Sankareiden elämät. Omaelämäkerrallisuuden varhaisilla juurilla

Päivi Kososen kirja on uraauurtava avatessaan syvän historiallisen kontekstin modernille omaelämäkerrallisuudelle. Kirjaa kirjoittaa moderniin omaelämäkerrallisuuteen perehtynyt tutkija, joka on halunnut lähteä kauemmas kuin 1700-luvulle uskoen, että omaelämäkerrallisen kirjoittamisen muoto ei ole yhtä aikaa modernin subjektin kanssa syntynyt. Kosonen vie lukijan aikamatkalle erilaisten tekstien, välillä vain pätkien ja katkelmien maailmaan, joissa välillä yllättävänkin vahvasti hahmottuu tuttuja omaelämäkerrallisen kirjoittamisen muotoja. Samalla säilyy tutkijan kunnioitus mennyttä erilaisuutta ja aikakautta kohtaan - antiikin tekstejä ei koeteta väkipakolla mahduttaa modernin omaelämäkerrallisuuden muotteihin, vaan niitä pyritään tarkastelemaan niiden ominaispiirteistä käsin.

Kosonen, Päivi: Isokrateesta Augustinukseen. Johdatus antiikin omaelämäkerralliseen kirjallisuuteen. Atena, 2007. 205 sivua. ISBN 978-951-796-474-6.

Päivi Kososen kirja on uraauurtava avatessaan syvän historiallisen kontekstin modernille omaelämäkerrallisuudelle. Kirjaa kirjoittaa moderniin omaelämäkerrallisuuteen perehtynyt tutkija, joka on halunnut lähteä kauemmas kuin 1700-luvulle uskoen, että omaelämäkerrallisen kirjoittamisen muoto ei ole yhtä aikaa modernin subjektin kanssa syntynyt. Kosonen vie lukijan aikamatkalle erilaisten tekstien, välillä vain pätkien ja katkelmien maailmaan, joissa välillä yllättävänkin vahvasti hahmottuu tuttuja omaelämäkerrallisen kirjoittamisen muotoja. Samalla säilyy tutkijan kunnioitus mennyttä erilaisuutta ja aikakautta kohtaan – antiikin tekstejä ei koeteta väkipakolla mahduttaa modernin omaelämäkerrallisuuden muotteihin, vaan niitä pyritään tarkastelemaan niiden ominaispiirteistä käsin. Näkökulmat avautuvat kuitenkin modernin omaelämäkertateorian ja kirjallisuudentutkimuksen välineillä, jotka luovat kiehtovia yhtymäkohtia, ja samalla selkeitä historiallisia eroja, tietyn kirjoittamisen lajin muotoutumiseen.

Ohi 1700-luvun modernin subjektin synnyn

Kirja kuljettaa lukijan klassisesta Kreikasta myöhäisantiikin kirkkoisiin – julkiseen elämänpiiriin kietoutuvista varhaisista omaelämäkerrallisista hybriditeksteistä kohti sisäisempää, tunnustuksellisempaa omasta itsestä kertomisesta, jonka eräänlainen kulminaatiopiste on yleisesti tunnetussa Augustinuksen ”Tunnustuksissa”. Kaari ei ole kuitenkaan näin selväpiirteinen ja yksioikoinen, sillä matkan varrella kohdataan toisistaan hyvinkin erilaisia tekstejä ja yllättävänkin varhain hahmottuu sellainen uudenlainen suhde itseen, joka useimmin tunnistetaan vasta paljon myöhemmistä omaelämäkerrallisista teksteistä. Kuten Kosonenkin loppukaneetissaan huomauttaa, kyse on kuitenkin sankareiden, eliittiä edustavien miesten tarinoista, jotka liikkuvat jatkuvasti toden ja tarun välimaastossa.

Kirjan lähtökohta ja tavoitteet ovat oivalliset aikakautena, jolloin omaelämäkerrallisuus, niin omaelämäkerrallinen kirjoittaminen kuin omaelämäkerrallisten tekstien tutkiminen ovat olleet ajankohtaisia ja suosittuja jo pitkään. Omaelämäkerrallisesta buumista on ainakin Suomessa puhuttu jo 1990-luvun alusta lähtien, eikä muistelmien, erilaisten ”minätekstien” ja elämäkertojen suosiolle näy loppua. Akateemisessa humanistis-yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa omaelämäkerrallisuutta on pohdittu pitkään. Kosonen kytkee tutkimusmatkansa sellaiseen omaelämäkertaperinteeseen, missä vahvasti omaelämäkerrallisen kukoistuskautena nähty 1700-luku on vain yksi käännekohta omaelämäkertakirjoittamisen pitkässä historiassa, jonka juuret löytyvät antiikista.

Kososen kirjan ansio on, että se nostaa vahvasti omaelämäkertakeskusteluun eräänlaisen unohdetun ”esihistorian”, joka osoittautuukin olennaiseksi osaksi pitkää traditiota, minkä tunteminen on tärkeää myös nykyomaelämäkerrallisuuden tutkijoille. Vaikka varsinaisten ensimmäisten omaelämäkertojen – siis tekstien, jotka on kirjoitettu nimenomaan itsenäisiksi, kirjoittajansa elämästä kertoviksi teoksiksi – syntyajankohta on varsin myöhään 300-400-luvuilla, oli sitä ennen olemassa laaja kirjoittamisen perinne, jota Kosonen nimittää omaelämäkerralliseksi tai autobiografiseksi kirjallisuudeksi. Sen moninaisia ilmenemismuotoja Kosonen kirjassaan jäljittää.

”Omaelämäkerrallisuuden” ei olekaan tarkoitus olla tarkkarajainen, selkeä määritelmä, vaan mahdollistaa hyvin monenlaisten tekstityyppien tarkastelemisen. Kosonen ei silti kaihda moderniin omaelämäkertaan liitettyjen tunnusmerkkien etsimistä myös näistä varhaisemmista teksteistä – ns. omaelämäkertasopimus, jonka omaelämäkerran kirjoittaja Philippe Lejeunen mukaan tekee aina lukijan kanssa, on löydettävissä erilaisissa asuissa myös joistakin näistä antiikin teksteistä.

Tärkeä erityisyys antiikin teksteissä on elämäkerrallisuuden ja omaelämäkerrallisuuden sekoittuminen – omasta itsestä ja toisesta kertomisen välille ei pitkään tehty sellaista eroa, mikä modernin ajan teksteille on yksi tärkeä erotteleva tekijä. Omaelämäkerrallisuus eriytyi ja erillistyi voimakkaasti vasta hellenistisenä aikana, jolloin läntisten ja itäisten vaikutteiden sekoittuminen ja maailmankuvan muutokset pakottivat uudenlaiseen pohdintaan oman itsen ja maailman välisestä suhteesta.

Tarinoita ja fragmentteja ajalta ennen ja jälkeen ajanlaskun

Päivi Kosonen hahmottaa varhaisesta antiikin Kreikasta erilaisia omaelämäkerrallisia hybriditekstejä huomauttaen samalla kuinka ennen vuotta 350 eaa. ei ole säilynyt yhtään kokonaista omaelämäkerrallista tai elämäkerrallista tekstiä. Kiinnostava on huomio siitä, kuinka omaelämäkerrallinen kirjoittaminen on kulkeutunut idästä länteen päin – muinaisessa Persiassa omaelämäkerrallinen kirjoittaminen oli suhteellisen pitkällä jo paljon aiemmin.

Ensimmäisinä klassisessa Kreikassa syntyneinä omaelämäkerrallisina teksteinä pidetään Isokrateen (tunnetun puhekoulun johtajan ja opettajan) apologiaa (puolustuspuhetta) ”Antidosis”. Se sekä Platonin dialogien VII kirje saavat myös laajan käsittelyn tämän varhaisen vaiheen osalta. Platonin tekstistä tekevät harvinaisen ajalleen siihen sisältyvät henkilökohtaisten epäonnistumisten kirjaamiset. Näille teksteille on kuitenkin ominaista modernille omaelämäkerrallisuudelle vastakkainen minän esittäminen suhteessa julkiseen yhteisöön – kyse ei ole omaa sisintä luotaavista analyyseistä, vaan itsen (ja usein myös ideaali-itsen) esittämisestä suhteessa julkiseen yhteisöön.

Hellenistisen aikakauden Kreikassa virisi tietynlainen minäkulttuuri, joka ilmenee erilaisena muistiinpano- ja päiväkirjakulttuurina, joka kuitenkin keskittyy ensisijaisesti valtioon ja politiikkaan, vaikka poikkeuksia löytyy täältäkin. Kososen mukaan hellenistisen kulttuurin hedelmät poimitaankin vasta myöhemmin, sillä ajalta ei ole säilynyt varsinaisia omaelämäkerrallisia tekstejä lainkaan.

Roomalaiseen omaelämäkerrallisuuteen siirryttäessä näkyy muutos valtiokeskeisyydestä perhekeskeisyyteen, mistä johtuen erilaiset perhekronikat ja omakuvaperinne nousevat keskeiselle sijalle. Tasavalta-ajan merkityksellisiksi dokumenteiksi nousevat Caesarin sotamuistelmat, jotka ovat henkilökohtaista muistelmakirjallisuutta sekä Ciceron tekstit, etenkin omaelämäkerrallinen katkelma puhetaidon teoksesta ”Brutus”, josta Kosonen löytää myös modernin omaelämäkertasopimuksen kohdan. Kosonen sijoittaakin Ciceron sellaiseen uudenlaisen itseyden kulttuuriin, jossa juuri kirjoittaminen asettuu merkittäväksi itsetuntemuksen kehittämisen metodiksi. Keisari Augustuksen aika sekä hänen omat tekstinsä saavat merkityksellisen osan omaelämäkerrallisuuden historiassa. Sekä Augustuksen ns. saavutusluettelo että muistelmateos raottavat jo arkipäiväistäkin luoden kuitenkin huolella laadittua, jumalallista kuvaa suurmiehestä ja hallitsijasta. Tältä ajalta löytyy myös maininta ensimmäisestä naisesta, Neron äidistä Julia Agrippinasta, jonka muistelmateoksesta jäljelle jäänyt fragmentti kertoo naisten kirjoittamisen varhaisesta historiasta.

Flavius Josefuksen edustama poliittinen muistelma ”Vita/Bios” siirtää omaelämäkerrallisuuden tarkastelun uudenlaiseen kauteen, joka alkoi 100-luvulla tuottaa kreikankielistä kirjallisuutta. Foucault’iin viitaten Kosonen viittaa uudenlaiseen itsekulttuuriin, jolle ominaiseksi tuli itsen tarkkailu, jolloin juuri kirjoittamisella ja lukemisella oli keskeinen merkitys. Tähän kauteen liittyy kirjekulttuurin nousu, samoin kuin monenlaisten muistiinpanotekstien yleistyminen. Tämän uudenlaisen kauden merkkinä on toiseksi sofistiikaksi eli ensimmäiseksi renessanssiksi kutsuttu 100-luvulla alkanut ajanjakso, joka hakeutui takaisin helleenisen kulttuurin arvoihin. Aineisto moninaistuu ja lisääntyy silminnähden, ja esimerkiksi ajan päiväkirjat sisältävät itsetutkiskelun muotoja, mille Kosonen löytää nykypäivän nimityksen ”oman elämän managerointi”. Muutenkaan Kosonen ei kaihda menneisyyden tekemistä ymmärrettäväksi tai tutummaksi luomalla siihen siltoja nykypäivän kielestä ja tavoista kirjoittaa. Se on omalla tavallaan kiehtovaa, mutta samalla tällaisessa on toki oltava varovainen, jotta oltaisiin kyllin herkkiä menneisyyden erilaisuudelle.

Keisari Marcus Aureliuksen tunnettu, nykylukijoita edelleen puhutteleva ”Itselleni” saa käsittelyssä tilaa nimenomaan uudenlaisen itseyden etsinnän kautta. Aurelius ei ole valtiokeskeinen kirjoittaja, vaan filosofointiin taipuvainen mietiskelijä. Kosonen huomauttaakin, kuinka sisäistyminen ja itsereflektio eivät suinkaan ole vain kristillisen kulttuurin mukanaan tuomia, vaan ilmenevät myös pakanalähteissä

Kristillinen omaelämäkerrallisuus saa kirjassa tilaa ja tuottaakin kiinnostavan näköalan omaelämäkerrallisten perinteiden muodostumiseen sekä kristinuskon suureen vaikutukseen. Niin Paavalin kirjeet kuin ensimmäisten marttyyrien tekstit tuottavat kiinnostavia tulkintoja. Ensimmäinen nainen astuu omalla tekstillään mukaan, kun Kosonen käsittelee varhaisen kristillisen marttyyrin Vibia Perpetuan vankilapäiväkirjaa, joka on ilmestynyt toimitettuna laajemman pyhimyselämäkerran osana. Kosonen asettaa Perpetuan tekstin modernin intiimin päiväkirjan kontekstiin nähdessään siinä samanlaisia piirteitä.

Myöhäisantiikin osalta huomio on kirkkoisien tunnetuissa teksteissä, Bysantin Pyhässä Antoniuksessa sekä läntisen kirkon Augustinuksessa. Antoniuksen, erakkomunkin, tekstistä Kosonen hahmottaa Foucault’laista itsetarkkailua ja itsetilitystä. Augustinuksen rinnalla esiin nousee munkki Gregorius Nazianzoslainen, joiden molempien kirjoitukset edustavat ehdottoman uutta tapaa kertoa inhimillisestä itsestä ja ihmisen elämästään. Augustinuksen ”Tunnustusten” kohdalla kiinnostavaksi nousee Kososen Nancy K. Millerin kautta esittämä huomio toisten ihmisten, ja erityisesti Augustinuksen äidin merkityksestä kertomuksen rakentumisessa. Vaikka monet ihmiset loistavat poissaolollaan tekstissä, on äidin huomiota herättävä läsnäolevuus merkittävä uusi piirre siinä, miten omaa elämää jäsennetään toisen ihmisen ja suhteen kautta. Tähän voisi ajatella liittyvän myös Kososen kysymykseksi jättämän Augustinuksen suosiman dialogi-muodon. Kosonen päättää teoksensa muutamien rajatapausten, kuten Boethiuksen Filosofian lohdutuksen esittelyyn.

Mitä omaelämäkerrallisuus on?

Vaikka tämänkaltainen tutkimus saattaisi herkästi johtaa luettelomaiseen esitystapaan, kykenee Kosonen esittämään suhteellisen jäntevän ja sisäistyneen tulkinnan antiikin omaelämäkerrallisesta perinteestä. Hän käsittelee useiden kirjoittajien tekstejä, mutta kykenee luomaan kokonaiskuvaa aikakausista, joskus toki vain yhden kirjoittajan perusteella. Lähteiden fragmentaarinen olemassaolo sanelee hyvin pitkälle sen, mitä voimme tietää ja mitä ylipäätään antiikilta kysyä – siinä mielessä tilanne muuttuu paljon, kun siirrytään ajassa eteenpäin. Kososen mahdollinen jatko tälle tutkimukselle tuottaakin varmasti uudenlaisia haasteita laajemman kirjallisen lähdemateriaalin sulauttamisessa kokonaisuudeksi.

Päivi Kososen sukellus kaukaisempaan historiaan on lopultakin vastauksen etsimistä yhä akuuttiin kysymykseen: mikä ylipäätään on omaelämäkerta? Toden ja tarun rajamailla liikkuva monimuotoinen, omaelämäkerrallisen muodon rajoja koetteleva antiikin kirjallisuus herättääkin myös uudemman ajan materiaalin tutkijan kysymään omaelämäkerrallisen kirjoittamisen ehtoja ja muotoja.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *