Toimittaja Jussi Konttinen muutti perheineen reiluksi vuodeksi Sahaan eli Jakutiaan. Konttinen kirjoitti tänä aikana Helsingin Sanomiin muun muassa politiikasta, ympäristöstä, taloudesta, valtavista luonnonvaroista, ilmastonmuutoksesta ja alkuperäiskansoista. Siperia on sekä matkaopas Siperiaan ja siperialaisuuteen että kuvaus suomalaisen perheen arjesta keskellä Sahaa, pienessä Töhtyrin kylässä, noin tunnin matkan päässä Sahan pääkaupungista Jakutskista. Kirjassa on neljä kuvaliitettä, ja kuvat liittyvät kirjan lukuihin.

Konttinen halusi kokea kunnon talven ja sai perheen muuttamaan mukaan Siperian kylmimpiin kuuluvaan Sahaan, ikiroudan alueelle, jossa 50 asteen pakkaset ovat jokatalvisia. Talven kokemisen lisäksi toinen tärkeä syy lähteä Siperiaan oli toimittajan ammatti ja sen hyödyntäminen: Konttinen oli akkreditoitu ainoaksi ulkomaiseksi toimittajaksi Uralin ja Vladivostokin välillä. Toimittajan väsymättömältä tuntuva tiedonhalu ja into päästä kiinnostavien ja monikasvoistenkin asioiden taakse ja kertoa niistä lukijoille tuovat kirjaan lisää luettavuutta. Kirjan alussa lukijalle kerrotaan myös muista lähdön taustalla vaikuttavista syistä: Konttisen isoäiti on lapsena asunut Siperiassa, ja hän on itse opiskellut sekä Irkutskissa että Kamtšatkassa.

Miltei jokaisen luvun alussa on kartta Venäjästä ja sen naapurivaltioista. Karttaan on Sahan tasavallan lisäksi merkitty aina myös ao. luvussa käsiteltävien paikkojen sijainnit. Perheen arkea koskevien lukujen alussa on kartta Töhtyristä. Saha tai sen venäjästä tuleva nimitys Jakutia, mikä on Suomessa paremmin tunnettu nimi, on suuri itsehallintoalue, jossa asuu noin miljoona ihmistä. Väestökuva on monietninen, sillä kahden pääväestöryhmän, sahalaisten eli jakuuttien ja venäläisten lisäksi siellä asuu muun muassa evenkejä, eveenejä, jukagiireja, burjatteja, tsuktseja ja ukrainalaisia. Saha oli osa vankileirien saaristoa, ja sinne kyyditettiin inkerinsuomalaisten lisäksi myös ainakin baltteja ja puolalaisia muilta alueilta tuotujen sahalaisten lisäksi.

Sahaan karkotetut ihmiset eivät edes tarvinneet kaltereita tai vanginvartijoita, sillä Sahan sijainti kaukana kaikesta, kylmä ja pitkä talvi sekä kesän hyttyset pitivät huolen, että paikalla pysyttiin.
Vankileireistä ja vankien kohtaloista kertoo myös luku, jossa Konttinen matkustaa Magadaniin, jossa on sijainnut yksi pahamaineisimmista vankileireistä. Vankien rakentamaa Kolyman valtatietä kutsutaan Tieksi luiden päällä, ja tiestä luotu kuva vastaa nimeä. Kylmimmän talven aikaan Konttinen liftasi matkan Magadanista Jakutskiin käyden myös kylmimmäksi asutuksi paikkakunnaksi nimitetyssä Öimököönissä (ven. Oimjakon).

Mielenkiintoinen tieto venäläisten ja sahalaisten väleistä oli se, että useat tärkeät hallintopaikat ovat jakuuteilla. Tämän näin myös itse vieraillessani Koillisessa federaatioyliopistossa vuonna 2015 ja tavatessani paikallisia tutkijoita. Yliopistossa Konttinen opetti journalismin laitoksella, mikä tarjosi hänelle omien sanojensa mukaan ”erinomaisen mielenkiintoisen mahdollisuuden kurkistaa Venäjän tulevaisuuteen, jossa kaikkea ei ole menetetty.” Tämä opetuskokemuksen tuoma tieto välittyy kirjan sivuilta.

Töhtyrin arkea ja juhlaa

Kirja koostuu 47 luvusta, jotka on kirjoitettu kronologisessa järjestyksessä matkaan liittyvien suunnitelmien toteuttamisesta jatkuen Töhtyrin kylään muutosta ja päättyen siihen, kun perhe palaa vielä hetkeksi kylään. Osa luvuista kertoo perheen arjesta ja erityisesti poikien kouluun ja päiväkotiin liittyvistä asioista. Perheen lapset menivät ummikkoina venäjän ja sahankieliseen ympäristöön kouluun ja päiväkotiin, ja he oppivat muiden aineiden sivussa esimerkiksi sahalaisia urheilulajeja ja munniharpun soittoa. Sahan alueella koulukielenä voi olla siis muukin kuin venäjä päinvastoin kuin esimerkiksi Marinmaalla, jossa koulussa opetuskieli on venäjä, ja marin kieltä voi periaatteessa opiskella oppiaineena. Konttisten lapset oppivat tai opiskelivat venäjän lisäksi myös sahaa. He saivat myös paikallisia kavereita. Konttisen mukaan joidenkin opettajien, päiväkodin hoitajien tai kyläläisten käsitykset kiltteydestä ja rauhallisuudesta poikkesivat heidän perheensä käsityksistä.

Ikiroudan keskellä perhe sulatti vettä jäälohkareista sekä kävi ulkovessassa ja lämmitti taloa eläen tavallista arkea. Monet koulusta, päiväkodista ja lasten kasvatuksesta kertovat luvut olivat erittäin mielenkiintoisia. Niissä tuli esille ainakin nykyisessä elämänmenossa lisääntynyt ”militanttinen koulutus”, jonka hedelmistä nautittiin esimerkiksi isänmaan puolustajien päivän juhlassa. Konttisen mukaan hänen Neuvostoliitossa kasvaneet ystävänsä eivät ole kokeneet lapsuudessaan tällaista sotavillitystä.

Alueen huollon kalleus tulee esille esimerkiksi siinä, miten kalliita tuontielintarvikkeet olivat. Syyslomalla Sakkyryrissä ostetut perunat maksoivat viisi euro kiloa kohti. Sen sijaan poron ja muuta lihaa sai halvalla.

Ikirouta ja suuret lämpötilanvaihtelut

Konttisten perheen arjesta kertovat luvut ovat lyhyempiä kuin Siperiaa aiheittain tai alueittain käsittelevät luvut. Siperian mielenkiintoisista luonnonilmiöistä on kirjassa monia lukuja. Saha mielettömine lämpötilanvaihteluineen ja ikiroutineen toimii kuin pakastin. Yhdessä luvussa lukija pääsee lmukaan mammutinetsijöiden leirille Sahan pohjoisosiin. Ammattimainen tai ainakin puoliammattilainen mammutinluiden etsintä ei ole mitään kaunista puuhaa, sillä siinä huuhdotaan maaperää pumppujen avulla, jotta päästäisiin käsiksi jäiseen maaperään ja etsimään mammutinluita ja -syöksyhampaita. Pumppujen käyttö on kiellettyä, mutta koska niiden käyttö on edullista eikä sakkojen määrä ole kovin suuri pelote, niitä käytetään silti. Tästä mammutinmetsästyksestä oli kirjoitus kuvineen HS:n kuukausiliitteessä.

Ikiroutaan ja suuriin lämmönvaihteluihin tutustutaan muissakin luvuissa. Ikirouta vaikuttaa rakentamiseen ja kylmyys asumiseen, pukeutumiseen ja liikkumiseen. Hyviä esimerkkejä kylmään sopeutumisesta ovat jakutianlehmät ja -hevoset sekä luonnollisesti niiden paimenet. Konttinen ei eksotisoi Sahan kylmyyttä, vaan kertoo kylmään varustautumisesta ja siitä, miten luonnollista se on. Kylmältä toki suojaudutaan erilaisin kasvomaskein tai suojaamalla ihoa, ja autoakin varjellaan talvella kylmältä pakkaselta.

Mammuttien, porojen, jakutianlehmien ja -hevosten lisäksi Konttinen tutustuttaa lukijan myös muun muassa mursuihin ja tiikeriin.

Luonnonresurssit ja ympäristönmuutos

Luonnonresurssit, ympäristönmuutos, politiikka ja talous kietoutuvat monin tavoin yhteen. Ikirouta ja Jäämeri sulavat, kun kaasua, öljyä ja muita maaperän rikkauksia myydään. Kirjassa tulee hyvin esille se, miten juuri Siperia on tehnyt Venäjästä suuren – sieltä tulee suurin osa maan luonnonresursseista kuten öljystä, kaasusta, hiilestä, nikkelistä, kullasta, uraanista ja platinasta. Monilla Siperian hallintoalueilla bruttokansantuote asukasta kohden on korkeampi kuin vaikka Moskovassa.

Luonnonrikkauksien lisäksi Siperian valtava koko aiheuttaa myös jättimäisiä kustannuksia, sillä alueiden huolto on kallista. Monet paikat ovat lentoyhteyksien varassa, ja talvisin niihin kuljetaan jääteitä pitkin. Kirjassa Konttinen seikkaileekin milloin erilaisten lentokoneiden, milloin moottorikelkan, mönkijän, veneen, jokilaivan kyydissä tai jopa poron selässä ja liftaten. Ja hankkihan hän vanhan unelmansa, neuvostomaasturi Uotsin. Maailmanpolitiikan kaikuja on se, että Lenajoen yli ei Jakutskin kaupungin kohdalla ole vieläkään siltaa, vaikka siitä on puhuttu vuosikymmeniä ja päätös sillan rakentamisesta on jo tehty. Silta rakennettiinkin Krimille Kertšinsalmen yli 2018.

Timanttikaupunki Mirnyi, kaivoskaupunki Norilsk ja monet öljy- ja kaasuyhdyskunnat kertovat selkeästi, mistä Venäjän rikkaudet ovat kotoisin. Ne myös kertovat minkä hinnan alkuperäisasukkaat ovat näistä rikkauksista maksaneet. Yksi esimerkki tästä on Jamalilla – suurten poroelojen alueella – sijaitseva Sabettan kaasukenttä, jonne ei pääse julkisilla kulkuneuvoilla. Konttinen pääsi Sabettaan moottorikelkalla poromiesten mukana. Sabettan yksi omistajista on tämän mukaan suomalaisen passin omistava Gennadi Timtšenko. Sabettaa rahoittaa Venäjän lisäksi erityisesti Kiina, jonka lonkerot näyttävät ulottuvan kaikkialle. Kaasu ja öljy toki hyödyttävät myös alkuperäiskansan väkeä, mutta esimerkiksi Sabetasta, entisestä kauppatukikohdasta, ei voi enää ostaa bensiiniä moottorikelkkoihin. Se on hankittava yli 100 kilometrin päästä. Paikalliset eivät myöskään saa käyttää Sabettan lentokenttää, joka on rakennettu nenetsien pyhälle paikalle. Ehkä he eivät haluaisikaan, kuten Konttinen kirjoittaa.

Jamalin poronhoito kärsii muistakin ongelmista, kuten liian suurista porotokista, ylilaidunnuksesta ja liian pienistä ja sirpaleisista laitumista. Osa muistanee muutaman vuoden takaisen pernaruton, johon kuoli ainakin yksi nenetsi ja melkein 3000 poroa. Pienillä porotokilla ei pärjää, eikä luonto kestä nykyisiä määriä. Myös luonnonolot vaikeuttavat tokkien ruuansaantia ja muuttoreittejä, kun uudet elinkeinot eli öljy ja kaasu aiheuttavat ongelmia ja pirstovat laitumia ja muuttoreittejä. Kirjasta huokuu myötätunto Jamalin ja muidenkin alueiden poronhoitajia kohtaan. Kyseessä on myös työ, joka määrittää ihmisten identiteettiä. Jos työtä ei ole, niin mitä tulee sen tilalle? Kirjassa vihjataan viinan jäävän usein ratkaisuksi tällaisissa tilanteissa. Poro- ja pyyntielinkeinojen tulevaisuudesta nyky-Siperiassa saa aika pessimistisen kuvan.

Nähtyä ja koettua

Kirja ei sinällään ole matkaopas, joka tarjoaisi kuvaukset eri paikoista ja reiteistä tai josta löytyisi helposti tiedot alueen väestöryhmistä ja niiden koosta tai alueen moninaisesta historiasta. Jotkut luvut olivat aika lyhyitä, sillä monista asioista olisi lukenut mielelläni enemmänkin. Nootitusta en kaivannut, mutta jonkinlainen lähdeluettelo olisi voinut olla kirjassa.

Toivon, että kirja kuluisi kaikkien Siperiasta ja erityisesti Sahasta kiinnostuneiden käsissä. Se antaa mielenkiintoisen näkökulman moniin nykypäivänä esille tuleviin ja mieliä askarruttaviin asioihin, joista ei aina ole niin helppo saada tietoa. Tarvitaan tällaista ensikäden tietoa, joka on itse nähtyä, elettyä ja koettua. Tiedon hankkiminen ei ollut aina helppoa Konttisellekaan, sillä saamme lukea usein hänen kohtaamisista byrokratian edustajien kanssa. Ulkomaisella toimittajalla ei totisesti ole helppoa raja-alueella. Erityisesti alkuperäiskansoista, alueen perinteisistä elinkeinoista sekä öljyn, kaasun ja maaperän rikkauksien hyödyntämisestä kertovat luvut tarjoavat kertomuksia myös byrokratiasta. Samalla kirja tarjoaa mielenkiintoisen kurkistuksen suomalaisperheen arkeen ikiroudan maassa.

Kun sanonnalla ”Siperia opettaa” tarkoitetaan sitä, että asia opitaan vaikeimman tai raskaimman kautta, niin tässä ”Siperia opettaa” tarkoittaa Konttisen ja hänen perheensä aikaa Sahassa ja kaikkea sitä, mitä he siellä oppivat ja toivat mukanaan Suomeen. Esimerkiksi lasten kohdalla opit voivat aktuaalistua vasta myöhemmin.