Chris Langin tekemä pamfletti Banks, Pulp and People on alunperin tarkoitettu kansainvälisten rahoitusorganisaatioiden ja niiden työntekijöiden luettavaksi. Sellaisena pamfletti on tietysti hieman haasteellinen, Lontoon Cityn rahoitusorganisaatioiden nuorten bisnesleijonien stereotyyppi ei kai ensimmäiseksi tartu yhteiskunnallisiin kiistakirjoituksiin. Pamfletin tapaan kirja pyrkii esittelemään ongelman, sellutehtaiden rakentamisen maapallon eteläisen puoliskon maihin ja siitä syntyviä seurauksia. Käännöksen tekijät Jaana Airaksinen ja Mira Käkönen ovat lähteneet tekemään erikoisryhmälle suunnatusta kirjasta yleistä ja ainakin kirjan nimen suhteen plagioinnissaan epäonnistuneet: Tehtaan varjossa on tästä pamfletista huolimatta edelleen Toivo Pekkasen työläiskuvaus ja Pertti Haapalan Tehtaan valossa – josta kääntäjillä ei taida olla aavistustakaan, vaikka kannattaisi – taas kertomus modernismin tulosta Suomeen.

Kokonaisuutena kirja on epätasainen. Alkuperäinen tekijä on onnistunut kirjaamaan muutoksen aiheuttamia ongelmia, mutta tapa, jolla suomalainen versio on tehty, on aika sekava. Kirjan esipuheessa, jonka ovat kirjoittaneet Inka Kaakinen ja Jussi Pakkasvirta, nostetaan esille alan suomalaisperäisiä, eteläafrikkalaisia, kiinalaisia ja indonesialaisia toimijoita, mutta esimerkiksi amerikkalaisia, norjalaisia tai ruotsalaisia metsäteollisuusyrityksiä ei mainita myöhemminkään, vaikka en usko että niiden menettelytavat oleellisesti poikkeavat StoraEnsosta tai UPM:stä. Jos näin on, se pitäisi toki tuoda hyvänä esimerkkinä esille.

Ensimmäisessä osassa keskeisintä on kuvaus mitä luontaisen metsänkasvatuksen vastainen puupeltojen viljely aiheuttaa ympäristölle ja kansalle (People alkuperäisen kirjan nimessä) ja se on ehkä tämän kirjan keskeisintä antia. Jos sellua tuotetaan Uruguayn tai Brasilian puupelloista saadulla eukalyptyksella verrattuna Itä-Lapin ja Koillismaan luonnollisesti kasvavaan havukuitupuuhun, vaikutukset paikallisen väestön elämään ovat päinvastaiset, mutta tätä vertailuahan kirjassa ei tehdä.

Samassa osassa kirjoittajat vetävät myös maton oman asiantuntemuksensa alta. Luku sellu, energia ja ilmasto alkaa: ”Selluntuotanto tarvitsee paljon energiaa.” Todellisuudessahan selluteollisuus on energiaomavaraista tai jopa tuottaa enemmän energiaa kuin se kuluttaa. Energia saadaan polttamalla selluprosessissa syntyviä sivutuotteita, kuten mustalipeää, ja näin tuottamalla energiaa. Joskus vuosikymmeniä sitten nämä sivutuotteet saatettiin päästää vesistöihin enemmän tai vähemmän puhdistettuna, mutta näin ei varmastikaan enää tehdä, koska niihin sisältyvä mahdollisuus tuottaa jätteestä energiaa on otettu käyttöön.

Kirjoittaja tai kääntäjät käyttävät esimerkkinä hiilellä tuotetun energian käytön voimakasta vähenemistä seuraavasti: ”Vuonna 2005, kun lakko pysäytti sellun ja paperintuotannon Suomessa, poltetun hiilen määrä putosi maassa hyvin alhaiseksi.” Tämän lausuman todisteena käytetään Platts Coal Trader -lehden 20.5.2005 julkaistun numeron sivua 2. Ensinnäkin toki vuonna 2005 oli lyhyitä lakkojakin, mutta tehtaat pysäytti työsulku, joka on työnantajien toimenpide, ei siis lakko. Toisekseen tämän hiilen kulutuksen muutoksen olisi varmaankin löytänyt relevantimmastakin lähteestä, jos olisi halunnut.

Vaikka siis sellun tekemistä ei voi syyttää energian tuhlaamisesta, toki paperiteollisuus kuluttaa energiaa. Mekaanisen massan tuotanto, jota tehdään esimerkiksi kuumahiertämöissä ja josta massasta esimerkiksi sanomalehti- ja pokkaripaperia tehdään, kuluttaa runsaasti energiaa, mutta kemiallinen ja mekaaninen massa on osattava pitää erillään. Nämä puurot ja vellit menevät usein sekaisin myös suomalaisilla keskustelijoilla.

Kirjan toinen osa, joka sisältää valtioiden tasolle kirjatut ongelmat on ehdottomasti selkein osa. Kolmas, jossa jaetaan suosituksia, on myös hyvin toteutettua luettavaa, mutta kääntäjien tai kustantajan idealla tehty liitännäinen, osa 4, jossa kaikki kynnelle kykenevät suomalaiset aktivistit esittävät omia, parin sivun mittaisia ”asiantuntijalausuntojaan” on turha ja tarpeeton. Ainoa, tosin tässä seurassa kovin erilainen, kirjaa tehtäessä ajankohtainen kannanotto on massaliikkeen aktivistin Juha Pikkaraisen ehdotus Kemijärven lopetetun sellutehtaan muuttamiseksi testitehtaaksi.

Sellutehdaiden aiheuttamia ongelmia esiteltäessä olisi minusta ensin annettava kuva siitä mitä sellutehtaassa tehdään. Tästä ainakin lukijalle (ehkä myös kirjoittajalle/kääntäjälle) jää kovin hajanainen kuva. Toinenkin esimerkki liittyy tekijöiden ilmeiseen teollisen tiedon puutteeseen. Kierrätyskuidun käyttö toki säästää luonnonvaroja, mutta kierrätyskuitua ei voi loputtomasti kierrättää, vaan esimerkiksi sanomalehtipaperin valmistuksessa tarvitaan myös pitkäkuituisia ensimmäisen kerran kiertäviä papereita antamaan paperille jonkinlaista vetolujuutta. Argumentointi olisi paljon uskottavampaa, jos tunnettaisiin perusasiat. Voisi olettaa, että kirjan tuottamisen rahoitukseen osallistunut ympäristöministeriö olisi huolehtinut tästä vai eikö sielläkäään tunneta Suomen perusteollisuuden tuotantoa?

Jos pyrkii hahmottamaan lukuisien kehittyviin maihin perustettavien sellutehdashankkeiden aiheuttamien ongelmien joukosta kirjassa esitetyistä keskeisimmän, on se siis uusien tehtaiden puuntarve ja kuinka se on aiottu tyydyttää. Kirjoittajat painottavat että puunhankinta perustuu viljeltyihin puupeltoihin, joissa kasvaa vain yhtä nopeasti kasvavaa puulajia, ennenkaikkea eukalyptusta. Sellutehtaita rakentavat yritykset hankkivat alueet puupelloilleen kyseenalaisin menetelmin ja niiden alle jäävät alueiden alkuperäisasukkaiden yhteismaat ja luonnolliset elinkeinot. Myös alueiden biodiversiteetti häviää yksilajisesta puupellosta mm. myrkytysten mukana. Puupellot eivät myöskään työllistä paikallista väestöä, vaan päinvastoin ajavat heidät kaupunkien slummeihin elämän edellytysten kadotessa.

Paitsi puupeltojen omistusta ja hallitusten tukea niille omien kansalaisten eduista piittaamatta, kirjoittajat tuovat hyvin esille nopeakasvuisten puupeltojen vaikutuksen pohja- ja pintavesiin. Istutetut eukalyptyspuiden viljelmät kuivattavat lähiseudun kaivot ja joet, kun tuhannet puut imevät nopean kasvunsa myötä runsaasti vettä, joka ei ilmeisesti haihdu. Tämän keskeisen ongelman olisi voinut esittää kokonaan, ettei lukijan tarvitsisi muistella biologian tunteja.

Puupeltojen aiheuttamien ongelmien ohella alunperin rahoittajille tarkoitettu kirjanen hämmästelee, kuinka tehdashankkeina erittäin suuria investointeja vaativia sellutehtaita voidaan rahoittaa tuntematta lainkaan mistä tehtaat saavat raaka-aineensa. Yhtenä esimerkkinä tästä on Kiina, johon on rakennettu ja aiotaan rakentaa runsaasti selluntuotantoa, vaikka maassa ei ole raaka-aineita kuin alle kolmannes rakennettujen tehtaiden tarpeista. Kirjoittajien mukaan Kiinan puunhankinta uhkaa ennen kaikkea Venäjää ja Indonesiaa, mutta myös Kaakkois-Aasiaa. Kirjan antaman tiedon perusteella tämä onkin oleellinen asia, joka pitäisi kuitenkin valottaa lukijoille metsäteollisuuden globaalin toimintamallin osana.

Kirjoittajat antavat kuvan, että rahoittajat uskovat sokeasti alan konsultteja, jotka ovat paitsi arvioimassa tehtaan toimintaedellytyksiä ja ympäristövaikutuksia, myös myyvät tehtaan teknologiasuunnittelun ja näin hyötyvät merkittävästi tehtaan toteuttamisesta. Pääsyylliseksi tekijät nimeävät suomalaiset Jaakko Pöyry Oy:n ja Sweco PIC:n. Kolmen sekunnin googleamisella paljastuu, jos sitä ei voi nimestä päätellä, että Sweco on ruotsalainen (www.swecogroup.com), mutta toki sillä konttori Suomessakin on.

Rahoittajissa pääsyylliseksi nimetään eurooppalaiset, pohjoismaiset ja valtiolliset kehitysrahastot ja vientitakuulaitokset, tulevathan sellutehtaiden koneet Pohjoismaista tai Keski-Euroopasta. Kirjoittajat syystäkin ihmettelevät kenen kannattaa sijoittaa selluteollisuuteen, koska metsäyhtiöiden tuottama korko on niin vaatimaton. Olisi kuitenkin ollut hyvä, jos tekijät olisivat pystyneet erottamaan pääoman tuoton puupeltoihin, suurtehtaisiin, ammattiyhdistysvapaaseen halpatyöhön ja ympäristön saastuttamiseen perustuvassa tuotannossa ja modernissa pohjoisen maailman tehtaassa. Erittely esimerkiksi brasialais- tai indonesialaisyritysten kannattavuudesta verrattuna suomalaisiin tai ruotsalaisiin tehtaisiin olisi ollut ehdottomasti tarpeen. Jos asia esitetään alan yleisenä huonona tuottavuutena, ei se kerro lukijoille kovinkaan paljon. Minä en ainakaan vielä usko, että edes nämä ekonomi-karviset ja -pesoset rakentaisivat hallintarekisterin taakse piiloutuneiden institutionaalisten omistajien rahoilla tehtaita etelään ilman käsitystä siitä, että ne tuottavat ja niihin sijoitetut rahat tulevat takaisin viimeistään alan tavan mukaan hitaasti mutta varmasti.

Brasilian ja Indonesian sekä Kiinan paperiyhtiöiden ohella eurooppalaiset metsäjätit kuten Stora Enso, Metsä-Botnia ja UPM ovat pamfletin konnia. Jotenkin yllättävänä pidetään, että UPM on luvannut ostaa Botnian Uruguayn tehtaan tuotantoa – ehkä kirjoittajat eivät ole perehtyneet Botnian omistukseenkaan. Jotta tämänkaltainen kirja olisi vakuuttava, pitäisi sen sisältää perustietoa ja olla kattava. En oikein usko, että kaikki muut yhtiöt, kuten International Paper, ovat ratkaisevasti parempia.

Kirjalla on siis kiistattomia etuja avartamaan pohjoisen ihmisten näkökulmaa siihen mitä metsäteollisuus ns. kehittyvässä maailmassa tekee. Kun toivottavasti menen joulun seudussa Pelkosenniemelle, voin verrata millaiset vaikutukset selluteollisuudella on etelässä ja pohjoisessa. Jos Veracellin sellutehdas vie leivän brasilialaisen suusta, olisi Kemijärven tehdas tuonut sitä Itä-Lapin työmiehelle tai metsänomistajalle, jotka vielä usein ovat sama henkilö. Kirja kyllä huitaisee esimerkiksi työsuojeluun ja alihankintaan liittyvillä kysymyksillä, mutta ei käsittele niitä kovinkaan syvältä.

Kun suomalaisten omistamat yhtiöt eivät enää halua tehdä Suomessa paperia, olisi Pöyryn ohella tuotteistettava ammattiyhdistystystoiminnan sekä työ- ja ympäristönsuojelun konsultointi. Myös maareformimallit Lex Kalliosta lähtien kuuluvat samaan sarjaan, kuten uusien metsänomistajien edunvalvonta. Etelässä näyttäisi olevan rajattomat markkinat niin suljettujen ja suljettavien tehtaiden luottamusmiehille ja työsuojeluvaltuutetuille kuin valtion tuottavuusohjelman pois potkimille valvontaviranomaisille. Eikä MTK:n metsävaltuuskuntakaan jäisi ilman kysyntää. Tämän osaamisen vientiä kirjan sisältö suorastaan vaatii. Kun kehittyviä maita on vuosikymmenet pakotettu uusliberalismiin, voitaisiin nyt ottaa uusi kurssi ja aloittaa pohjoismaisten työehtosopimusten yleissitovuudesta kaikissa maailman sellutehtaissa.

Tehtaan varjossa on siis pamfletti, kiistakirjoitus, jonka luonteeseen kuuluu enemmän ottaa kantaa kirjoittajien näkökulmasta kuin esittää kysymys sarjana historiallisia tapahtumia ja niihin liittyviä tekijöitä. Sen luonteeseen ei siis kuulukaan samanlainen argumentointi kuin historiankirjoitukseen. Kuitenkin pamfletin pitäisi olla lukijoilleen riittävän uskottava. Tässä suhteessa tekijät ovat onnistuneet vain osittain. Toki vakuuttavuus vaatii paljon työtä, kuten esimerkiksi Naomi Kleinin Tuhokapitalismin nousu samoilla alueilla – toki paljon laajempana ja historianomaisempana – osoittaa.