Tänä vuonna on juhlittu kaksinkertaisesti suomalaista elokuvaa. Vuonna 2007 tulee nimittäin kuluneeksi maagiset sata vuotta ensimmäisen suomalaisen näytelmäelokuvan Salaviinanpolttajien ensi-illasta. Toinen juhlinnan syy on Suomen elokuva-arkiston puolivuosisataa kestänyt arvokas työ suomalaisen elokuvakulttuurin edistämiseksi. Jörn Donnerin ja Aito Mäkisen aloitteesta 24.4. vuonna 1957 arkisto aloitti toimintana suomalaisen elokuvan kriisin kynnyksellä. Vuonna 1979 valtiollistettu SEA toimii arkisto- ja museoalan yleisten sääntöjen ja normien puitteissa elokuvia ja elokuvakulttuuria tukien, säilyttäen ja esittäen. SEA on jo viidenkymmenen vuoden ajan pelastanut suomalaista elokuvahistoriaa ja jatkaa ansiokkaasti suomalaisen elokuvakulttuurin edistämistä. Elokuva-arkiston ansiosta suomalaisen elokuvatuotannon ensimmäisten neljänkymmenen vuoden ajalta näytelmäelokuvista on säilynyt 95 prosenttia. Pelastamismissio on onnistunut kansainvälisestikin tarkastellen hyvin, sillä Suomessa on onnistuttu tallettamaan jopa yli 90 % elokuvatuotannosta. Tätä kansallisen kulttuuriperinnön puolesta tehtävää arvokasta työtä soisi juhlistettavan suurellisemminkin.

Suomalaisen elokuvan juhlavuosi on hyvä päättää vaikkapa lukemalla elokuva-arkiston tutkijan Sakari Toiviaisen juhlakirja Sata vuotta, sata elokuvaa. Teos on kaksinkertainen juhlakirja, joka ilmestyi juhlistamaan sekä suomalaisen näytelmäelokuvan satavuotista taivalta että elokuva- arkiston työtä. Näkyvämmän osan kirjassa saa elokuvatuotannon esittely, elokuva-arkiston merkityksen häilyessä ikään kuin taustalla elokuvaperinnön säilymisen takaajana.

Kirja esittelee välähdyksiä suomalaisen elokuvan vaiheikkaalta satavuotiselta taipaleelta
eikä edes pyri olemaan kattava esitys suomalaisen elokuvan historiasta tarjotessaan yhden subjektiivisen näkemyksen sadasta suuresta suomalaisesta elokuvasta. Toiviainen itse luonnehtii teostaan tiivistetyksi tieto- ja elämyspaketiksi ja sellaisena se täydentääkin sopivasti aikaisempia teoksia suomalaisesta elokuvasta. Toiviaisen kirja toimii hyvänä täydennyksenä Suomen
kansallisfilmografian ja itseoikeutetun elokuvatietäjä Peter von Baghin
teosten hallitsemaan suomalaisen elokuvan historiankirjoitukseen. Suomen kansallisfilmografia on mammuttimaisena ja perusteellisen kirjasarjana tietysti itsestään selvä tietolähde suomifilmin ystäville. Filmografiaan kannattaakin turvautua edelleen kun etsii täsmällisiä tuotantotietoja ja muuta oleellista informaatiota mistä tahansa suomalaisesta näytelmäelokuvasta. Tarvetta yksityiskohtaiselle tietopaketille ei siis ole ja Toiviaisen kirja onnistuukin suomalaisen elokuvan muisteluun ja tunnelmointiin innostavana selailukirjana tuomaan elämyksellistä täydennystä faktakirjallisuuteen.

Toiviainen on toisena filmografian päätoimittajista ja elokuva-arkiston tutkijana oikea henkilö tuomaan kirjakartalle juhlavuoden kirjan, joka hieman von Bagh -tyyliin tekee runollisesti kunniaa kotimaisille valkokangasnäyille, jotka ovat osa kansakunnan kollektiivista tajuntaa. Elokuvan historia kulkee käsi kädessä itsenäisyyden ajan historian kanssa, joten teos sopii hyvin myös itsenäisyyden juhlavuoden juhlistajaksi ja suomalaisen kulttuurin kunnioittajaksi. Sotamuistoihin painottuvaan itsenäisyyden juhlintaan on hyvä tuoda myös kansallisen kulttuurin näkökulma ja korostaa sen merkitystä identiteetin ja yhteisöllisyyden luomisessa.

Kirjan ideana on esitellä sadan vuoden ajalta sata elokuvaa ja tarjota välähdyksiä suomalaisen elokuvan tarinaan. Lopun pienoishistoriikki on sopiva lisä yksittäisten elokuvien esittelyihin ja tarjoaa lyhyen, mutta kattavan kokonaiskuvan suomalaisen elokuvan historiasta ja kehityksestä. Aikaisempiin suomalaisen elokuvan menneisyyttä ja nykytilaa luotaaviin kirjoituksiin tämä katsaus ei tosin tuo mitään uutta.

Toiviainen korostaa että elokuvien valikoima on hänen oma, tietysti vankkaan asiantuntemukseen, pohjaava näkemyksensä suurimmista suomifilmeistä. Kirjassa on pyritty tasapainoon vuosikymmenten, lajityyppien ja tekijöiden välillä. Kriitikoiden lemmikkejä Kaurismäkineen täydentää kansojen syvien rivien suosikit Spedeineen ja Turhapuroineen. Tuloksena onkin melko tasapuolinen ja tasapainoinen kokonaiskuva, joka vastaa asettamaansa haasteeseen olla läpileikkaus suomalaiseen elokuvatuotantoon, tähän ”tunteiden salatun historian” aarreaittaan.

Katsauksen aloittaa Teuvo Puron Ollin oppivuodet (1920), joka innoitti kriitikot lupaamaan suomalaiselle elokuvalle valoisaa tulevaisuutta. Kirjan päättää Aki Kaurismäen Laitakaupungin valot (2006), joiden loisteessa voi todeta, ettei ennustus ainakaan täysin pieleen ole mennyt. Loppuun olisi ollut paikallaan lisätä jonkinlainen kirjoittajan oma kristallipallokatsaus. Olisi ollut mielenkiintoista lukea Toiviaisen kaltaisen suomalaista elokuvaa laajasti tuntevan ekspertin näkemys elokuvatuotannon tulevaisuudesta. Ehkä jotain osviittaa kuitenkin antaa Laitakaupungin valojen esittelyn viimeinen virke: ”Koistisen viimeinen repliikki on sellainen hengen ja vastarinnan ele, joka antaa toivoa, että ihmisyys ei ole vielä kuollut.”

Valintojen subjektiivisuus on tietenkin selviö, ja elokuvavalikoimasta voi olla monta mieltä. Miksi esimerkiksi näköalaton kurjuuden maksimointi Aku Louhimiehen Paha maa (2005) on nostettu merkittävimpien joukkoon ja esimerkiksi suomalaisen miehen sielun syövereitä monipuolisemmin luotaava Veikko Aaltosen Juoksuhaudantie (2004) on jätetty pois? No, makuasioista ei sovi kiistellä ja suurimmasta osasta valintoja moni on varmasti samoilla linjoilla. Katsaukset joka tapauksessa valottavat valittuja elokuvia monelta kantilta ja muodostavat monipuolisuudessaan elävän kuvan kotimaisen elokuvan elämänkaaresta. Elokuvat asetetaan kontekstiinsa esimerkiksi aikalaiskritiikin ja kuvituksen avulla. Kuvitus onkin monipuolista tuoden mukaan myös ulkoelokuvallisia elementtejä elokuvajulisteineen, still- ja tuotantokuvineen. Tasapainoinen taitto tukee kokonaisuutta, joka miellyttää elokuvanystävän mieltä ja silmää.

Kirjan onnistunut ulkoasu tekee oikeutta valkokankaan visuaalisuudelle ja houkuttelee selailuun. Kuva ja sana täydentävät hyvin toisiaan elokuvien yhteen tai kahteen aukeamaan mahdutetuissa esittelyissä luoden jokaisesta elokuvasta melko monipuolisen kuvan. Toiviaisen maalaileva kieli sopii erinomaisesti verbalisoimaan visuaalista taidetta. Joskin joihinkin ylilyönteihinkin sorrutaan, esimerkiksi Nyrki Tapiovaaran Varastettua kuolemaa (1938) luonnehditaan varsin lennokkaasti: ”Atmosfäärin, kuvan ja kuvarytmin huolekkaan rakastelun lomassa rönsyilevät nuoruuden uhmakkaat ja paikoin keikaroivan itseriittoiset tyylikokeilut, vaikutteet ja kunnianosoitukset klassikoille.”

Kirja ei kuitenkaan tuo mitään merkittävästi uutta perinteiseen elokuvakirjojen kronologiseen käsittelytapaan. Jäin kaipaamaan jotain uutta lähestymistapaa, vaikkapa elokuvien teemojen mukaista jaottelua, näin kirja voisi toimia täydentäjänä aikaisemmin ilmestyneille elokuvahistoriaa lineaarisesti kertaaville teoksille. Tällaisenakin kirja toki ansaitsee paikkansa elokuvaopusten kartalla; suomalaista elokuvaa ei voi liikaa juhlia!