Seppinen ampuu hehtaaripyssyllään epätarkasti

Olisi kiinnostavaa lukea neuvostotiedustelua käsittelevä teos, jos tekijä (ikänsä puolesta nähtävästi vanhan oppikoulun äidinkielen kielioppia lukenut tohtori?) olisi vaivautunut lisäämään tekstiinsä possessiivisuffiksit ("heidän toimintaa"), oikeamuotoiset korrelaatit ("Vaikka hänkin _ _, Hyvärinen_ _" - tarkoitetaan samaa henkilöä) sekä kunnon rektion eikä "alettiin suunnittelemaan". Samoin suomen- eikä englanninmukainen venäläisten nimien translitterointi parantaisi luettavuutta. Substanssin, siis poliittisen historian kannalta olisi puolestaan ollut eduksi pudottaa sivumäärä puoleen ja puhelinluetteloa muistuttava henkilömäärä neljännekseen.

Seppinen, Jukka: Neuvostotiedustelu Suomessa 1917 - 1991, Strategia ja toiminta. Ajatus Kirjat, 2006. 779 sivua. ISBN 951-20-6548-7.

Olisi kiinnostavaa lukea neuvostotiedustelua käsittelevä teos, jos tekijä (ikänsä puolesta nähtävästi vanhan oppikoulun äidinkielen kielioppia lukenut tohtori?) olisi vaivautunut lisäämään tekstiinsä possessiivisuffiksit ("heidän toimintaa"), oikeamuotoiset korrelaatit ("Vaikka hänkin _ _, Hyvärinen_ _" – tarkoitetaan samaa henkilöä) sekä kunnon rektion eikä "alettiin suunnittelemaan". Samoin suomen- eikä englanninmukainen venäläisten nimien translitterointi parantaisi luettavuutta.

Substanssin, siis poliittisen historian kannalta olisi puolestaan ollut eduksi pudottaa sivumäärä puoleen ja puhelinluetteloa muistuttava henkilömäärä neljännekseen. Massiivisessa pyrkimyksessä saada suunnilleen kaikki neuvostoliittolaisia tavanneet suomalaiset vaikuttamaan isänmaansa myyjiltä näkökulma vääristyy. Virhe on yhtä suuri kuin venäläisen oppikirjantekijän antama samanarvoinen painotus Liechtensteinille, Ranskalle ja Saksalle! Oletettavana aiheuttajana on Suojelupoliisin aineisto, jossa tunnontarkasti on kirjattu tuhannet suomalaisten ja neuvostoliittolaisten tapaamiset. Johtopäätökset sen sijaan Seppinen vetää romaanikirjailijan vapaudella.

Yritän arvioida muutamia avainkohtia kronologisessa järjestyksessä. Seppinen toteaa Stalinilla olleen ajanmukaiset tiedot Suomen armeijasta 1939. Miksi sitten Stalin nauroi pääesikunnan päällikkö Šapošnikoville, kun tämä sanoi ennakkoon, ettei Leningradin sotilaspiiri tule selviämään syyskuusta lähtien suunnitellusta hyökkäyksestä Suomeen? Edelleen tekijä väittää koko poliittisen prosessin syksystä 1943 erillisrauhan solmimiseen ja Paasikiven nousemiseen pääministeriksi olleen NKVD:n ohjauksessa. Tästä on kokonaan jätetty pois esim. suurhyökkäyksen kaaos ja Ribbentrop-sopimus kesällä 1944.

Neuvostoliiton turvallisuuspoliisi vaihtoi nimensä KGB:ksi 1954. Kun käsitellään tämän organisaation vaikutuksia, kannattaa muistaa Keijo Korhosen ohje: "Suomalaisilla on harhaluulo, jonka mukaan koko neuvostojohto istuisi työkseen miettimässä vain Suomen asioita." Vaikka Seppinen tunnustaa presidentti Kekkosen työn merkityksen Suomen vetämisessä läntiseen taloudelliseen yhteistyöhön, hän silti kirjoittaa Kekkosen ja KGB:n yhteistyön kestäneen kymmenkunta vuotta (1958 – 68) kunnes Kekkonen havahtui ja hänestä karisivat uskomukset neuvostoystävyyden sisällöstä! Ei kai entisellä Etsivän Keskuspoliisin kuulustelijalla ja timantinkovalla poliitikolla voinut olla mitään harhaluuloja mistään Neuvostoliittoon liittyvästä.

Tiedustelumies Anatoli Vasin mainitaan teoksessa usein. Hän piti 70-luvulla yhteyttä erityisesti keskustalaisiin nuorisojohtajiin, joista aivan oikein todetaan Olavi Martikainen, Sauli Pyyluoma, Matti Pullinen, Risto Ikäheimo, Lauri Kontro, Esko Aho, Esa Härmälä, Seppo Härkönen, Erja Tikka ym. Sen sijaan tuntuu oudolta, että Supo on toistuvasti kirjannut Vasinin tavanneen ministeri Marjatta Väänäsen poliittisen sihteerin Tapio Rajavuoren ja hänen hengenheimolaisensa Timo Salon, kuulemma "keskustavaikuttajat". Kyllä mainitut herrat olivat tuona aikana ulkokehällä istuvassa fraktiossa, eivätkä muotoilleet keskustalaista linjaa. Suuri tunnustus Seppiseltä on Šilovin suuhun pantu toteamus, jonka mukaan keskustanuoriso on pahin este Suomen ja NL:n nuorison ystävyyssuhteiden kehittämisen tiellä. Šilov muisteli Esko Ahoa katkerasti vuosienkin päästä. Eikä ihme: Seppisenkin luulisi tietävän, kuinka tiedustelumiehet yrittivät mm. estää Keijo Korhosen puheen Suomen ja NL:n nuorison ystävyysfestivaaleilla Lahdessa 1977. Martikainen ja Aho panivat presidentti Kekkosen tuella kovan kovaa vastaan – ja Korhonen puhui.

SKP:n kahtiajakoa kirja selostaa viljalti. Neuvostoliitto tuki vähemmistöä eli taistolaisia. Saarislaiset taas tukivat monessa Suomen hallitusta oppositiostakin. Ihmettelyä herättää Seppisen väite, jonka mukaan 1970-luvulla kaikkialla maan tulevaisuuteen vaikuttaneilla tasoilla toimi taistolainen tai muutoin NL:oon kritiikittömästi suhtautunut päättävä kerros.

Seppinen vetää myös yhtäläisyysmerkit 1970-luvulla esiin astuneiden poliittisten broilerien toiminnan ja Suomen historian syvimmän laman välille 1990-luvun alussa. Tästä puuttuu kokonaan presidentti Koiviston ja Suomen Pankin pääjohtaja Kullbergin vahvan markan politiikka ja Holkerin hallituksen holtiton rahanjako. – Holkeri itse totesi TS:ssa Seppisen kirjasta olevansa taatusti kaikkien tiedustelupalvelujen kansioissa kirjattuna – eikä kukaan voi todistaa hänen vahingoittaneen maataan vuotamalla tärkeitä tietoja ulkomaille. – Kokoomusta koskien jälleen yksi Seppisen epätarkkuus: kirjoittaessaan Kokoomuksesta hän yhtäkkiä hyppää Risto Volaseen (nykyinen keskustalainen valtiosihteeri) ja sanoo tämän olleen KNL:n puheenjohtaja – siis Kokoomuksen nuorten liiton. (Painovirhe, mutta paha.) Helsinki-keskeisyys aiheuttaa Seppiselle saman virheen kuin Nykysuomen sanakirjan 5. osan toimittajille vuonna 1979: Lyhenteistä he tunsivat 50 jäsenen Suomen Sosialistisen Nuorisoliiton, SSN:n, mutta eivät 50 000 jäsenen Nuoren Keskustan Liittoa, NKL:oa.

