Suomalainen moottoripyörien RR-ajo eli road racing – tai TT-ajo (tourist trophy), kuten ennen sanottiin – nousi maailman huipulle paradoksaalista kyllä 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa, eli samaan aikaan kun Suomessa alkoi vihreä valta nostaa päätään, ja kotimaisia ajoja jouduttiin lakkauttamaan kuten Ruissalon ja Pyynikin ajot. Tämän Suomen TT-ajon huippukauden kirkkain tähti oli nuorena 27-vuotiaana Monzassa toukokuussa 1973 kuollut Jarno Saarinen.

Arto Teronen on yhdessä Jukka Vuolteen kanssa kirjoittanut aikaisemmin muun muassa teokset Kiveen hakatut–Urheilijat maineen poluilla ja Suomalaisia urheilijakohtaloita. Kirjat koostuvat kuolleista entisistä urheilijoista, ja myös joistakin urheilujohtajista kertovista esseistä, ja niissä urheilijoiden haudoilla on tärkeä rooli. Esseiden perusteella on myös tehty radio-ohjelmien sarja. Käsittelyn kohteena ovat olleet yleensä henkilöt, jotka tavalla tai toisella ovat kuolleet joko liian aikaisin, olleet roistoja, boheemeja tai muuten värikkäitä persoonallisuuksia. Jarno Saaristakin on käsitelty jo aikaisemmin, ja nyt Teronen on laajentanut esseensä kirjaksi.

Aivan viime vuosina on pitkän tauon jälkeen ilmestynyt Suomessa paljon moottoripyöräurheilua koskevaa kirjallisuutta, joista mainittakoon Timo Katajamäen ja Nita Korhosen teokset. Silti tämä kirjallisuus on jäänyt marginaaliin erikoistuntijoiden asiaksi: näitä teoksia ei arvostella sanomalehtien urheiluosastoissa – kirjallisuuspalstoista puhumattakaan.

Tämän kirjan lähteinä on käytetty kirjallisten lähteiden ohella Saarisen vaimon Soilin, ja kilpakumppanien haastatteluja. Soilin osa kirjassa onkin lähes yhtä keskeinen kuin Jarnon. Tämä on sikäli perusteltua, että hän oli Jarnon tukija ja Jarnon suureen suosioon esimerkiksi Italiassa oli tärkeänä syynä juuri hänen vaimonsa Soili. Soilin panos kirjan tekemisessä on ollut korvaamaton. Kirjan lopussa tosin mennään jo ehkä hieman liian etäälle kirjan aiheesta, kertomalla verrattain yksityiskohtaisesti muun muassa siitä, miten Soili tutustui uuteen mieheensä.

Mikä sitten teki Saarisesta maailmanmestarin? Fyysisten ominaisuuksien ja luonteenpiirteiden, muun muassa lannistumattoman kilpailuhalun, ohella Saarisen menestyksen salaisuudeksi tarjotaan ajotyyliä, jossa polvi hipoo kaarteissa maata. Ajotyyli mainitaan Saarisen kehittämäksi. Mitään varmaa ei voi sanoa, mutta kyllä samaan aikaan useat huippuajajat omaksuivat samanlaisen ajotyylin, se näkyy kuvissakin. Mestaruuden takana lienee kokonaisuus.

Kirjan pääpaino on kansainvälisissä kilpailuissa, ja hyvä niin. Myös kuvamateriaali on enimmäkseen niistä sisältäen kaikki tunnetut fanikuvat. Kuitenkin sellaiselle, joka aikaisemmin jotain tietää Saarisen urasta, mielenkiintoisimpia kuvia ovat harvinaisemmat kuvat, kuten Jarno jääradalla kilpakumppaniensa kanssa Nikita-mallinen karvalakki päässään. Ei sellainen ollut nuorten miesten muotia 1960-luvun puolivälissä, jolta kuvan sanotaan olevan. Mielenkiintoinen on myös kuva Jarnosta töissä Tunturin mopotehtaalla.

Saarisen kuolemaan johtaneen onnettomuuden syytä tai syitä on pohdittu paljon, ja niitä pohtii myös Teronen erittäin perinpohjaisesti. Hänen tekstinsä perusteella onnettomuuden voi sanoa, että lopullista syytä lienee mahdoton koskaan selvittää, joskin todennäköisimmiltä syynä oli radalle valunut öljy.

Kirjan viehättävimpiä piirteitä ovat maininnat Saarisen elämään liittyvistä yksityiskohdista. Esimerkiksi muutamaan otteeseen mainitaan, että Jarno oli aina hyvin siisti mies, vaikka moottorien ja niihin liittyvien bensan ja rasvan kanssa joutui touhuamaan. Minulla on tästä omakohtainenkin kokemus. Jarno oli nuorukaisena töissä eräällä Union-huoltoasemalla, oman muistikuvani mukaan hän oli bensiinin myyjä. Jarnolla ei ollut asussaan koskaan rasvaläikkiä, jotka olivat 1960-luvun alkupuolella bensamyyjillekin hyvin tavallisia. Tuohon aikaan autoihin ja moottoripyöriin nimittäin lisättiin öljyä, myös lyhyiden öljynvaihtovälienkin välillä. Kirjassa tosin kerrotaan, että Jarno olikin rasvari, eli ammatissa, jonka harjoittaja oli tavallisesti aina yltä päältä rasvassa. Siisteys oli myös piirre, joka erotti Jarnon tavallisista pärinäpojista.

Jarno kuoli 27-vuotiaana, ja Teronen keksiikin verrata häntä samoihin aikoihin 27-vuotiaana kuolleisiin rockin legendoihin, kuten Brian Jonesiin, Janis Jopliniin tai Jimmy Hendrixiin. Mutta tyyppinä Jarno oli aivan eri maata kuin edellä mainitut. Ei hän polttanut eikä juuri ryypännyt, huumeiden käytöstä puhumattakaan. Hänellä ei ollut pitkää tukkaa, eikä hän käyttänyt edes farkkuja. Jarno oli kiltin oppikoululaisen näköinen, ja oppikoululaiset olivat harvoin pärinäpoikia. Mistä nimi tuli Saarisen lempinimi Paroni? Joku samassa talossa asuva oikea paroni kävi kysymässä, asuuko talossa muitakin paroneja? Tyhjentävää selitystä nimen alkuperälle ei kirjassa pystytä antamaan. Siinä väitetään, että nimitystä ei ennen Saarisen kuuluisuutta juuri käytetty, mutta kyllä lempinimeä käytettiin aivan yleisesti jo pärinäpoikapiireissä.

Silmiinpistävä seikka on, että teoksen perusteella Saarisessa ei ollut juuri mitään negatiivista. Vain jossain kohdassa joku ajajatoveri mainitsee Saariseen nuukuuden (s. 202), mutta senkin Soili kumoaa päättävästi. Moite saituudesta ei kuitenkaan ole aivan perää vailla. Saarinen keplotteli esimerkiksi USA:n Daytonan 200 mailin ajon palkintorahat ulos maasta maksamatta niistä veroa lainkaan. Aivan varmasti Saarinen oli toverillinen, auttavainen, pääosin aina hymyilevä ja niin edelleen, mutta täytyi hänellä olla pahatkin hetkensä. Teronen itsekin toteaa, että Jarnosta on luotu ”täydellisyyden illuusio” (s. 284).

Saarisen kova kilpakumppani varsinkin kotimaan radoilla oli, niin ikään turkulainen Matti Salonen, jonka parhaat vuodet olivat juuri ennen Saarisen loistokautta. Kirjassa mainitaan, että Saarisen yhteys Saloseen jäi poliittisista syistä löyhäksi. Kirjan ulkopuolelta voi kertoa, että ilmeisesti Saarinen ja Salonen suorastaan vähän karttoivat toisiaan. Tämän heijastumaa voi olla se, että viimeisissä Pyynikin ajoissa vuonna 1971 Saarinen ja Salonen välttivät toistensa kohtaamista. Saarinen ajoi 250 cc:n ja 350 cc:n luokat voittaen ne, ja Salonen 125 cc:n ja 500 cc:n luokat niin ikään voittaen ne. Nykyisinhän politiikka ei enää sotke urheilua, vaan pikemminkin raha.

Kirjan harvoista puutteista mainittakoon, että vaikka kirjassa on kuvien lähdeluettelo, niin käytetyn kirjallisuuden ja haastateltujen luettelo puuttuu, samoin nimihakemisto ja asiahakemisto. Asiahakemiston laatiminen olisi ollut ehkä hieman vaativampi työ, mutta muut yllämainitut luettelot olisi ollut nykyisillä kirjoitusohjelmilla helppo tehdä. Edelleen hieman vaativampi työ olisi ollut laatia Jarnon kilpailujen luettelo. Nyt kirjan lopussa on vain luettelo Jarnon MM-osakilpailuista. Näiden luettelojen laatiminen olisi nostanut kirjan arvoa tulevien kirjojen ja artikkelien lähdeteoksena. Tällainen kirja olisi pitänyt tehdä Suomessa jo aikoja sitten. Onhan Saarisen kuolemasta kohta jo 40 vuotta!