Savo – menneisyydestä modernin kynnykselle

Yli 500-sivuinen yleisesitys levittää lukijan eteen Savon kadonneen kansankulttuurin kokonaisuudessaan, naurishaudikkaista naurunaiheisiin. Kirja käy kansatieteilijälle ja folkloristille sekä kotimaisemiaan kaihoavalle maassamuuttajalle.

Räsänen, Riitta (toim.): Savo ja sen kansa. SKS, 2008. 560 sivua. ISBN 978-951-746-987-6.

Savolaista kansankulttuuria käsittelevä muhkea teos on kuusiosaisen Savon historian täydennysosa. Vaikka se on ilmestynyt jo toissasyksynä, ei kirjan arvostelu liene myöhäistä vieläkään, ja verkalleen edennyttä arviointiprosessiani voin mainiosti puolustaa sillä, että kirjan tekemisessäkään ei ole hötkyilty. Teoshanke pantiin alulle Joensuun yliopistossa 1990-luvun alussa pidetyn Savolaiskulttuurit-symposiumin jälkitunnelmissa, ja kirjoittajat lähestyivät Savon Säätiötä rahoituksen toivossa jo 1990-luvun alussa. Rahaa kuitenkin saatiin vasta vuonna 2003, silloin Euroopan Unionin aluekehitysrahastosta. Pohjois-Savon liitto, Etelä-Savon maakuntaliitto sekä alueen kunnat ovat nekin tukeneet työtä rahallisesti, ja ohjausryhmänä on ollut eri yliopistojen professoreista ja dosenteista koostuva toimituskunta.

Seitsemän kirjoittajaa, lukuisia näkökulmia

Kirjoittajia on seitsemän. He edustavat kansatieteen, folkloristiikan, suomen kielen ja taidehistorian tutkimusta, joten kirja on varsin monipuolinen artikkelikokoelma. Savoa ja sen kansaa päästään lähestymään useasta eri näkökulmasta, vaikka samaltakin tekijältä on kirjassa useampia artikkeleita. Eniten näyttävät ahkeroineen Turun yliopiston kansatieteen emeritusprofessori Matti Räsänen ja teoksen toimittaja Riitta Räsänen, jotka ovat useimmiten kirjoittaneet artikkelinsa yhdessä.

Teos jakautuu neljään päälukuun. Ensimmäiset sata sivua käytetään alueen ja kansan, seuraavat sata uskomusmaailman esittelyyn. Elämismaailma, johon kuuluvat elinkeinot ja ihmisen maallinen vaellus, ruokatalous ja vuodenkiertokin, vie kaksisataa sivua, mutta katsaus savolaiskansan arvomaailmaan on hyvin lyhyt, vain noin 30 sivun mittainen. Kaikkiaan kirjassa on 560 sivua, josta varsinaista tekstiä noin 480. Yli 20-sivuinen kirjallisuusluettelo houkuttelee lukijaa etsimään lisää tietoa kansankulttuurista, tavoista ja vuotuisjuhlista, työstä ja ilonpidosta, ruokakulttuurista ja naimatavoista tai vaikkapa alueen taiteilijoista. Heitäkin Savon kivinen maaperä on tuottanut.

Kuvitus on runsas – lähes joka aukeamalla on ainakin yksi kuva –  ja osin nelivärinen. Kuvat ja piirrokset – viimeksimainittuja on erityisesti kansanomaista rakentamista käsittelevissä luvuissa – täydentävät tekstiä hyvin. Useiden kuvien yhteydessä on pidennettyjä kuvatekstejä, jotka toimivat tietoiskutyyppisesti: kun kirjaa selailee, niistäkin näkee päällisin puolin, mistä juuri siinä kohdassa on kysymys.

Savolaisten tai maakunnan ihmisiä kuvanneiden taiteilijoiden teoksia on sijoitettu muuallekin kuin Savon kansa taiteessa –lukuun. Ratkaisu selittynee joko teknisillä seikoilla – koko kirjaa ei missään tapauksessa olisi kannattanut tehdä neliväriseksi, joten kuvat on sijoitettu vain muutamille kirjapainoarkeille, jotka valmiissa kirjassa jakautuvat eri puolille – tai sillä, että näin on saatu kuvitukseen vaihtelua ja kuvitusta sinnekin, mistä sitä ehkä muuten olisi puuttunut. Se tekee kuitenkin taiteilijoita käsittelevän luvun lukemisen hitaaksi ja hankalaksi; lukijahan joutuu etsimään tekstissä esitellyt teokset pahimmillaan jopa usean sadan sivun päästä. Marjo-Riitta Simpasen kirjoittama teksti on muutoin erittäin antoisa ja yksityiskohdissaankin rikas: monista tunnetuista maalauksista on kerrottu paitsi niiden maalauspaikat, myös mallien henkilöllisyys ja monia muita kiinnostavia detaljeja.

Monenlaisille lukijoille

Artikkelikokoelma on antoisaa luettavaa niin kansatieteilijälle ja folkloristille kuin kulttuurihistorioitsijalle. Se sopii mainiosti myös tavalliselle entisaikojen elämästä kiinnostuneelle ihmiselle: vaikka teksti kestää tieteellisen tarkastelun, myös ei-akateeminen kansalainen jaksanee teoksen lukea. Etenkin jos sattuu olemaan kotoisin Savosta ja sietää sen, että kirja liikkuu koko ajan menneisyydessä. Muuttotappiokuntien ongelmat, Kuopion virkeä yliopisto ja saman kaupungin puuhakas palloseura sekä muut viimeisten 50-60 vuoden tapahtumat ja ilmiöt jäävät täysin huomiotta, mikä tietysti on melko yleistä kansankulttuuria tutkittaessa.

Kirjan käsittelemä aikajakso yltää myyttisestä menneisyydestä modernin kynnykselle eli 1950-lukuun, jolloin viimeistenkin maakylien elämä mullistui kansakoululuokkien kasvuun, renkien ja piikojen katoamiseen, lehmisavujen sammumiseen ja sähkövalojen syttymiseen. Jotkut luvut – esimerkiksi liikenteestä kertova – pysähtyvät 1900-luvun alkuun. Näin liikenteestä on esillä lähinnä vesiliikenne, joka kuitenkin alkoi vaihtua useimmilla Savon paikkakunnilla linja-autokyyteihin jo maailmansotien välisenä aikana.

Murretta ja talonpoikaisia tapoja

Alueen ja kansan esittelyyn liittyy olennaisena osana kansan kieli, tässä tapauksessa siis Savon murre. Sen nosti yleiseen tietoisuuteen 1990-luvun yleinen murrebuumi – ja osaltaan myös suonenjokelainen sarjakuvapiirtäjä ”Jope” Pitkänen, jonka Näkymätön Viänänen ja Lempi on nähty mm. iltapäivälehdissä. Tässä yhteydessä tulee tietysti mieleen se, että savon murretta on vuosikymmenet käytetty esimerkiksi elokuvissa silloin, kun on haluttu korostaa jonkun humoristiseksi tarkoitetun hahmon pöljyyttä. Artikkelin kirjoittaja Aila Mielikäinen ei kuitenkaan juuri tee Savon murteen käytöstä tämäntyyppisiä havaintoja, vaan lähestyy sitä kielitieteilijänä. Hän jakaa muinaiskarjalaisesta kantakielestä syntyneet savolaismurteet yhdeksään alaryhmään, jotka poikkeavat toisistaan niin ääntämyksen kuin sanastonkin suhteen.

Muutamiin murre-eroavuuksiin minäkin pääsin tutustumaan jo lapsuudenkodissani: Kallaveden itäpuolella syntynyt isäni ja saman järven länsipuolelta kotoisin ollut äitini jaksoivat jatkuvasti väitellä siitä, puitiinko viljaa riusalla vai varstalla. Keskustelua käytiin täysin riippumatta siitä, että riihenpuinti oli tuolloin jo ajat sitten kadonnutta kansanperinnettä eivätkä vanhempani edes olleet maanviljelijöitä. Eivätkä liioin kansatieteilijöitä.

Artikkelissaan Mielikäinen esittelee ja erittelee tyypillisiä savolaismurteiden piirteitä. Niitä ovat mm. välivokaalistuminen (hölökyn kölökyn), diftonginreduktio (hauska -> haaska) joka yleensä tuottaa muunmurteisille suurta huvia, liudennus ja koloratiivikonstruktio. Viimeksi mainittu puhetapa, jossa neutraalia pääverbiä täydentää tekemisen tapaa kuvaileva verbi, tunnetaan muillakin murrealueilla, mutta yleisin se on Savossa. Siellä ihmiset juosta jolkottavat, kävellä humputtavat ja nauraa lekettävät yhä edelleen.

Jäin kuitenkin kaipaamaan tietoa ruotsin kielen vaikutuksesta savolaiseen sanastoon. Erityisesti menneiden sukupolvien emännät, kuten 1900-luvun alussa syntynyt isoäitini, kietaisivat förkkelin eteensä, valmistivat soossin ja kantoivat kahveleita rikulla tai taltrikilla. Ruotsalaisperäiset sanat, jotka useimmiten liittyivät naisten töihin ja ruoanvalmistukseen, ovat arvatenkin levinneet kansan keskuuteen säätyläistaloista ja Savon harvalukuisista kartanoista.

Kartanoiden vaikutusta olisi ehkä voinut pohtia myös Matti ja Riitta Räsäsen kirjoittamien maataloutta käsittelevien, muuten varsin monipuolisten artikkelien yhteydessä. Tarkoitan tässä siis niitä ”oikeita” kartanoita, ei ”kartanoa” sellaisena käsitteenä kuin se Savossa useimmiten esiintyy. Savolainen kartanohan ei ole kaksinen: sana tarkoittaa alueen murteessa talon tai torpan pihapiiriä rakennuksineen.

Kuten jo tuli todetuksi, kirja käsittelee enimmäkseen kokonaan kadonnutta maailmaa, elämänpiiriä jota ei enää Savon sydänmailtakaan tapaa. Vaikka maatalous – monesti kaskiviljelyksestä alkunsa saanut pienimuotoinen viljanviljely muutamalla kyyttölehmällä, pienoisella lammaslaumalla ja työhevosella täydennettynä – onkin ollut maakunnan pääelinkeino, on sinne tänne syntynyt myös alkeellista teollisuutta: järvimalmia jalostavia ruukkeja, jokunen saha ja muutama muu puunjalostusteollisuuden yritys, kuten lankarullatehdas. Teoksen pääpaino on kuitenkin talonpoikaisessa elämäntavassa, joka jossakin määrin poikkesi vauraampien seutujen vastaavasta. Savolaiset navetat olivat pieniä, karja eli kevättalvesta nälkärajalla kuten usein karjankasvattajatkin, ja esimerkiksi kotivoita tehtiin Savossa pitempään kuin Etelä-Suomessa.

Kirjasta käy erittäin hyvin ilmi, miten vahvasti kaikki eläminen kietoutui vuodenkiertoon. Työt määräytyivät luonnon kalenterin mukaan. Aika oli syklinen käsite. Vuosi jakautui työntäyteiseen, pitkälti ulkona aherrettavaan kesäpuoleen ja pirtissä puhdetöiden ääressä vietettävään talvipuoleen. Kaikki työ piti toimittaa oikealla ajallaan ja oikealla tavallaan, ympäröivä maisema ja maailma oli täynnä enteitä, joiden turvin yritettiin ennustella säitä, tulkita vuodentuloa ja joissakin tapauksissa myös anastaa naapurilta karja- ja kalaonnea. Yliluonnollinen oli läsnä arjessakin vahvasti ja taikoja tehtiin etenkin tiettyjen rituaalinomaisten töiden, kuten lehmien laitumelle laskemisen tai kevätkylvöjen aloittamisen yhteydessä. Myytit, riitit ja tietäjän toimet Savon maisemissa on selostettu tarkoin, mutta ne eivät sanottavastikaan näytä poikenneen muun Suomen vastaavista.

Kirjassa todetaan, että mistään muualta ei ole tallennettu yhtä rikasta ja monipuolista loitsurunoutta, mutta ei juurikaan pohdita, mistä moinen johtuu. Olisiko niin, että ulkoinen köyhyys olisi synnyttänyt yltäkylläisen tarinamaailman? Vai niin, että osittain varsin syrjäisissä Savon pitäjissä olisi säilynyt perinnettä, mikä muualla oli jo unohtunut ja kadonnut kerääjien ulottuvilta?

Joka tapauksessa: kun ylioppilaat 1930-luvulla keräsivät kansan suussa kulkeneita sananparsia eri puolilta maata, Savolainen Osakunta pääsi ylivoimaisesti parhaaseen keräystulokseen eli 300.000 sananparteen.

Mikä meidät erottaa muista?

Vaikka savolaiset ovatkin folkloristiikan professori Pekka Hakamiehen mukaan ”suurimmaksi osaksi samanlaisia kuin muut ihmiset”, on maakunnassa muuhun Suomeen verrattuna tiettyä eroavuutta. Nokkela järjenjuoksu on ollut arvossaan siellä, missä viljavainioiden koolla ja muilla ulkoisilla menestyksen merkeillä ei ole koskaan päästy ylvästelemään. Tarkemmin katseltuna eroja voi havaita myös köyhemmän Pohjois-Savon ja sen niukkoihin oloihin tottuneen kansan sekä vauraamman Etelä-Savon ja sen asukkaiden välillä. Tekijöiden mukaan Pohjois-Savon arvomaailmaa on Etelä-Savoa voimakkaammin leimannut herännäisyys ja sen myötä ankara kristillisyys. Tässä tekee mieli väittää vastaan: ainakin minun ja muutamien savolaisystävieni ”körttiläisissä” lapsuudenpitäjissä uskontokin tuntui lupsakkaalta, ja herännäispiirit suhtautuvat edelleen varsin suvaitsevasti joihinkin kirkon kiistakysymyksiin.

Kokonaisuutena Savo ja sen kansa on kunnianhimoinen, tehtävänsä täyttävä kansankulttuurin, kansanomaisten elämäntapojen ja kansanuskomusten aarrearkku. Mahdolliset pienet puutteet voi hyväksyä, sillä teoksen anti on runsas ja monipuolinen. Kun kirja on vielä kauniisti taitettu, sitä voi suositella myös lahjakirjaksi savolaiskytkentöjä omaaville syntymäpäiväsankareille. Etenkin suurten ikäluokkien edustajille, joilla joissakin tapauksissa saattaa olla muistissaan jopa omakohtaisia mielikuvia siantaposta ja savusaunasta, kaalimaan kitkemisestä ja pikkuhaavojen paikkaamisesta piharatamon lehdellä.

 

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *