Sarasvuon magia

1990-luvulla suomalaisessa mediajulkisuudessa vakiintui kiinnostava hahmo: seminaareja vetävä ja elinohjeita jakava "valmentaja", joka oli usein jo valmiiksi tunnettu julkisuuden henkilö, kuten filosofi (Esa Saarinen), tv-juontaja (Marco Bjurström) tai toimittaja (Jari Sarasvuo). Näistä jälkimmäinen, Jari Sarasvuo muodostui kirjojensa, maksullisten seminaariensa ja luentojensa ansiosta eräänlaiseksi itsen kehittämisen profeetaksi, jonka sanoman ulottuvuuksia Heikki Mäki-Kulmala esseemuotoisessa kirjassaan tarkastelee. Mäki-Kulmala tutkailee Sarasvuon perusargumentteja magian, mytologian ja hypnoosin kaltaisten teemojen kautta kuljettaen tarinaa niin Platonin Kreikkaan kuin 1800-luvun Yhdysvaltoihinkin. Kirjan kiintoisinta antia ovat luennat valmennusoppaiden suhteista uskontoon ja minäkäsitykseen, jotka Mäki-Kulmala luotaa niin suhteessa transkendentalismin, unitarismin, kristilliseen tieteeseen kuin skientologiaankin.

Mäki-Kulmala, Heikki: Näin puhui Sarasvuo. Vastapaino, 2002. 141 sivua. ISBN 951-768-104-6.

1990-luvulla suomalaisessa mediajulkisuudessa vakiintui kiinnostava hahmo: seminaareja vetävä ja elinohjeita jakava "valmentaja", joka oli usein jo valmiiksi tunnettu julkisuuden henkilö, kuten filosofi (Esa Saarinen), tv-juontaja (Marco Bjurström) tai toimittaja (Jari Sarasvuo). Näistä jälkimmäinen, Jari Sarasvuo muodostui kirjojensa, maksullisten seminaariensa ja luentojensa ansiosta eräänlaiseksi itsen kehittämisen profeetaksi, jonka sanoman ulottuvuuksia Heikki Mäki-Kulmala esseemuotoisessa kirjassaan tarkastelee. Mäki-Kulmala tutkailee Sarasvuon perusargumentteja magian, mytologian ja hypnoosin kaltaisten teemojen kautta kuljettaen tarinaa niin Platonin Kreikkaan kuin 1800-luvun Yhdysvaltoihinkin.

Kirjan kiintoisinta antia ovat luennat valmennusoppaiden suhteista uskontoon ja minäkäsitykseen, jotka Mäki-Kulmala luotaa niin suhteessa transkendentalismin, unitarismin, kristilliseen tieteeseen kuin skientologiaankin. Näitä oppeja yhdistää maaginen usko mahdollisuuteen muokata maailmaa yksilön kuvitelmien ja halujen mukaiseksi: mahdollisuudet ovat siis rajattomat, jolloin yksilön täytyy vain oppia hyödyntämään niitä. Valmennusoppaat, joiden vaikutusvaltaisimpia esimerkkejä teos käsittelee ja vertailee, tarjoavat ohjeita oman itsensä hallitsemiseen ja sitä kautta unelmien toteuttamiseen, mutta muiden uskonkappaleiden tavoin ne kieltävät itsensä kyseenalaistamisen. Mäki-Kulmala näkeekin Sarasvuon opeissa myös yhtymäkohtia totalistiseen mustavalkoiseen maailmankuvaan, johon kuuluu mm. selkeä jako hyvään ja pahaan, vaatimus hengen ja ruumiin puhtauteen sekä kielto arvostella ko. pyhän tieteen opinkappaleita.

Mäki-Kulmala lukee Sarasvuon tuotantoa suhteessa kaunokirjallisiin henkilöihin (mm. Don Quijote, Felix Krull, Juha) sekä Hefaistoksen ja Hermeksen myyttisiin hahmoihin. Näistä jälkimmäinen vertautuu hedonistisuudessaan ja pinnallisuudessaan valmennusoppaiden maailmaan, joka on myös "epävarmuuden ja joukkopsykoosin vieraantunut maailma". Valmennusoppaat tarjoavatkin mahdollisuuden olemisen tilaa koskeviin pohdintoihin: "Miten siis erottaa aivopesu kasvatuksesta tai terapiasta, kun ei mitään selvää ulkoista tunnusmerkkiä ole? Tai miten erottaa Jumala tai totuus sen korvikkeista? Periaatteessa vastaus on hyvin yksinkertainen: vain korvikkeet ja niiden kauppiaat kavahtavat epäilyä." (s. 105.) Näin Sarasvuo tulee yhdistetyksi paitsi joukkopsykoosiin myös teologiaan, missä viitekehyksessä hän saa melko mahtipontisesti väärän profeetan kruunun.

Kirjan esseistinen ote on samalla sekä etu että taakka. Rento ja kärjistävä kirjoitustyyli huutomerkkeineen on nautittavaa tiettyyn pisteeseen saakka, mutta kääntyy itseään vastaan etenkin jos kirjan lukee yhdeltä istumalta (mikä sen 141-sivuisen pituuden huomioiden on kenties ollut tarkoituksenakin). Tarinan juonteiden polveillessa eri suuntiin aloin myös kaivata selvempää jäsennystä ja argumentaatiota — esimerkiksi spekulaatiot Platonin mahdollisesta mielipiteestä modernistisen taiteen mestariteoksiin eivät tuntuneet aiheen kannalta täysin relevanteilta.

Ajankohtaisen kulttuurintutkimuksellisen esseekirjallisuuden julkaiseminen on Vastapainolta kulttuuriteko, joskin käsikirjoituksen huolellisempi viimeistely olisi tässä tapauksessa ollut paikallaan. Verrattuna vaikkapa Mäki-Kulmalan Yrjö Ahmavaaran tuotantoa ja sen merkitystä käsitelleeseen teokseen ("Anti-Ahvaraara", 1998) sekä Sarasvuon sanoman erittely että sen kontekstualisointi jäävät yllättävänkin suppeiksi. Esimerkiksi minävalmennuksen sitominen 1990-luvun Suomalaiseen lamakontekstiin olisi varmasti ollut hedelmällinen vaikkapa suhteessa verkostomarkkinoinnin etiikkaan. Toisaalta taas aiheen ja perusteellisempi käsittely olisi merkinnyt esseen sijaan laajemman tutkimuksen laatimista. Minävalmennuksen dogmien näkyvyyden ja vaikutuksen huomioiden voikin toivoa, että "Näin puhui Sarasvuo" innostaisi monisärmäisenä avauksena myös muita alueen tutkimiseen.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *