Sekalaista katastrofien historiaa

Yleinen marmatus seminaareista koostettujen artikkelikokoelmien kohdalla on se, että ne ovat hajanaisia ja että artikkelit antavat perin satunnaisen katsauksen aiheeseensa. Joskus tulee jopa miettineeksi, miksi artikkelikokoelmia ylipäätään julkaistaan. Toisaalta yksittäinenkin artikkeli saattaa oikeuttaa kokoelman olemassaolon. Turun yliopiston yleinen historia järjesti syyskuussa 1995 seminaarin Onnettomuus, kriisi, katastrofi (tämäntyyppiset kolmiosaiset nimet - "sukupuoli, identiteetti, toiseus" - alkavat olla jo klisee), jossa pohdittiin monipuolisesti ja poikkitieteellsiesti katastrofien historiaa ja niiden henkisiä ja fyysisiä vaikutuksia.

Salmi, Hannu (toim.): Lopun alku. Katastrofien historiaa ja nykypäivää. Turun yliopiston historian laitos, Yleinen historia, 1996. 232 sivua. ISBN 951-29-0815-8.

Yleinen marmatus seminaareista koostettujen artikkelikokoelmien kohdalla on se, että ne ovat hajanaisia ja että artikkelit antavat perin satunnaisen katsauksen aiheeseensa. Joskus tulee jopa miettineeksi, miksi artikkelikokoelmia ylipäätään julkaistaan. Toisaalta yksittäinenkin artikkeli saattaa oikeuttaa kokoelman olemassaolon.

Turun yliopiston yleinen historia järjesti syyskuussa 1995 seminaarin Onnettomuus, kriisi, katastrofi (tämäntyyppiset kolmiosaiset nimet – "sukupuoli, identiteetti, toiseus" – alkavat olla jo klisee), jossa pohdittiin monipuolisesti ja poikkitieteellsiesti katastrofien historiaa ja niiden henkisiä ja fyysisiä vaikutuksia. Seminaarista koostettiin Lopun alku -kirja seuraavana vuonna ja siinä on monia artikkelikokoelmien huonoja puolia, joskin muutamat artikkelit ovat itsessään jo sen verran mielenkiintoisia, että kirja puoltaa paikkaansa.

Monitieteellisyys on säilynyt kirjassakin ja osat on jaoteltu, ihan järkevästi, katastrofien uutisointiin, niiden henkisiin vaikutuksiin sekä luonnon ja tekniikan riskeihin.

Hannu Salmi kirjoittaa teoksen johdannossa monia järkeviä sanoja. Hän toteaa, että katastrofifiktio on noussut 1800- ja 1900-lukujen teollistumiskehityksen myötä esiin aivan uudella tavalla. "Mitä enemmän länsimainen ihminen on luonut teknisiä uutuuksia", Salmi kirjoittaa, "aistiensa ja raajojensa mekaanisia jatkeita tai tavaratuotantonsa kiihdyttimiä, sitä riippuvaisemmaksi yhteiskunta on tullut tekniikasta." Salmi epäilee, että katastrofifiktio – romaanit, elokuvat, uutiset – on "terapeuttinen välttämättömyys, jolla yhteiskunnan lisääntynyttä kriisipotentiaalia on yritetty hallita." Katastrofit ovatkin tulleet tieteellisen mielenkiinnon kohteeksi nimenomaan saksalaisen sosiologi Ulrich Beckin kriisiyhteiskuntaa koskevien kirjoitusten myötä. Niitä käsittelee Ilmo Massa artikkelissaan.

Vaikka Beckin käsitteistöä on viime vuosina myös kritisoitu paljon, kriisiyhteiskunnasta puhuminen on jonkin verran selkiyttänyt yhteiskunnallista keskustelua. On tullut selväksi, että länsimainen ja globaali yhteiskunnallinen toiminta aiheuttaa aina sivuvaikutuksia, oli kyse sitten atomivoimalapäätöksistä tai AY-pomojen puhetta naisista "handicappeina". Teoilla on nykyään sellaisia vaikutuksia, joista emme itse välttämättä tiedä mitään. Tämä asettaa haasteen myös perinteiselle subjektikäsitykselle, jossa tekijä on tekojensa herra ja hallitsija – miten näin voisi olla, jos teoilla on sellaisia vaikutuksia, jotka näkyvät vasta vuosien kuluttua?

Lopun alku -kirjassa on turhantuntuisia artikkeleita. Näin on esimerkiksi Kalervo Hovin lyhyt juttu Estonian tuhosta – on vaikea hahmottaa, mikä on Hovin artikkelin funktio. Ehkä se puolustaa paikkaansa tiiviinä kertauksena, mitä tapahtui. Varsinaista analyysia tuhon syistä tai sen seurauksista ei tule. Myöskin Liisa Eräsen artikkeli Traumapsykologian lyhyt historia vaikuttaa turhalta – aihe on tärkeä ja kiinnostavakin, mutta Eränen kirjoittaa aivan liian pitkästi. Hänen artikkelinsa on pisin kirjan teksteistä ja olisi vain hyötynyt karsimisesta. Vaikuttaakin siltä, että kirjan toimitus olisi jäänyt hiukan puolitiehen.

Tämän positiivisena kääntöpuolena on taas muita artikkeleita, jotka esittävät kiinnostavia ajatuksia. Rauno Tenovuon artikkeli Ilmakehän muutokset ihmiskunnan uhkana tarjoilee tiiviisti sellaista tietoa, jota ei tavallisen maallikkolukijan saatavilla paljonkaan ole. Tenovuo kiistää monia kasvihuoneilmiöön liittyviä käsityksiä – paljon ei ole puhuttu esimerkiksi siitä, että ilmansaasteet hidastuttavat kasvihuoneilmiötä, koska fossiilisista polttoaineista syntyvä rikkidioksidi heijastaa auringon säteitä takaisin. Tenovuo ei kuitenkaan tarkoita, että saasteille ei pitäisi tehdä mitään, pikemminkin päinvastoin.

Monet kirjan katastrofien mentaalista puolta valottavat artikkelit ovat tutustumisen arvoisia, varsinkin Hannu Salmen teksti onnettomuusuutisointien historiasta valottaa asiaa monipuolisesti. Pirjo-Liisa Niinimäen artikkeli Hartolan vaimosta jäi vain tuohivirsu käsittelee kiinnostavasti suomalaisten arkkiveisujen (yleensä neljäsivuisten, usein omalla kustannuksella painettujen virsityylisten, murhia yms. käsittelevien laulujen) välittämää kuvaa katastrofeista.

Kirjassa ei puhuta sanallakaan erityisestä katastrofi-, raunio- tai saasteromantiikasta. Jo 1700-luvun puolesta välistä asti varsinkin eurooppalaisessa ajattelussa on esiintynyt ajatuksia siitä, että tuhoutumisessa on jotain ylevää, subliimia. Ihminen on voinut tarkkailla luonnon voittokulkua etäällä ja kokea subliimin elämyksen ja haltioitua siitä. Tämä synnytti mm. keinotekoisten raunioiden muodin 1700- ja 1800-luvun puutarhataiteessa. Saasteromantiikka taas näkyy edelleenkin mm. dekadenteissa rockvideoissa ja science fiction -elokuvissa (Blade Runner). Olisi mielenkiintoista tutustua aiheesta tehtyihin tutkimuksiin.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *