SÄVELTÄJÄELÄMÄKERTA VAILLA NUOTTEJA. Luonnekuva Oskar Merikannosta

Alkuvuodesta 1986 ilmestyi Seppo Heikinheimon kirjoittama Aarre Merikanto -elämäkerta. Tästä Heikinheimon oli luontevaa jatkaa tutkimalla isän, Oskar Merikannon elämää ja toimintaa, koska kerran jo pojan elämäkertaa laatiessaan hän oli joutunut perehtymään Merikantojen perhe- ja tuttavapiirin asioihin. Lopputuloksesta näkyy, että Heikinheimo on pyrkinyt penkomaan esiin kaiken mahdollisen Oskar Merikantoon liittyvän aineiston ja tietouden. Perusteellisuudesta ei tässä tapauksessa ole ollut yksinomaan hyviä seurauksia.

Heikinheimo, Seppo: Oskar Merikanto ja hänen aikansa. Otava, 1995. 541 sivua. ISBN 951-1-13778-6.

Alkuvuodesta 1986 ilmestyi Seppo Heikinheimon kirjoittama Aarre Merikanto -elämäkerta. Tästä Heikinheimon oli luontevaa jatkaa tutkimalla isän, Oskar Merikannon elämää ja toimintaa, koska kerran jo pojan elämäkertaa laatiessaan hän oli joutunut perehtymään Merikantojen perhe- ja tuttavapiirin asioihin. Lopputuloksesta näkyy, että Heikinheimo on pyrkinyt penkomaan esiin kaiken mahdollisen Oskar Merikantoon liittyvän aineiston ja tietouden. Perusteellisuudesta ei tässä tapauksessa ole ollut yksinomaan hyviä seurauksia. Viimeiseksi jääneessä kirjassaan Heikinheimo ilmoittaa tutkimusmotiivikseen "kansallisten merkkihenkilöiden muiston elävöittämisen".

Oskar Merikanto (1868-1924) on nimetty "Suomen kotien säveltäjäksi" ― erotukseksi maamme konserttisalien mestarista (Sibelius). Kun jälkimmäinen eristäytyi Ainolaansa säveltämään sinfonioita, joita lähinnä vain älymystö kuunteli ja juhli, edellinen vaikutti ja eli ihmisten keskellä. Merikanto tuli tunnetuksi Helsingin Johanneksen kirkon urkurina, etevänä soitonopettajana, väsymättömänä säestäjänä ja kiertueiden pitäjänä, säveltäjänä ja lisäksi vielä oopperakapellimestarina sekä musiikkikriitikkona Uudessa Suomettaressa, Päivälehdessä ja sen seuraajassa Helsingin Sanomissa. Hänen sosiaalinen taustansa oli maan kulttuurieliitin näkökulmasta kyseenalainen: äiti palkollinen, isä virkaheitto vääpeli, joka joi kaikki vastaiset palkkatyömahdollisuutensa ja joka lopuksi ampui itsensä. Merikannon musiikin suosio kansan keskuudessa aiheutti sen, että hyvän maun ja suuren taiteen puolustajat kiirehtivät halveksumaan säveltäjää. Esimerkiksi kapellimestari Robert Kajanus arvioi erään kerran ― tarpeeksi monen lasillisen jälkeen ― Merikannon "pelkäksi paskaksi" Sibeliuksen rinnalla. Heikinheimon piirtämässä säveltäjä- ja muusikkokuvassa ei ole silti paljonkaan tilaa alemmuudentunnolle tai katkeruudelle, vaikka Merikanto näyttää kyllä häpeilleen Kesäillan valssiaan.

Heikinheimolla oli tapana esittää aika ajoin valituksia siitä, miten musiikkikirjallisuuden julkaiseminen Suomessa on kannattamatonta puuhaa. Kustantajat innostuvat aiheesta harvoin. Tämä pitää paikkansa. Mutta Heikinheimo ei taas ollenkaan puuttunut siihen seikkaan, että kun musiikinhistoriaa sitten julkaistaan, se tarkoittaa pääsääntöisesti säveltäjien historiaa ja säveltäjäelämäkertoja. Merikanto-kirja asettuu tähän linjaan yhtä saumattomasti kuin esimerkiksi neliosainen Suomen musiikin historia (WSOY 1995-1996), jota on monella taholla pidetty liian säveltäjäkeskeisenä. Taidemusiikkia tukevat instituutiot opettavat ja tähdentävät koko ajan, että musiikki saa alkunsa säveltäjistä. Sille tosiseikalle, että musiikin olemassaolon ehtona ovat viime kädessä kaikki ihmiset ja heidän kokemuksensa tai että joskus musiikin ajateltiin kuuluvan maailmankaikkeuden muiden liikkeiden joukkoon niiden yhtenä lajina, eivät myöskään nykykustantajat paljon painoa anna. Tämän voi todeta minkä tahansa kirjakaupan hyllystä, johon on sijoitettu taidemusiikkia koskevaa kirjallisuutta.

Jo Aarre Merikanto -kirjassaan Heikinheimo otti ohjenuorakseen, ettei rasita lukijoitaan nuottiesimerkeillä sen enempää kuin sanallisilla teoskuvauksillakaan. Sellaisista ovat hänen mukaansa kiinnostuneita vain tutkijat, muusikot ja säveltäjät, ja he kyllä etsivät tarvittaessa toisenlaiset lähteet käyttöönsä. Sopii kuitenkin arvella, etteivät musiikista kirjoittamisen vaikeudet juonnu välttämättä aina lukijakunnan puutteellisuuksista, vaan pikemminkin siitä, ettei kirjoittaja osaa puhutella yleisöään riittävän kiinnostavasti. Sitä paitsi multimedian ja cd-romin aikakaudella näiden ongelmien käsittelyyn on avautunut paljon uusia mahdollisuuksia. Yhtä kaikki Heikinheimo pitäytyy Merikannon elämänkaaren, miljöön ja luonteen kuvaukseen. Kolmea Merikannon säveltämää oopperaa hän pitää laimeina, ts. epädramaattisina ja vähäverisinä.

Mainiosti kuvitetun elämäkerran esitystapa kärsii siitä, että Heikinheimo on pyrkimyksensä mukaisesti antanut dokumenttien puhua puolestaan. Useissa kohdin kirja vaikuttaa Merikannon kirjeiden, lehtiartikkelien ja kritiikkien vuolaalta sitaattikokoelmalta, johon kokoaja on lisännyt omat huomautuksensa. Heikinheimo siteeraa esimerkiksi Uudessa Suomettaressa ilmestyneitä Merikannon musiikkikirjeitä Leipzigistä sivukaupalla ja toteaa lopuksi, että ne ovat puisevanpuoleisia! Loppuun sijoitettu kokonaisarvio koostuu melkein kokonaan Jalmari Finnen vuonna 1924 kirjoittaman muistoartikkelin lainaamisesta. Jatkuvia siteerauksia katsellessa kirja alkaa muistuttamaan vaarallisessa määrin Heikinheimon aiemmin toimittamaa kokoelmaa säveltäjien kirjeistä (nimellä "niin kuin satakieli laulaa…", Otava 1993). Miksi säveltäjien elämää ja toimintaa pitäisi tutkia suurennuslasilla, kun taas muiden ihmisten arkipäivästä ja tekemisistä ei ole niin suurta väliä? Lisäksi säveltäjyys on korkeassa kurssissa Merikanto-kirjaan sisältyvässä luvussa "Tutkimustilanteesta", jossa Heikinheimo kannustaa säveltäjien jälkeenjättämän aineiston keruuseen ja säilyttämiseen.

Jos Aarre Merikanto on Suomen musiikinhistorian tunnetuimpia mammanpoikia ja änkyräsovinisteja, niin hänen isänsä on puolestaan sen hyvämaineisimpia hahmoja. Oskar Merikannon pyylevä, leppoisa ja hyväntuulinen olemus miellytti monia. Säestäjänä hän oli varmaotteinen ja luotettava, ja hän oli kysytty vieras lukemattomissa illanvietoissa soittotaitonsa ja mutkattomuutensa takia. Jatkuva esiintyminen, lukuisat runsailla ohjelmilla varustetut kiertueet, urkujentarkastusmatkat, pedagogisten julkaisujen toimittaminen ym. ilmentävät muusikontyötä aikakaudella, jolloin konserttien antaminen tai soittotaidon ylläpito eivät vielä merkinneet kliinistä suorittamista ja loputonta hiomista edellyttävää valmentautumista. Merikanto selviytyi tehtävistään erinomaisilla perustaidoilla.

Kirjasta hahmottuu suomalaisen sivistysporvariston liepeillä eläneen etevän muusikon toimintapiiri. Siihen kuului vakaa perhe- elämä ja seurapiireissä juokseminen, mutta ennen kaikkea jatkuva työnteko. Parhaita jaksoja ovat ne, joissa Heikinheimo valaisee sitaattien ja esimerkkien avulla tuon ajan elinoloja ja arkipäivää, Helsinkiä, Merikantojen perhettä ja sukupuolirooleja, seurapiirejä, suomen kielen käyttöä ja matkantekoa. Tämä kaikki tapahtuu yleistajuisessa tyylissä. Hän ei myöskään unohda kielikysymystä ja sosiaalisia näkökohtia arvioidessaan Merikannon asemaa omana aikanaan. Sivistyneistölle ominainen pyrkimys luoda tarkka arvojärjestys ja erottelu ylevien ja korkeiden saavutusten sekä toisaalta halpahintaisten ja matalamielisten tekeleiden välille ei ajanut Merikantoa sivuraiteelle. Hänhän ei jättäytynyt kokonaan sävellystyön varaan. Suurten miesten kaanoniin hän lukeutuu selkeästi jo siksi, että Heikinheimo vaivautui kirjoittamaan hänestä elämäkerran.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *