Peter Frankopanin tiiliskivi Silkkitiet – Uusi maailmanhistoria oli joulumyynnin 2021 suosikkeja, joka lupasi valoittaa Keski-Aasian halkaisseita kauppareittejä. Suomennos on erinomainen lukuun ottamatta tavanomaisia ärsyttävyyksiä: Kirgizistan on naapurimaistaan poiketen ”Kirgisia” (vaikka -stan kuuluu kirgiisissä, ruotsissa, englannissa ja aiemmin välillä suomessakin maan nimeen) ja vuosiluvut on merkitty pseudo-objektiivisesti ”eaa”/”jaa” (ikään kuin olisi silkkaa sattumaa, ettei ajanlaskumme alku osu Buddhan syntymään eikä ole sama kuin islamilaisissa maissa). Kirjassa on lentokenttäkirjoille tyypillistä lennokkuutta: valtavasti ohi hujahtavia yksityiskohtia, lyhyitä ja mahdollisesti kontekstistaan irroitettuja sitaatteja, mielenkiintoisia huomioita, mutta myös liioittelulta haiskahtavia kärjistyksiä. Varsinaisia asiavirheitä on vaikea löytää, mutta ”talvi 627-28” (s. 137) tarkoittaa ilmeisesti sataa vuotta myöhempää aikaa. Frankopan venyttää Keski-Aasian rajoja valtamerille saakka ja keskittyy toistuvasti länsimaiden pilkkaamiseen. Onko kiehtova aihe sittenkin vain orientalistinen peili länsimaiselle itseinholle?

Frankopanin maailmanhistoriassa ei mainita tulivuorenpurkausta, joka aiheutti ilmastonmuutoksen 530-luvulla, eikä hän arvostele keisari Justinianuksen aloittamaa maailmansotaa (Afrikassa 533, Euroopassa 534), vaan juontaa vasta 540-luvun ruton jälkeen uudelleen puhjenneista Persian-sodista kehityksen, joka romahdutti Itä-Rooman talouden ja kasvatti uskonkiihkoa. Frankopanin kirja on vuodelta 2015, joten sikäli pandemioiden merkityksen korostaminen oli kaukonäköistä. Frankopan ei kuitenkaan uskalla kutsua Keski-Aasian turkkilaisia kansoja ja Itä-Turkestania niiden alkuperäisillä nimillä, vaan käyttää kiinalaista Xinjiang-nimitystä anakronistisesti.

Frankopan selittää Venetsian voiton Genovasta lyhyemmällä merireitillä Lähi-itään sekä kilpailevien naapurien puutteella, mutta ei kerro mitään takamaaston kauppayhteyksistä eli Lombardian, Saksan ja Ranskan sekä Flanderin messujen merkityksestä. Frankopan osoittaa hetkittäin kiitettävää kriittisyyttä:

Kliseinen näkemys mongoleista barbaarisina tuhoajina on kaukana totuudesta. Se on perua myöhempien aikojen puolueellisesta historiankirjoituksesta… (s. 229).

Hän toistaa kuitenkin kritiikittä genovalaisen kronikoitsijan kirjaaman huhupuheen Kaffaan katapultatuista ruumiista, joista ”musta surma” olisi levinnyt läntiseenkin Eurooppaan (s. 263). Frankopanin maailmanhistoria tekee 800 vuodessa kierroksen rutosta ruttoon, mutta siihen päättyy kirjan parempi puoli. Ehdittyään 1400-luvulle brittikirjailija pääsee purkamaan kiukkuaan kotimaataan kohtaan, joka nousi haastamaan Espanjaa silkkaa aggressiivisuuttaan. Frankopanin mukaan brittiläinen maailmanvalta perustui kansan väkivaltaisuuteen, sotilaalliseen voimaan, orjuuttamiseen ja rauhaa rakastavan Venäjän provosoimiseen ”suureen peliin”. Sanallakaan ei mainita Katariina Suuren aikaisten krimintataarien ja kalmukkien kohtaloa, vaikka nämä kansat kulkivat silkkiteitä englantilaisten seikkaillessa vasta Pohjois-Amerikassa ja Afrikassa.

Kirjan loppuosa on suurvaltapolitiikan lähihistoriaa, jossa Afganistanin sodista esitetään hyvin sekava kuva. Muita aikamme sotia Frankopan luonnehtii jo tavalla, joka on vähintään laimeaa ja pikemminkin vääristelevää (s. 687):

Syyria on käymässä läpi traumaattista kokemusta ja syvälle meneviä muutoksia, kun konservatiiviset ja liberaalit voimat taistelevat toisiaan vastaan.

Kaukasuksellakin on takanaan muutosvaihe, jossa pintaan kuohahti moninaisia identiteettiin ja kansalliseen tietoisuuteen liittyviä kysymyksiä, erityisesti Tshetsheniassa ja Georgiassa.

[Ukrainassa] erilaiset kansalliset visiot ovat repineet maan rikki.

Mihin unohtuivat Iranin ja Venäjän sodankäynti Syyriassa ja kaasuhyökkäykset kansaa vastaan, joka halusi syrjäyttää puoli vuosisataa hallinneen dynastian? Voisiko Karabahin, Abhasian, Etelä-Ossetian, Tshetshenian ja Ukrainan sotia sekä Krimin laitonta miehitystä vähätellä enempää?

Erityisellä välinpitämättömyydellä Frankopan kuvailee tilannetta Sinkiangissa, jossa (s. 688).

uiguuriväestö on käynyt yhä rauhattomammaksi ja vihamielisemmäksi. Terroristihyökkäysten uhka on siellä nykyisin niin suuri, että […]

Kiinan läntisten maakuntiensa ääriliikkeitä vastaan käymää kamppailua seuratessa hämmentyy […]

Jos Frankopanin tarkoitus tai vähintään markkinointikikka oli huomion kohdistaminen silkkiteiden historiaan, kirjan loppuun mennessä paljastuu kuitenkin, ettei hän voisi vähempää välittää silkkiteiden arkitodellisuudesta. Kirjaa mainostanut Daily Telegraph sekä suomennoksen kustantaneet FILI – Kirjallisuuden vientikeskus ja Atena Kustannus Oy toimivat varmaankin hyvässä tarkoituksessa, mutta vailla kriittistä silmää. Se on sääli, sillä aihe ansaitsisi enemmänkin huomiota. Viime vuosina tiuhaan ilmestyneet kirjat uiguurien nykyisistä kärsimyksistä kaipaisivat tuekseen myös historiallista perspektiiviä, jollaista Frankopanin kirja lupaili, mutta enemmän keskiaasialaisesta katutason perspektiivistä kuin Pekingin karttapöydiltä.