Supon raportin mukaan puolustusministeri Sulo Suorttanen tapasi agentti Chatskihin lounaalla ravintola Arkadiassa v. 1969. Herrat puhuivat saksaa, jota kumpikin taisi hyvin. Ei kai ole ihme, jos SS:n Bad Töltzin upseerikoulun käynyt Suorttanen ja KGB:n ylemmän opiston suorittanut tiedustelumies saksaa osasivat. – Mitä muuten tulee NKP:n tukeman SKP:n toimintaan koskien sota-asioita, tekstin perusteella taistolaiset kortistoivat mm. reserviupseerijärjestöjä, ja heidän vallanottonsa olisi merkinnyt kortistoiduille jotain hyvin rankkaa. Tämä Seppisen päätelmä lyö korvalle hänen aiemmin esittämäänsä Lenin-instituutin luentoa, jonka mukaan marxilaisten tulee soluttautua armeijaan ja opetella sotilastaitoja. SKP sanoutui irti ajankohdan pasifistisista virtauksista ja aseistakieltäytymisvouhotuksista.

Hauska on sinänsä lukea myös, kuinka "radikaali" oli esim. Paavo Lipponen, nykyinen Nato-henkinen reservin vääpeli. – Kun Seppinen mainostaa Teiniliittoa yhtenä KGB:n sillanpääasemana Suomessa, on vielä korjattava yksi asia: toimin Keskustan mandaatilla liiton pääsihteerinä 1974. Muutamat lehdet pitivät liittoa vallankumouksen alun tyyssijana. Kävin sen vuoksi Supon päällikön Arvo Pentin luona tarkoituksella kertomassa, ettei tästä sakista ole horjuttamaan yhteiskuntajärjestystä. Käyntini oli tosin tarpeeton, koska Pentti, Mannerheim-ristin ritari, toki sen muutenkin tiesi. Kaipa minustakin kansio on, koska tapasin mm. Vladimir Stepanovin Puolan suurlähetystössä kesäkuussa 1974.

Eräs ystävistäni on reservin yliluutnantti, kuten minäkin olen. Hän oli jossakin kertausharjoituksessa kuullut "lerppahattumiesten" kertovan tarinaa siitä, kuinka nyky-Venäjän armeijan erikoisjoukot, speznazit, ovat soluttaneet Suomeen muuttaneiden venäläisten joukon. Näiden tehtävänä olisi tulevan miehityksen alettua likvidoida lähipiiristään lkp-upseerit ja muut johtohenkilöt. Kaverini tuntui saavan toistuvasti hyviä "kicksejä" tätä suunnitelmaa aprikoidessaan. Minusta tuntuu, että Seppinen on kirjoittaessaan toiminut samanlaisen tunnelman vallassa. En tiedä, mitä hän on joutunut kärsimään Ulkoministeriössä, mutta jonkinlaista kostonhimoa kirjassa esiintyy. Taistolaisten valta ei taatusti ulotu nykyisiin aikoihin ainakaan UM:ssä. Törmäsin itse hakiessani virkapassia Moskovaan lausumattomaan asenteeseen: "Kaikki ryssät ovat roistoja, ja myös ne, jotka heidän kanssaan asioivat."

On valitettavaa, että Seppisen oikeakin kritiikki hukkuu hehtaaripyssyllä ampumiseen. Näin on esim. kohdassa, joka kertoo Koiviston kykenemättömyydestä lukea ajan merkkejä NL:n hajotessa. Olen pitkään ihmetellyt sitä, että edesmennyt presidentti Lennart Meri kiitti Koivistoa tämän tuesta Virolle, kun kukaan Suomessa ei sitä havainnut. Elokuussa 1991 Meri oli Suomessa ja soitti Tallinnaan käskien antaa itsenäisyysjulistuksen. Suomen hallituksessa tämän tunnusti ensimmäisenä pääministeri Esko Aho, mitä taas ei oikein haluta muistaa. Periaatteessa olen sitä mieltä, että kunnon tutkimus puhuu itse puolestaan, eikä sitä tarvitse perästäpäin selitellä, kuten Seppinen jo Helsingin Sanomissa on katsonut aiheelliseksi tehdä.

Jouni Huhtasen arvostelu samasta teoksesta Agricolassa:
http://agricola.utu.fi/nyt/arvos/arvostelut.php?hakukohde=&jarjestys=&haku=&sivu=10&vps=100&arvostelu=1078

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *