Lukemattomat sivut esittelee sekä aikaisemmissa tutkimuksissa vähemmälle huomiolle jääneitä että näkyvän aseman saavuttaneita kulttuurielämän vaikuttajia ja heidän aikaansaannoksiaan. Artikkeleissa tarkastellaan muun muassa Elwira Willmanin elämää ja tuotantoa (Elsi Hyttinen), Otto Mannisen ”Mennyt päivä” -runon syntyprosessia (Hanna Karhu), Kaarlo ja Emilie Bergbomin vaikutusta Minna Canthin kirjailijantyöhön (Minna Maijala), Maila Talvion ja WSOY:n kirjallisuus- ja kustannuspoliittisia kiistoja (Kukku Melkas), tekijyyskysymystä ja tekijäasemia Algot Untolan tuotannossa (Kaisa Kurikka), Elina Vaaran julkaisemattomia muistelmia (Katri Kivilaakso), Ain’Elisabet Pennasen ”Karadja Nikolajevna” -romaaniluonnosta (Suvi Ratinen) sekä Anna-Maria Tallgrenin Lontoon ja Pariisin matkoihin perustuvaa muistelmateosta (Anna Kuismin).

Lukemattomat sivut on ennen kaikkea alkuperäisdokumentteihin nojaavaa perustutkimusta, joka nostaa monivivahteisesti esiin kirjailijoiden, kriitikoiden ja kääntäjien arkistoissa säilyneitä luonnosliuskoja, käsikirjoituksia, päiväkirjoja, muistiinpanoja, valokuvia ja kirjeitä. Teos esittelee lähinnä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun modernismin aikana vallinneita kirjallisia aatesuuntauksia, tekijöitä, oppikiistoja sekä painamatta jääneitä teoksia, jotka eivät aina ole taiteellisesti kovin korkeatasoisia, mutta heijastelevat omalla tavallaan aikakautensa aatteellista ja poliittista ilmapiiriä. Tutkimukset valaisevat kohdehenkilöiden taiteellisen identiteetin syntyä ja auttavat ymmärtämään heidän tuotantojaan uudella tavalla, mutteivät juuri tarjoa tarkempaa tietoa arkistotutkimuksen teorioista tai metodologiasta.

Tässä suhteessa kirjailijahaastatteluja tutkimusaineistona käsittelevä Katri Kivilaakson ja Suvi Ratisen yhdessä kirjoittama ”Tekijän ääni – Kirjailijahaastattelut arkistoissa ja tutkimuksessa” poikkeaa teoksen muista artikkeleista sekä muotonsa että sisältönsä puolesta. Artikkeli käsittelee 1950–1960 -luvuilla vallinneen haastatteluinnon hiipumista julkisen mielenkiinnon käännyttyä vuosisadan lopulle tultaessa kirjailijoista teoksiin. Tekijöiden mukaan tähän vaikuttivat osaltaan sekä uuskritiikin, strukturalismin ja muiden formaalien menetelmien suosion kasvu että kirjailijan julkisuuskuvan muuttuminen aikaisempaa viihteellisemmäksi ja vähempiarvoisemmaksi. Tutkimuksessa käydään läpi myös Suomen Akatemian rahoittamaa laajaa haastatteluhanketta (1971–1977), jossa jopa kuudensadan eri kysymyksen avulla pyrittiin pääsemään käsiksi haastateltavien kirjailijoiden henkilöhistoriaan, kirjailijanuraan ja tuotantoon.

Teorian kattavuuden ongelmia?

Lukemattomat sivut alkaa teoksen toimittajien kirjoittamalla johdannolla, jossa he esittelevät arkistotutkimuksen perusongelmat pääpiirteissään. Selväksi käy, että arkistoaineisto on aina aukkoista ja toisinaan johonkin muuhun tarkoitukseen kuin julkaistavaksi tarkoitettua. Tekijät painottavat, että arkistolähteet eivät tarjoa ainoastaan yhtä kuvaa menneestä, vaan tutkijalla on mahdollisuus omaksua erilaisia rooleja ja nostaa esiin useita erilaisia tulkintoja monesti ristiriitaisuuksia sisältävästä materiaalista. Ongelmia tutkijalle voi tuottaa aineiston tekijä- ja vastaanottaja-asemien hahmottaminen, samoin kuin se, että tutkijan henkilökohtaiset intressit ja mielenkiinnon kohteet vaikuttavat viimekädessä aina tutkimustuloksiin ja aineistosta tehtäviin tulkintoihin. Teoksen johdanto vaikuttaa paikoin turhankin itsestään selvältä. Vaikka Lukemattomat sivut sisältää arkistotutkimuksen keskeisten ongelmien esittelyä ja osoittaa käytännössä arkistotutkimuksen mahdollisuudet, teosta olisi voinut laajentaa enemmän metodikirjan suuntaan ja julkaista sen esimerkiksi Tietolipas-sarjassa.

Mikäli Lukemattomat sivut olisi haluttu julkaista laajempana metodologisena kokonaisuutena, olisi sen alkuun ollut syytä liittää ainakin kolmesta artikkelista koostuva johdanto-osa: ensinnä, arkistoista perustietoja hakeva lukija saattaisi kaivata artikkelia, jossa esitellään arkistojen toimintaa, tehtäviä ja käsitteistöä yleisellä tasolla. Nyt teoksen useissa artikkeleissa vilisee arkistoalan ammattikäsitteitä, jotka asiaan vihkiytymättömälle jäänevät hämärän peittoon. Toiseksi, arkistoissa säilytettävien asiakirjojen määrään ja laadullisiin ominaisuuksiin olisi ollut tarpeellista paneutua jonkin verran. Kolmanneksi olisi ollut syytä tarjota metodologisia lähtökohtia kirjallisuusarkistoissa tapahtuvan tutkimustyön tueksi. Työskentely niissä poikkeaa selvästi viranomaisarkistoissa tapahtuvasta työskentelystä.

Edellä ehdotettu teoriaosuus olisi tuonut lisävalaistusta kirjallisuusarkistoissa tapahtuvan arkistotutkimuksen käytännöistä kiinnostuneille. Nyt lukija joutuu tyytymään yleisesityksiin, joissa ei välttämättä syvennytä kovin laajasti kirjallisuusarkistojen erityiskysymyksiin. Esimerkiksi valtion arkistolaitoksen kotisivuilla julkaistu Jari Lybeckin ja kumppaneiden teos Arkistot: Yhteiskunnan toimiva muisti (Arkistolaitos 2006, PDF-tiedosto) sisältää hyvät tiedot muun muassa asiakirjahallinnosta ja arkistonmuodostuksesta, arkistotoimen ja arkistojen juridisen sääntelyn periaatteista sekä arkistotoimen organisoinnista, muttei juuri vastaa siihen, millaisia erityisvaatimuksia kirjallisuusarkistojen tai muiden erityisarkistojen aineistojen hoitoon ja ylläpitoon, järjestämiseen ja tutkimuskäytäntöihin liittyy.

Kirjallisuusarkiston laajuus ja monipuolisuus

Lukemattomat sivut on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) nimeämien asiantuntijoiden tarkistama ja siis tieteellisen vertaisarvioinnin läpikäynyt aito tieteellinen tutkimus. Yleisesti ottaen teoksen artikkelit ovat taidokkaasti kirjoitettuja, argumentaatioltaan ja lähdeviittauksiltaan tarkkoja, johdonmukaisesti eteneviä ja muotoseikoiltaan moitteettomia. Tosin on huomautettava, että artikkelien lähdeluetteloissa on arkistolähteiden osalta pientä horjuvuutta: toiset tekijät ovat maininneet vain käyttämänsä arkiston nimen, toiset puolestaan ovat merkinneet hyvinkin tarkasti arkiston lisäksi käyttämänsä asiakirjakokoelman nimen diaarinumeroineen tai jopa asiakirjakotelon numeron.

Artikkelien lähteisiin liittyy myös eräs merkittävämpi kysymys, nimittäin se, onko lähteitä löydetty ja käytetty kaikilta osin riittävän laajasti ja monipuolisesti. Kirjoitukset perustuvat lähinnä SKS:n Kirjallisuusarkiston (SKS/KIA) aineistoon. Vaikka tutkimuskysymys viimekädessä määrää tutkimuksessa käytettävän aineiston määrän ja laadun, tekijät eivät aina ole huomioineet sitä teoksen johdannossakin esitettyä tosiseikkaa, että ”kaikki yhden henkilön arkistoaineisto ei välttämättä ole saatavissa samassa paikassa”. Erityisesti kulttuuripoliittisia ja muita yhteiskunnallisia teemoja käsittelevät artikkelit (mm. Hyttinen, Maijala, Melkas) olisivat saattaneet kaivata monipuolisempaa viranomaisarkistoista löytyvää aineistoa argumentaationsa tueksi.

Hyvänä esimerkkinä kirjallisuushistoriallisesta tutkimuksesta, jossa arkistoaineistoa on hyödynnetty laadullisessa mielessä mahdollisimman kattavasti, mainittakoon Pekka Tarkan teos Pentti Saarikoski I–II (Otava 1996, 2003). Tekijä on löytänyt kirjailijaa koskevia asiakirjoja perinteisten kirjallisuusarkistojen lisäksi muun muassa Suojelupoliisin arkistosta, Suomen Kommunistisen Puolueen Helsingin piirijärjestön ja poliittisen toimikunnan arkistoista (Kansallisarkistossa), Hesperian sairaalan arkistosta ja Tasavallan Presidentin Arkistosäätiöstä. On toki myönnettävä, että Lukemattomien sivujen sisältö vastaa hyvin sen alaotsikkoa: käytössä tekijöillä on ollut ennen kaikkea juuri kirjallisuuden arkistot ja niistä eittämättä maamme keskeisin. SKS:n aineistoa on myös käytetty kiitettävän monipuolisesti: lukuisten käsikirjoitusten, kirjeiden ja muiden kirjallisten dokumenttien lisäksi muutamaa Museovirastosta hankittua valokuvaa lukuun ottamatta kaikki teoksen kuvituksena olevat valokuvat ja piirrokset sekä kuvat päiväkirjoista, kirjeistä ja muista alkuperäisasiakirjoista ovat peräisin SKS:n kokoelmista.

Polttopisteessä kirjallinen moderni

Lukemattomat sivut sisältää huomioita kirjallisen modernismin syntyvaiheesta. Valtaosa teoksen tutkimuksista sijoittuu 1800-luvun parin viimeisimmän vuosikymmenen ja 1900-luvun parin ensimmäisen vuosikymmenen väliselle ajalle. Tekijöiden ajatuksena on selvästikin ollut keskittyä ainoastaan kaunokirjallisuuden kehityksen tarkasteluun. Kirjallisuus taidemuotona ja porvarillinen romaani syntyivät verrattain myöhään 1700–1800 -lukujen aikana – ja meillä vielä muuta Eurooppaa ja muuta maailmaa aavistuksen myöhemmin. Tutkittu aikaväli vaikuttaa kuitenkin turhan suppealta. Selvää on, ettei aikarajausta ollut mahdollista venyttää nykypäiviin saakka siitä yksinkertaisesta syystä, että arkistoaineistot tulevat tutkimuksen käyttöön tietyn ajan kuluttua aineiston luovuttamisen jälkeen. Yksityisarkistot – joita muun muassa kirjailijoiden arkistot ovat – voivat jäädä pitkiksikin ajoiksi perikunnan haltuun tai niiden käyttöoikeutta voidaan rajoittaa esimerkiksi aineiston arkaluontoisuuden vuoksi.

Tutkittavaa aikaa olisikin voinut (ja pitänyt) laajentaa ennen 1800-lukua julkaistun kirjallisuuden puolelle. Aineiston saatavuudesta tutkimus ei olisi jäänyt kiinni, vaikkakin materiaali vähenee sekä määrällisesti että laadullisesti siirryttäessä vanhempiin aikoihin. Näkökulman monipuolistamiseksi Lukemattomat sivut olisi voinut sisältää Suomen keskiaikaiseen uskonnolliseen kirjallisuuteen, arkkiveisuihin, mytologiaan, virsirunouteen ja muinaisrunouteen perustuvaa tutkimusta – varsinkin kun tekijöiden tarkoituksena on ollut valaista kirjallisuusarkistojen käyttöä, tutkimusta ja aineistoja mahdollisimman monipuolisesti. Kalevalaista muinais- ja loitsurunoutta, uskonnollis-mytologisia kansantarinoita ja muuta vanhempaa ainesta löytyy esimerkiksi SKS:n kirjallisuus- kansanrunousarkistoista.

Lukemattomien sivujen ansio on siinä, että se tuottaa aidosti uutta tietoa 1800–1900 -lukujen taitteen kirjallisuusinstituution rakentumisesta, kustannus- ja kulttuuripolitiikasta sekä kirjallisten tuotosten syntyprosessista. Se pureutuu kansallisen taiteen kehitykseen ja yhteiskunnallisiin arvostuksiin nostaen samalla esiin muutamia aikaisemmassa tutkimuksessa vähemmälle huomiolle jääneitä henkilöitä kuten Elwira Willmanin ja Anna-Maria Tallgrenin. Teos tarjonnee eväitä historian- ja kirjallisuudentutkimuksen lisäksi muun muassa elämäkertojen kirjoittajille ja miksei vaikka näytelmäkirjailijoille. Parhaimmillaan aikaisemmin tutkimaton tai vähän tutkittu arkistomateriaali paljastaa uusia piirteitä kohdehenkilöiden yksityiselämästä ja suhteesta julkisuuteen. Lukemattomat sivut osoittaa, kuinka yksityinen ja julkinen saattavat olla joissain tapauksissa ristiriidassa, toisissa taas kietoutua yhteen yksilön persoonallisuutta rakentavaksi ja urakehitystä tukevaksi kokonaisuudeksi.