SELLAISTA TÄYSI ELÄMÄ ON

Lokakuussa 1990 sydänkohtaukseen menehtyneen lauluntekijä Juha Vainion merkitystä suomalaiselle iskelmämusiikille tuskin kukaan kykenee kiistämään. Eläessään Vainio nikkaroi sanoituksia yli 2000 lauluun ja taustavaikutti täten useiden iskelmätaivaamme kirkkaimpien tähtien kansansuosioon. Tekstittäjänä hänet luetaan kiistatta maamme ammattilaisten etujoukkoon. Mutta millainen oli mies tekstiensä takana?

Ikävälko, Reijo: Täyttä elämää Junnu -Kotkan poikii ilman siipii. Gummerus, 1998. 298 sivua. ISBN 951-20-5165-6.

Lokakuussa 1990 sydänkohtaukseen menehtyneen lauluntekijä Juha Vainion merkitystä suomalaiselle iskelmämusiikille tuskin kukaan kykenee kiistämään. Eläessään Vainio nikkaroi sanoituksia yli 2000 lauluun ja taustavaikutti täten useiden iskelmätaivaamme kirkkaimpien tähtien kansansuosioon. Tekstittäjänä hänet luetaan kiistatta maamme ammattilaisten etujoukkoon.

Mutta millainen oli mies tekstiensä takana? Tähän Ikävalkon kirja vastaa kuvailevasti. Lukijalle piirtyy visio sodan kokeneesta kymmenvuotiaana sydänleikkauksen läpikäyneestä sekä kielellisesti että musikaalisesti lahjakkaasta itsepäisestä koulupojasta, jonka tempaukset naurattavat hänen lähimpiään jo kolmevuotiaasta saakka ja jatkuvat vielä viisikymmpiseksi astikin.

Ainekset legendalle, jossa Vainio näyttäytyy koheltavana kansansankarina ovat valmiit. Ja tempauksiahan riittää. Kirjan aikana Vainio mm. rikkoo liikennesääntöjä, varastaa sekä tuhoaa toisten omaisuutta, herjaa julkisesti ammattitovereitaan asiallisuuden rajat reippaasti rikkoneissa pakinoissaan sekä ennen kaikkea ryyppää rankasti 37-vuotiaaksi asti, kunnes raitistuu pysyvästi 37-vuotiaana. Myytti itsetuhoisesta taiteilijapersoonasta sen kuin vahvistuu.

Tällöin Ikävalko alkaa vasta raottaa esirippua myös katse taaksepäin. Retrospektiivisesti Vainio päätyy elämänsä loppuvaiheilla pohtimaan vaihtaisiko todellakaan "päivääkään pois" aikuisvuosiensa kohelluksista.
Analyysin olisi voinut alkaa aiemminkin. Aineksia riittäisi aina Vainion perinteisen lujasta kotikasvatuksesta lähinnä hauskoina herraseuroina kuvattujen ryyppyporukoiden machoideologian tutkimiseen saakka, joista naiset ovat poissa paitsi fyysisesti myös kielellisesti. Kuitenkin Vainio itse erääsä levyttämistään lauluista toteaa miesten puhuvan "yleisesti ottaen naisista".

Vainion machoilusta todisteeksi käynee myös se seikka, ettei lauluntekijä koskaan esittänyt yhtäkään rakkauslauluistaan omalle sydämensä valitulleen. Lapsuusvuosiensa sotatraumatkin mies peittää naisia halventavaan mahouhoon: "enemmän niitä ämmiä pelkäsin kuin koneita naapurin". Vasta keski-iän kynnyksellä hankittu toinen vaimo saa suitsutusta – ensimmäisestä puhutaan lähinnä nuoruuden hairahduksena, joka sitäpaitsi oli kotiväkeä alemmasta sosiaaliluokastakin.

Kotkalaisen muusikkoremmin kuvauksen kautta rakentuu myös Vainoin ambivalentti suhde jazz-musiikkiin ja sen tuottaneen kulttuurin edustajiin. Yhtäällä Vainio kavereineen ihannoi ja jäljittelee jazzin mestareita – aina heidän aristokraattisten arvonimien antorituaaleihinsa asti – mutta syvempää ymmärrystä esim. 60-luvun kansalaisoikeustaistelulle saa hakea. Kuvaavaa on, että Vainion ainoa kirjassa mainittu kontakti mustiin tapahtuu nuoruusvuosina Pariisissa, jossa ko. musta mies ensin tarjoaa yösijan Vainiolle, ja sen jälkeen lähentelee tätä seksuaalisesti.

Oliko Vainio älykkö? Kirjassa viitataan hänen lukeneisuuteensa, mutta yhteenkään yhteiskunnalliseen keskustelunaiheeseen mies ei ota kantaa. Vainion suhde politiikkaan vaikuttaakin taitelijalle tyypillisen välttelevältä – yhtä poikkeusta lukuunottamatta. 60- ja 70-luvullla taiteilijapiirien valtaideologiana vallinnut vasemmistolaisuus on hänelle enemmän kuin punainen vaate. Tätä selittänee paitsi miehen kohtuulllisen korkea ikä opiskelijamellakoiden puhjettua, jolloin tämä oli jo kolmekymppinen, myös Vainion sukurakkaus. Perhetausta ja kotona opitut arvot – koti, uskonto ja isänmaa kummittelevat nuorisovuosien kapinoista huolimatta taustalla kun tärkeitä päätöksiä tehdään – myös lauluissa.

Vainion itse levyttämät laulut ovat postmodernistin painajaisia. Niissä sinkut eivät ole elämän euromarketissa vapaasti valitsevia oman elämänsä sankareita vaan sukujensa odotukset pettäneitä onnettomien olosuhteiden tai hyväksikäytön uhreja. Vainion kiistattoman kielellisen lahjakkuuden sekä sosiaalisen tarkkanäköisyyden takaa pilkottaakin hänen elämänsä sekä voittojen että tappioiden lähde: ihmissuhteet.

Vaikka addiktioanalyyttisesti voidaan väittää, että Vainion juomisessa tärkeä osuus oli sosiaalisella paineella, niin samaa voidaan sanoa myös hänen raitistumisestaan. Samoin hänen kotiväkensä paitsi asetti odotuksia nuorelle miehelle, myös tuki tätä vaikeissa tilanteissa. Tällä mallilla Vainoin omat ihmissuhteet myös kestivät hänen kuolemaansa saakka. Tiukan paikan tullen Junnu paitsi sai kaveriapua myös antoi sitä vaikeuksissa olleille kollegoilleen.

Lapsiin ja nuoriin Vainiolla tuntuu olleen kosketus-pintaa. Hellyttävimpiä ovat juuri kirjan kuvakset paitsi hänen lyhyestä epäortodoksisesta opettajanurastaan myös Vainioiden perhe-elämästä, jossa mies tuntuu tasapainoil-leen kovan kotitaustansa ja uusien kasvatusaatteiden välillä. Tätä kuten myös muitakin Vainion taitelijaelämän sisäisiä konflikteja kuvaavat osuvasti otteet hänen kirjoittamistaan pakinoista. Myös miehen alkoholinkäytön peilaaminen aikansa yleiseen suomalaiseen päihdekäyttäy-tymiseen, tosin kokonaiskuvaa ehkäpä hieman liioitellen – tuskin kaikki 60- ja 70-lukulaisetkaan toimittajat kaiken päivää tinassa ovat olleet – jää valitettavasti kananaskeleeksi oikeaan suuntaan.

Kirja piirtää Vainiosta kuvan raadollisena ammattimiehenä, omalaatuisena mutta karismaattisena lännensankarina, joka haavoittumisistaan huolimatta nousi ratsunsa selkään kunnes tuupertui maahan, eräänlaisena suomalaisen suorittajan perikuvana, joka ei puhunut eikä pohtinut vaan teki työnsä niin kauan kuin jaksoi.

Esiintyvän sanataiteilijan sisäisien ristiriitojen runsaampi valottaminen pelkän kansanhuumorilla höystetyn sankaritarinan sijaan olisi ehkäpä johtanut kirjailijan epäsuosioon tiettyjen taustayhtiesöjen kanssa mutta samalla nostanut kirjan elämää suurempien elämäkertojen joukkoon. Tällaisenaan se näyttäytyy perinpohjaisesti tutkittuna mukiinmenevästi kirjoitettuna muistokirjoituksena, suomalaisen työmiehen legendan uusintajana, sanalla sanoen, niin postmodernistin kuin -marxistinkin painajaisena.

Kuten miehen itsensä laulutkin.

JARI KOKKINEN

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *