Sanojen voimaa

Filosofi Eero Ojanen (s. 1954) on tuottelias tietokirjailija, joka on kirjoittanut filosofian lisäksi ainakin historiasta, arkeologiasta ja suomalaisesta kansanperinteestä. Suomen kansan taiat ja loitsut -teoksessa (2019) hän luo silmäyksen sanan mahtiin, jolla rahvas pyrki hallitsemaan erilaisia elämäntilanteita 1800-luvun lopulla ja myöhemminkin. Erilaisten esimerkkien avulla hän osoittaa, millaisia ”väkeviä” sanoja suomalainen rahvas on talonpoikaisyhteisössä käyttänyt.  

Ojanen, Eero: Suomen kansan taiat ja loitsut. Minerva , 2019. 201 sivua. ISBN 978-952-312-893-4.

Suomen kansan taiat ja loitsut ei ole Eero Ojasen ensimmäinen eikä varmasti viimeinen teos. Hänen runsaasta tuotannostaan mainitsen tässä vain 2000-luvulla ilmestyneitä kirjoja. Hän on kirjoittanut mm. ajan, hyvyyden, ihmisen, kauneuden, koiran, lapsen, miehen, rakkauden ja sivistyksen filosofiasta. Kansanperinteen makuun päästyään hän on kirjoittanut myyttisistä linnuista ja eläimistä, kummituksista ja taruolennoista sekä nyt erityisesti voimallisista sanoista. Kun kirjoja on ilmestynyt tiuhaan tahtiin, on selvää, ettei tekijä ole voinut paneutua aihepiireihinsä kovin syvälle ja laajalle, mutta useimmalle maallikolle kevytkin ote mielenkiintoisiin asioihin riittää tyydyttämään tiedonhalua. Lisää tietoa löytyy halukkaille muista julkaisuista, sillä loitsuja on tutkittu varsin paljon.

Aineistonsa Ojanen on koonnut Suomen kansan vanhat runot -sarjasta (SKVR I–XIV, 1909–1948) ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkiston julkaisemattomien loitsujen kokoelmasta sekä Elias Lönnrotin 1880 ilmestyneestä loitsukirjasta ja muista vanhoja loitsuja sisältävistä kokoomateoksista. Hän on pyrkinyt valikoimaan edustavan joukon eri tyyppisiä loitsuja, jotka avutuvat nykylukijalle. Keruupaikan hän on merkinnyt muutamiin loitsuihin, mutta jättänyt sen yleisimmistä pois. Säkeiden kirjoitusasua hän on myös muuttanut ymmärrettävämmäksi, mutta jättänyt kauan sitten muistiinpannut loitsut tarkoituksella vanhaan kirjoitusasuun.

Alkusanojen jälkeen Ojanen jakaa kirjansa yhdeksään lukuun, joissa hän esittää lyhyiden selitysten kera esimerkkejä erilaisissa tilanteissa käytetyistä sanoista, luvuista, loitsuista tai synnyistä. Näitä tarvittiin arkiaskareissa ja elämän eri vaiheissa, elinkeinojen avuksi, sairauksia vastaan sekä enteitä otettaessa ja taikoja tehtäessä. Sairauksia vastaan lausutuista loitsuista tekijä kirjoittaa eniten. Vuodenkierrosta kirjoittaessaan Ojanen ei kuitenkaan anna yhtään esimerkkiä – ehkä siksi, että pelkästään niistä olisi jo saanut kokonaisen kirjan. Uudenvuodenpäivästä alkaen ja Tapaniin lopettaen hän kuvaa lyhyesti niitä menoja, tekoja ja temppuja, loitsuja ja enteitä, jotka liittyivät talonpoikaisessa yhteisössä vuodenaikaan, vuodenkierron taitekohtaan ja merkkipäiviin. Laskiainen oli enteiden huippuaikaa, mutta juhannus oli loitsuperinteen huipentuma ja siihen myös keskittyi enemmän taikoja kuin mihinkään muuhun ajankohtaan. Kirjassa ei ole kuvia eikä piirroksia.

Käpälikkö eli Hannun vaakuna ja viiskanta eli Daavidin tähti ovat kansainvälisiä ja laajalle levinneitä taikamerkkejä, joita suomalaisetkin ovat tehneet mm. työvälineisiin. Niillä vahvistettiin sanojen tehoa. Kuvassa käpälikkö juustokehikossa. Kuva: Gösta Grotenfelt, Museovirasto – Musketti, Kansatieteen kuvakokoelma. CC BY 4.0.

Osa koko ihmiskunnan perinteestä

Loitsut ovat yleismaailmallista perinnettä ja luultavasti yhtä vanhoja kuin ihmisen nykyisenkaltainen tietoisuus. Suomessa lienee loitsittu tuhansia vuosia, vaikka vanhin muistiinpantu loitsu onkin vasta 1500-luvulta Pohjanmaalta. Se on suunnattu ruttoa vastaa. Vanhin suomea muistuttavalla kielellä kirjoitettu loitsu lienee Novgorodista löytynyt tuohikirje, joka on Ojasen mukaan ajoitettu 1100-luvulle, mutta toisten tietojen mukaan 1200-luvulle. Teksti on raapustettu kyrillisin kirjaimin silloisella karjalankielellä ja kertoo ”jumalan nuolesta”.

1600-luvulta tiedetään useita loitsuja, joita on merkitty noitaoikeudenkäyntien käräjäpöytäkirjoihin. Madon luvut, käärmeen sanat ja muut loitsut näyttävät säilyneen varsin samankaltaisina aina 1800-luvulle, jolloin perinne alkoi haihtua. Silloin sitä kuitenkin saatiin vielä runsaasti talteen. Kun maatalouteen, metsästykseen ja kalastukseen nojaava yhteiskunta alkoi muuttua, menettivät perinteiseen elämäntapaan liittyvät loitsutkin merkitystään. Jonkinlaisia loitsun ituja sentään löytyy yhä jopa lasten perinteestä. Jokaiselle hiekkalaatikon reunalla istuneelle isälle ja äidille on tuttu lasten hokema: ”Tule tule hyvä kakku, älä tule paha kakku!”

Novgorodin kaivauksissa löydetty karjalankielinen, kyrillisin kirjaimin piirretty tuohikirje, joka on ajoittunee 1200-luvulle ja jossa mainitaan ”jumalan nuoli”. Kuva: Wikimedia Commons.

Suomalaisen maalaisrahvaan keskuudessa loitsut olivat osa jokapäiväistä elämää. Kaikki osasivat ja käyttivät niitä halutessaan vaikuttaa asioihin – miehet omassa ja naiset omassa elämänpiirissään ja omissa töissään. Sanoilla oli voimaa ja tehoa. Niillä hankittiin menestystä, torjuttiin pahaa, korjattiin asioita ennalleen ja lievitettiin haittoja. Arkiset loitsut luiskahtivat tarvittaessa luontevasti sanojansa suusta, kun niitä tarvittiin, ja lapset oppivat niitä vanhemmiltaan ja isovanhemmiltaan.

Joissakin tilanteissa omat taidot eivät riittäneet, vaan tarvittiin erityisiä tietäjiä, joilla oli hallussaan vahvempia sanoja. 1800-luvulla melkein joka kylässä oli ukko tai akka, jota saatettiin noidaksikin kutsua. Suomalainen sanojen ja konstien taitajien ”huippuammattilainen” oli Väinämöinen, mutta hänkin joutui kerran hakemaan lisäsanoja Antero Vipusen vatsasta. Noidaksi ei kenestä tahansa ollut, ja tehtävään saatiin oppi vanhemmalta osaajalta. Joskus osaamista haettiin Lapista saakka, sillä siellä asui kuuluja loitsijoita. Kun oikea tietäjä tuli taloon, hän saattoi vahvistaa luontoaan erityisin sanoin, ennen kuin ryhtyi varsinaiseen tehtäväänsä. Sortavalassa tietäjä aloitti näin:

Nouse luontoni lovesta
nouse noidan nuolinesi
tunge tuttuna tupahan
astu aivan pöydän päähän
kulje lunnailla lujilla
rauhaa sopua rakenna
talossa talon tavalla.

Loitsujen maailmankuvaa voidaan sanoa itsekeskeiseksi ja epäluuloiseksi, sillä kateita uskottiin löytyvän kaikkialta. Loitsuilla haettiin itselle tai omalle yhteisölle menestystä, pyrittiin välttämään epäonnea ja vastoinkäymisiä. Toisaalta muille yritettiin aiheuttaa vahinkoa ja menetyksiä. Sellaisia loitsuja on hyvin vähän, joilla olisi pyritty toisen hyvään. Loitsujen avulla pyrittiin myös ylläpitämään tasapainoa ihmisen ja luonnon suhteessa.

Suomalaisissa loitsuissa on varsin eri-ikäistä ainesta, sekä pakanallista että kristillistä, jopa sekaisin samoissa loitsuissa. On Ukko ylijumalaa, on Tepposta tien jumalaa, on Ahtia, Tapiota, Mielikkiä ja Vellamoa, on Lempoa ja Hiittä. On Luojaa, Jumalaa, Herraa Jeesusta ja Pyhää Henkeä sekä varsinkin Neitsyt Maria emosta – ketä kulloinkin avuksi kaivattiin.

Yleensä länsisuomalaiset loitsut näyttävät olleen lyhyempiä kuin itäsuomalaiset kalevalamittaiset loitsut, joissa kohdetta ja taustoja kuvattiin laajasti. Ojanen on valinnut kirjaansa sekä lyhyitä, parin säkeen mittaisia ja melkeinpä töksähtäviä sanoja että pitkiä, kymmenien säkeiden pituisia lukuja ynnä monia siltä väliltä. Varsinkin parannusloitsut ovat olleet pitkiä näytelmiä, joihin on kuulunut sopotusta, muminaa, huutamista, jopa karjumista. Ojanen antaa hienon esimerkin pitkästä loitsusta. Se on Pyhännällä Pohjois-Pohjanmaalla asuneen Nikki Myllykankaan 100-säkeinen parannusloitsu, jonka mies on esittänyt vuonna 1884 Kaarle Krohnille.

Parantaja Pekka Rissanen parantaa saunassaan isonvarpaan tyvessä olevaa pullistumaa. Parantamiseen saattoi liittyä myös loitsuja, joita käyttivät esimerkiksi verenseisauttajat työssään. Valokuva otettu 11.5.1927. Kuva: Ahti Rytkönen, Museovirasto – Musketti, Kansatieteen kuvakokoelma. CC BY 4.0.

Omat sanat ja luvut

Lukiessani Ojasen kirjaa mietin, olinko joskus joutunut tekemisiin loitsujen ja tai muiden väkevien sanojen kanssa. Ensin luulin, etten ollut, mutta saman tien muistin, että lapsena hoin ongella: ”Anna Antti ahvenia / Pekka pieniä kaloja / kissalle kiisket / koiralle kuoreet / isot kalat konttiin.” Varmaan äiti oli nuo sanat opettanut. Sanat piti lausua aina onkimisen aluksi ja samalla sylkäistä koukussa kiemurtelevaan lieroon, ennen kuin sinkautti siiman veteen. – Saman tien mieleeni muistui myös sääenne: ”Etana, etana, näytä sarves, onko huomenna pouta”. Tämä hokema lienee nykyisinkin lähes jokaiselle tuttu.

Päästessäni Ojasen kirjassa kohtaan, jossa hän kertoo hampaiden vaihtumisesta, muistin, että perheemme kaikki neljä lasta heittivät irronneet maitohampaansa kesk’kammarin pönttöuunin taakse sopottaen jotakin, mikä päättyi sanoihin: ”kilahtakkoon, kalahtakkoon rautahammas ravviin”. En osannut luvun alkupuolta, mutta isompien tavoin viskasin hampaani koloon ja uskoin vakaasti saavani hienon uuden hampaan. Ojanen antaa tällaisen hammasloitsun: ”Hiiri hiukka hammas /anna mulle rautahammas.”

Suomen kansan taiat ja loitsut luettuani aloin harkita eräiden hyvien loitsujen käyttämistä. Mahtaisi kuulostaa komealta, kun karjahtaisin sopivassa paikassa: ”Missä perkeleessä sinä olit silloin / kun jouluna kirkossa saarnattiin?” Näitä sanoja käytettiin Ojasen mukaan Keuruulla, kun metsäkana kiersi ihmistä niin, ettei päässyt kulkemaan. Jos olisin tiennyt sanat pari viikkoa sitten, olisin täräyttänyt ne sille neitokaiselle, joka tukki jalkakäytävän sille poikittain asettamallaan polkupyörällä eikä tahtonut siirtää pyörää tieltä pois, vaikka lähes normaalilla äänellä ja kiroilematta sitä pyysin – mulkoili vain närkästyneenä. Väkevät sanat olisivat varmasti saaneet liikettä neitokaisen kinttuihin, jos hän olisi ne loitsuksi tajunnut. Ehkä sentään oli parempi, etten vielä tiennyt sanoja.

Lisälukemista

Havaste, Paula, Loitsukirja, 2007.
Hjelt, Marjut (toim.) Loitsujen kirja, 2018.
Ilomäki, Henni, Loitsun mahti, 2014.
Krohn, Kaarle, Suomalaiset syntyloitsut, 1917.
Lönnrot, Elias, Suomen kansan muinaisia loitsurunoja, 1880.
Suomen kansan muinaisia taikoja I–IV, 1891–1933.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *