Aikalaistensa humoristisesti ”Laihian profeetaksi” kutsuma Santeri Alkio on muuan niistä kansanvaltamme alkuaikojen poliittisista voimahahmoista, joiden aatemaailma ja arvovalta ovat säilyttäneet ajankohtaisuutensa. Siinä, missä monet muut eurooppalaiset talonpoikaispuolueet ovat menettäneet enimmän osan kannatuksestaan, ratsastaa Alkion elämäntyöstä alkunsa saanut Suomen Keskusta parhaillaan jälleen kerran mielipidemittausten aallonharjalla maan suosituimpana puolueena. Puolueen kestokyky lienee paljolti vahvan koneiston ansiota, mutta taustalla on epäilemättä myös omintakeisen ”alkiolaisen” aatteellisen perinnön ajattomuus, joka on säilyttänyt asemansa vaikka puolue onkin versonut etäämmälle alkuperäisistä juuristaan.

Viime vuodelle osuneisiin Alkion 150-vuotisjuhliin liittyvät professori Kari Hokkasen toimittamat Alkion päiväkirjat, jotka ovat ilmestyneet kolmessa osassa. Päiväkirjojen alkuperäiset kappaleet löydettiin vain viisi vuotta sitten, joten kyse on tuoreesta ja merkittävästä historiallisesta aineistosta, joka on saatettu kiitettävän nopeasti suuren yleisön ulottuville. Alkio ryhtyi pitämään päiväkirjojaan 52-vuotiaana, jolloin hän oli jo tehnyt merkittävimmän elämäntyönsä kirjailijana ja journalistina sekä jättänyt jo jälkensä myös politiikkaan. Päiväkirjat on nimetty otsikoin, jotka alleviivaavat kaiketikin tarkoituksellisesti kirjoittajansa asemaa suurmiehenä. Ensimmäinen osa, Profeetta, kattaa Alkion muistiinpanot ensimmäisen maailmansodan syttymisestä sisällissodan loppuselvittelyihin; nämä varhaisimmat päiväkirjamerkinnät luovat katsauksen Alkion yksityiselämään, hänen nousuunsa uudemman kerran kansanedustajaksi sekä siihen mielenkuohuun, jota hän koki vuoden 1918 sodan aikana. Toinen osa, Valtiomies, käynnistyy vuoden 1919 valtiomuototaistelulla monarkistien ja tasavaltalaisten välillä ja ulottuu valtiosäännön vahvistamiseen, ensimmäisiin presidentinvaaleihin ja Alkion työhön sosiaaliministerinä. Kolmas osa, Patriarkka, esittelee lopulta asemansa vakiinnuttaneen ja aktiivisesta politiikasta taustavaikuttajaksi vetäytyneen puolueensa suunnannäyttäjän, joka vielä ehtoovuosinaankin ehti kantaa huolta maan asioista.

Toimitettu lähdejulkaisu

Lähdejulkaisuna päiväkirjat ovat ainutlaatuinen kooste Alkion tuntemuksista kuudentoista vuoden ajalta. Puolueessaan äänenpainoa omaavana keskustalaisena tunnettu Hokkanen on laatimissaan saatesanoissa tyytynyt selostamaan lukijalle Alkion kutakin vuotta koskevien kirjoitusten historiallisen asiayhteyden. Varsinaisten päiväkirjakirjoitusten lomaan on toimittaja liittänyt selventäviä tekstejä vain harvoin, joten lukija voi tehdä Alkion muistiinpanoista omat johtopäätöksensä. Jylhistä otsikoista huolimatta kyse ei siis ole suurmiehen ylistämiseksi julkaistuista teoksista, vaan toimitetusta lähdejulkaisusta joka pyrkii esittelemään Alkion sellaisena kuin hän oli, kaikkine puolineen. Politiikan ohella huomionarvoista on, missä määrin Alkion päiväkirjat tuovat esille hänen yksityiselämäänsä. Kahdesti avioitunut ja kerran leskeksi jäänyt Alkio näyttäytyy muistiinpanoissaan paitsi oman aikansa normeja seuranneena miehenä ja isänä, myös ennen kaikkea tunneihmisenä, jonka perhe-elämässä ovat vuorotelleet ylpeys, huolestuneisuus, haikeus ja muut ikääntyvän perheenpään mielialat. Päiväkirjat saattavat tarjota täten aineistoa myös 1900-luvun alun miehisyyden murroksesta kiinnostuneelle tutkijalle. Alkion yksityiselämää voisi hänen muistiinpanojensa valossa hyvinkin analysoida vaikkapa samalla tavoin kuin Marja Jalava on tutkiskellut J. V. Snellmania tästä laatimassaan elämänkerrassa.

Historiasta viehättynyttä lukijaa kiinnostanevat kuitenkin eniten Alkion kannanotot aikansa suuriin poliittisiin kysymyksiin. Yksittäisiin päiväkirjamerkintöihin sisältyy paljon kiintoisia aforismeja sekä pidempiä yhteiskunnallisia ja filosofisia pohdintoja, joissa Alkio on antanut ajatuksensa kulkea vapaasti. Erityisen leimahtavia ovat Alkion maanalaiset päiväkirjat vuoden 1918 sodan ajalta, jolloin hän uhrasi useammankin rivin päiväkirjastaan sisällissodan syiden pohtimiseen. Alkion tyrmistyneisyys punakaartin tekemää vallankaappausta kohtaan oli perinpohjainen, ja hänen tuomionsa ylipäätään sosialismille ja eritoten ”murhamiesten” vallankumoushallitukselle sitä myöten ankara. Kovin paljoa helpommalla hän ei päästänyt kotimaista porvaristoa, jota hän piti ehdottomasti osasyyllisenä sodan puhkeamiseen. Kevään 1918 aikana punaisilta piileskellyt Alkio raivosi päiväkirjansa sivuilla ”syntiä tehnyttä kapitalismia” ja sota-ajan ”gulasheja” kohtaan, kammoksui odotettavissa olleita kostotoimia ja kaavaili maalaisliitolle sodan jälkeen asemaa yhteiskunnallisissa kysymyksissä vasemmalle kallistuvana köyhän kansan puolueena. Sisällissodan jälkeisessä valtiomuodosta käydyssä kamppailussa hän nousi tasavaltalaisten johtomieheksi yhdessä K. J. Ståhlbergin kanssa ja syytti keisarilliseen Saksaan tukeutuneita valkoisia lankeamisesta samanlaiseen petokseen venäläisiin bolševikkeihin turvautuneiden punaisten kanssa. Vielä ennen kuolemaansa hän ehätti olla huolissaan Lapuan liikkeen noususta, mieltäen oikeistoradikalismin ja ”fascismin” uhaksi lainkuuliaisuudelle ja kansanvallalle.

Alkion pyrkimykset asemoida maalaisliitto Suomen polarisoituneella poliittisella kentällä auttavat osaltaan ymmärtämään myös Suomen Keskustan vielä tänä päivänä kohtaamia haasteita. Alkio suhtautui kriittisesti sekä oikeiston että vasemmiston ”luokkapuolueisiin”; ironista ja kuvaavaa on, että oman pohjimmiltaan talonpoikaisväen etuja ajaneen puolueensa hän halusi mieltää ainoaksi ”kansalliseksi” puolueeksi. Samalla hän kuitenkin näki toistuvasti maalaisliiton sijainnin nimenomaan poliittisessa vasemmistossa, ei-sosialistisena puolueena mutta edistyksellisen yhteiskunnallisen radikalismin hengessä. Ennen sisällissotaa Alkio oli halukas yhteistyöhön nimenomaan sosialistien kanssa, mikä paljolti selittää hänen katkeroitumisensa työväenpuoluetta kohtaan vuoden 1918 tapahtumien yhteydessä; vielä myöhemminkin hän silti piti tärkeänä sosialidemokraattien paluuta valtavirtapolitiikkaan. Levottomimpien 1920-luvun oikeistolaisvuosien aikana Alkio piti yhteistyötä maalaisliiton ja kokoomuksen välillä taktisesti parhaana vaihtoehtona yhteiskuntarauhan turvaamiseksi. Aivan yhtä usein hän saattoi suhtautua ylipäätään kielteisesti koko ajatukseen hallitusvastuusta. Valtiomuodosta käydyn kamppailun aikana syntynyttä epäluuloaan oikeistoa kohtaan ei Alkio ilmeisesti koskaan menettänyt. Nykyisten keskustapoliitikkojen tavoin hän suhtautui kauhulla ajatukseen sosialidemokraattien ja oikeiston yhteistyöstä. Vaikka ”profeetan” liikanimi olikin paljolti vitsaillen annettu, Alkio omasi kylliksi poliittista kaukonäköisyyttä ja osasi ennakoida jopa tuolloin hyvin etäiseltä näyttäneen ”kapitalisti-sosialistisen rintaman” – nykykielellä ilmaistuna sinipunahallituksen – mahdollisuuden.

Tinkimätön moraalipoliitikko

Valtiomiehenä ja ennen muuta moraalipoliitikkona oli Alkio tinkimätön. Kieltolaki, yleinen ”siveellisyys” ja aitosuomalaisuus olivat hänelle lähestulkoon pyhiä asioita, joiden ajamisesta myös lainsäädännössä hän piti kiinni hinnalla millä hyvänsä, ja joissa hän ei kompromisseja suvainnut. Poliitikkoihin, joiden hän katsoi pettäneen odotuksensa, hän suhtautui kiukulla ja katkeruudella, usein syyttäen näitä valtapyyteistä värikkäin ja mehevin sanankääntein. Päiväkirjan sivulla osansa saavat niin valtionhoitaja Mannerheim kuin presidentti Ståhlberg, joihin molempiin Alkio oli vielä aiemmin suhtautunut myönteisesti. Alkion omat puoluetoveritkaan eivät päiväkirjoissa ole säästyneet puolueensa patriarkan sivalluksilta. Politiikassa Alkio oli lahjomaton, mutta tinkimättömyyteen yhdistynyt räiskyvä temperamentti ei tehnyt aina hänen valtiollisesta työstään helppoa. Toisaalta hän kykeni myös osoittamaan reaalipoliittista silmää, esimerkiksi myöntäessään miten muuttunut poliittinen tilanne oli lopulta tehnyt hänen aiemmin kannattamansa Itä-Karjalan valloittamisen mahdottomaksi ajatukseksi. Räväkkä persoonallisuus, moraalinen järkähtämättömyys sekä maltillinen valtioviisaus ovat yhdistelmä, joka on myös Alkion jälkeen määrittänyt menestyneimmät maalaisliiton ja keskustan valtiomiehet, hyvässä ja pahassa.

Alkion ajatuksista monia voisi pitää varsin radikaaleina vielä tänä päivänä. Nykymuotoisen asevelvollisuuden nauttiessa Suomessa laajaa kannatusta olisivat pasifistina aloittaneen Alkion puheet ”kasarmielämän kirouksista” ja pohdiskelut sotalaitoksen korvaamisesta kansanmiliisillä nykyäänkin sähköistäviä kannanottoja. Uskonvakaumukseltaan hän oli kristitty, mutta samalla myös kriittinen kirkkoa kohtaan; Alkio näki yleisen ”edistyksellisyyden” myös uskonnon muotoutumista ohjaavana voimana. Tämän päivän eurokriisin oloissa kiintoisia ovat Alkion pohdinnat ”Euroopan yhdysvalloista” ja eurooppalaisesta yhteisvaluutasta. Alkion näkemyksen mukaan Euroopan yhtenäisyys tulisi mahdolliseksi heti, kun sekä sosialismi että kapitalismi olisivat romahtaneet. Aikakautena, jolloin maanosamme integraatio on ensiksi mainitun yhteiskuntajärjestelmän luhistuttua toiminut paljolti jälkimmäisen ehdoilla – vieläpä ilmeisen huonolla menestyksellä – voi Alkion mietteitä jälleen kerran pitää enteellisinä.

Alkion päiväkirjat ovat kotimaansa itsenäisyyden varhaisvuosista kiinnostuneelle 2000-luvun suomalaiselle lukijalle verraton aarreaitta. Edesmenneellä talonpoikaisprofeetalla on ollut omaleimainen ja mielikuvitusta siivittävä näkemys siitä suomalaisesta yhteiskunnasta, jota hän itsekin toiminnallaan ehätti muovata. Keskustan jäsenkirjan omistavien suomalaisten, joihin myös tämän arvostelun kirjoittaja lukeutuu, soisi vielä tänä päivänä ottavan rohkeasti opiksi puolueensa perustajaisän ajatuksista. Poliittisesti sitoutumattoman historiasta innostuneen kansalaisen kirjahyllyyn Alkion päiväkirjoja voi niin ikään pitää enemmän kuin suositeltavana hankintana, muistona eräästä omintakeisesta suomalaisesta poliitikosta, miehestä ja ihmisestä.