Siperia opettaa

"Siberia - Life on the Taiga and Tundra " on teos tulvillaan artikkeleita (17 kpl!) Uralin takaisista alueista ja kansoista. Artikkelikokoelma on julkaistu osana Helsingin Kulttuurien museossa 14.5.

Lehtinen, Idiko (toim.): Siberia - Life on the Taiga and Tundra. Museovirasto, 2002. 258 sivua. ISBN 951-616-081-6.

"Siberia – Life on the Taiga and Tundra " on teos
tulvillaan artikkeleita (17 kpl!) Uralin takaisista alueista
ja kansoista. Artikkelikokoelma on julkaistu osana
Helsingin Kulttuurien museossa 14.5.2002-29.9.2003
pidettävää samannimistä näyttelyä. Kirja jakautuu
viiteen eri teemaosioon. Sen aloittaa Siperiasta,
Kulttuurien museon näyttelystä ja suomalaisista
Siperian tutkimusmatkailijoistakin kertova osa.
Seuraavassa osassa syvennytään luontoon ja
elinympäristöön siperialaisten kansojen elämään ja
toimintaan vaikuttavina elementteinä. Kolmannessa
pääluvussa esitellään alkuperäiskansojen
maailmankuvaa, joskin vain kahden aiheeltaan hyvin
rajatun artikkelin voimin. Kuva siperialaisten kansojen
moninaisesta maailmankuvasta jää näin ollen varsin
suppeaksi. Neljännessä luvussa esitellään otteita
Siperian kansojen taiteesta ja viidennessä luvussa
luodataan kansojen tulevaisuutta.

Artikkelien määrä ja rosoisuus saa kirjan annin
tuntumaan ’vyörytykseltä’. Teosta vaivaakin hieman se,
että siinä on ikään kuin yritetty koota kaikki mahdollinen
Siperiaa koskeva yksiin kansiin. Tämä kostautuu
"täyttämättöminä lupauksina". Sekä kielellisesti että
kulttuurisesti niin moninaisen alueen kuin Siperia
kokonaisvaltainen tavoittaminen etnografisissa
kokoelmateoksissa on silkka mahdottomuus. Sen
sijaan tapauskuvauksina artikkelit toimivat hyvin.
Toinen vääjäämätön seuraus artikkelien suuresta
määrästä on niiden sisällöllinen ja osittain myös
muodollinen hajanaisuus. Kun käsitellyt teemat
poikkeavat paljon toisistaan on lukijan toisinaan
kysyttävä, miksi ne kaikki on pitänyt ottaa mukaan
samaan teoksen. Kaikesta huolimatta teoksen
toimittamisessa on onnistuttu hyvin. Vaikka artikkeleita
on paljon niissä on hyvin vähän keskinäistä
päällekkäisyyttä. Muutaman ‘henkilöantologia-artikkelin’
kohdalla tässä ymmärrettävästi lipsutaan ja toisinaan
aihealueissa pompitaan yhdestä toiseen ilman esiin
kirjoitettuja analogioita. Seikka ei kuitenkaan häiritse,
jos lukee jokaista artikkelia tai teemaosiota pääosin
itsenäisinä kokonaisuuksinaan.

Niin mielenkiintoista kuin onkin pyrkiä pyrkiä kattavasti
kartoittaamaan ja kuvaamaan Siperiaa, tuo se
mukanaan myös suuria haasteita: Kuinka valita
käsitellyt aiheet niin, että mitään olennaista ei jää sen
ulkopuolelle tai toisaalta välttää yleistämistä sekä
Siperian kulttuurisen kirjon homogenisoimista ja
typistämistä. Toisin sanoen, kuinka pitää näkyvästi
mielessä se, minkä Karina Suominen artikkelissaan
nostaa esille: mikään kulttuuri ei ole suljettu ja
muuttumaton entiteetti, vaan jatkuvassa muutoksen
tilassa. Yhtenäistävät kulttuurikuvaukset ovat
useimmiten syntyneet antropologien kaltaisten
‘ulkopuolisten’ tarkkailijoiden etnografioissa. Nykyisin
antropologit muiden muassa ovat kuitenkin yhä
enemmän yhtenäisten ja suljettujen entiteettien sijaan
kiinnostuneita niistä materiaalisista ja diskursiivisista
valtataisteluista, joissa hallitseviksi muodostuvat
merkityksenannot kulttuureista tuotetaan ja ratkaistaan.
Sen sijaan, että tarkasteltaisiin mitä kulttuuri on,
pyritään tarkastelemaan, kenellä on oikeus ja valta
määritellä se, sekä millaisten sosiaalisten prosessien
tulosta tämä legitimiteetin takaava valta-asema on.
Lisäksi tutkitaan millaisia representaatioita ja
representatiivisia mekanismeja näiden valtasuhteiden
vallitessa tuotetaan ja miten nämä uusintavat tai
rapauttavat puolestaan valtasuhteita.

Suomalaisia tutkimusmatkailijoita koskevilta
artikkeleilta olisikin odottanut terävämpää kriittisyyttä
näitä etnografeja ja heidän lähestymistapoihinsa
vaikuttaneita paradigmoja kohtaan. Siihen, että
esimerkiksi Castén piti muita kuin suomalaisia
fennougrilaisia kansoja hierarkiassa alempiarvoisina
kulttuureina, sekä törkeästi stereotyyppisti näitä
edustavien ihmisten identiteettejä muutamilla itse
tuottamillaan rodullisilla yleispiirteillä, ei teksteissä
haluta puuttua. Vastapainona teoksessa ovat onneksi
ne muutamat tekstit, joissa kritisoidaan tällaista tapaa
käsitellä tutkittavia kulttuureja.

Monia kirjoittajia yhdistää vahva kulttuuriekologinen
lähestymistapa. Ihmisiä, heidän yhteisöjään ja
kulttuurejaan tutkitaan osana ympäröivää luontoa,
kuten monien alkuperäiskansojen kohdalla näiden
oman elämänpiirin, maailmankuvan ja kosmologian
kannalta paikallaan onkin. Lähestymistavan valinnan
kautta on pyritty pääsemään mahdollisimman
autenttiseen kosketukseen ja kokemuksen jakamiseen
siperialaisten kansojen kanssa. Tällaisessa
etnografisessa tavassa esittää ja välittää tietoa on
kuitenkin ongelmansa: Kun tyylitavalle ominaisesti
pyritään objektiiviseen kuvailuun, eikä havaintojen
analysoimiseen liittyvää tulkintaa pyritä kirjoittamaan
niin sanotusti auki unohdetaan, että etnografialla on
aina poetiikan lisäksi poliittinen ulottuvuutensa. Sillä,
kuinka "toisia" – tässä tapauksessa siperialaisia
alkuperäiskansoja – kuvataan, on ihmisten mielikuviin,
asenteisiin ja joissain tapauksissa jopa poliittisiin
käytäntöihin liittyviä seuraamuksia. Teoksessa olisikin
ollut paikallaan nykyistä kriittisempi katseen käännös
tutkittavista kohti tutkijoita, tutkimusta ja kulttuurien
museoimista tiedontuottamisen, ja täten vallankäytön,
tapana. Vaikka mukana onkin kaksi osittain tällä tavoin
aihetta lähestyvää artikkelia, Tat’iana Moldovan "The
future of the culture of the Ob-Ugrian peoples" ja Karina
Suomisen ""We do not have a culture" – A Cultural
Anthropologists in a Nenets village", niin olisi ollut
mielenkiintoista saada havaintoja alkuperäiskansojen
diskursiivisesta kamppailusta myös Siperian osalta
aikana, jolloin lähes kaikkien muiden eri tavoin
kolonialisoitujen kansojen kohdalla asia on nostettu
esille ja mahdollisuus riippumattomien näkemysten
esittämiseen on tarjoutunut heille varsin
laajamittaisesti niin akateemisissa kuin joskus
muissakin kulttuuripoliittisissa konteksteissa.

Suuresta osasta teoksen artikkeleista paistaa
nostalginen kaipuu jo miltei menetettyyn "aitoon ja
oikeaan" elämäntapaan ja kulttuuriseen aikatilaan.
Varsinkin vanhojen etnografien tai heidän
tutkimuksiaan käsittelevistä artikkeleista paistaa
hivenen läpi se paljonkin kritisoitu ja vanhakantaiseksi
mielletty tapa puhua Siperian kulttuureista ikään kuin
suojelua ja ‘palsamointia’ kaipaavina
kokonaisuuksina. Tällaisissa kuvauksissa ollaan hyvin
lähellä kulttuurien olemuksellistamista. Kriitikot ovat
sen sijaan esittäneet, että tällaiset merkityksenannot
nojaavat lähes aina tutkittavien ihmisten itsekäsityksen
sijaan ’ulkopuolisten’ menneisyyden nostalgiointiin,
jossa tietty tapa elää ja olla nähdään ainoaksi oikeaksi,
sekä luonnolliseksi ja autenttiseksi tietylle kulttuurille.
Muutokset puolestaan nähdään askeleiksi kohti
kulttuurin tuhoutumista. Vähemmistölle artikkelien
kirjoittajista on puolestaan ominaista nähdä kulttuurit
muuttuvina, ihmisten välisen sosiaalisen
vuorovaikutuksen ja kommunikaation prosessuaalisina
tiloina sekä käsittää myös perinteet kyseenalaistuksen
kohteina tai tietoisesti käytettyinä vastarinnan välineinä,
vaihtoehtoina valtakulttuurin modernisaatiolle ja
elinalueiden pakkoteollistamiselle.

Joissain tapauksissa, kuten Idiko Lehtisen
artikkeleissa, tätä dialektisuutta ilmenee myös
yksittäisten artikkeleidenkin sisällä. Menneen elämän
nostalgioimisen sijaan varsinkin itse
alkuperäisväestöihin kuuluvat kirjoittajat puuttuvat
rohkeasti myös niiden nykytilaan ja pitkälti ulkoisista
paineista aiheutuneisiin ongelmiin. Heidän
kirjoituksiinsa pohjaten on hyvin huolestuttavaa
huomata, että Venäjällä suomensukuiset
alkuperäiskansat tuntuvat olevan sen saman
ongelman edessä kuin alkuperäiskansat muuallakin
maailmassa: kansallisvaltiollisen hallinnon ja
monikansallisten suuryritysten yhteistoiminta uhkaa
ihmisten oikeutta maihinsa, elinkeinoihinsa ja
kulttuureihinsa. Samalla kansat ovat
ennennäkemättömän kulttuurikreolisaation haasteen
edessä: kuinka synnyttää heidän itsensä kannalta
edullinen ‘kulttuurisen välimaaston’ tila, eli sellaiset
kulttuurisen vaihdon olosuhteet, jossa ihmiset
kykenevät elämään rinnakkain valtaväestön kanssa
säilyttäen kuitenkin mahdollisuuden ylläpitää omaa
kulttuuriaan ja siihen kuuluvaksi katsomiensa
elinkeinoja. Moldanova kuvaa hyvin myös tämän
haasteen toista puolta. Kun uudet elinkeinot ja
ihmisten muutto perinteisiltä asuinsijoiltaan
tunkeutuvat näiden kansojen pariin, niin kuinka tällaiset
fragmentoituneet kansat enää mieltävät itsensä
yhdeksi ryhmäksi, etnokseksi? Varsinkin kun yhä
pienempi osa niiden nuorisoa puhuu äidinkieltä, joka
usein mielletään tärkeimmäksi kulttuurin kantimeksi.
Ongelma kytkeytyy yleisestikin postmodernissa ajassa
esiintyviin yhteisöllisyyden kysymyksiin: Ketkä voidaan
lukea nykypäivänä "meiksi" ja kuka siitä päättää? Entä
vaihtoehdot; miten kategorisoida ne, jotka ovat vain
osittain samanlaisia ja miten ylipäätään elää yhteisön
homogeenisyyttä hajottavien erojen kanssa?

Kaikessa karuudessaan Siperian kansojen
nykyarjessa on kysymys siitä, mitkä mahdollisuudet
eloonjäämiseen näillä ihmisillä ja heidän
kulttuureillaan on, ja millä ehdoin mahdollisuuksiin
liittyvä kehitys tapahtuu. Onko ainoa ratkaisu
perinteisten elinkeinojen, uskomusten, tapojen ja
oman kielen hylkääminen ja teollisuuden myötä
leviävään valtakulttuuriin assimiloituminen, vai
pystyvätkö alkuperäiskansat saavuttamaan tässä
akkulturaatioprosessissa aseman, jossa heillä on
mahdollisuus vähintään osittaisen autonomian
säilyttämiseen ja perinteidensä jatkumiseen siten kuin
he itse haluavat. Muutamasta artikkelista päätellen
joillain alueilla tähän on selvästi paremmat edellytykset
kuin toisilla, mutta kaikkien kansojen kohdalla viime
vuosina jatkuvasti kiihtynyt venäläistämispolitiikka on
aiheuttanut paineita myös päinvastaiseen,
assimilatiiviseen kehitykseen. Esimerkiksi khantien ja
mansien omien kulttuuri- ja elinkeinoinstituutioiden
hallinta on siirretty federaation alaisen aluehallinnon
viranomaisten haltuun. Myös matkailuteollisuus on
siirtynyt (takaisin) venäläisten käsiin, ja vain sellaisten
viihdyttävien ja eksoottisten kulttuuristen elementtien
esittämistä suositaan, joita matkailuteollisuus voi
hyödyntää voitontavoittelutarkoituksiinsa. Moldanova
kirjoittaakin artikkelissaan, että perinteiset ja ihmisten
arkeen kiinnittyvät kulttuuripiirteet mielletään
epämuodikkaiksi. Ilmiölle löytyy vastineensa myös
koto-Suomesta: esimerkiksi Marjut Aikio (1999) on
nimittänyt valtaväestön käsissä olevan
matkailuteollisuuden häikäilemätöntä tapaa hyödyntää
saamelaiskulttuuria ‘ryöstöviljelyksi’.

Kaiken kaikkiaan analyyttiselta otteeltaan
enimmäkseen kuvaileva "Siberia – Life on the Taiga
and Tundra" tarjoaa huikean ennennäkemättömiä ja
moniulotteisia näkymiä Siperialaisten kansojen
kulttuureihin, kieliin, historiaan ja hieman
nykypäiväänkin. Teoksen yksi ehdottomia vahvuuksia
on valtaosin kulttuurien museon näyttelyn
esinekokoelmista otettu monipuolinen kuvitus. Vaikka
sen informatiivisuus osittain kärsiikin siitä, että se on
monin paikoin sijoitettu irralleen tekstistä laajoiksi
kuvamassoiksi, tarjoaa se sekä nelivärisenä että
mustavalkoisena upean visuaalisen portin niin
siperialaisten kansojen arkeen ja juhlaan kuin niitä
edustavaan Kulttuurien museon näyttelyynkin, jossa
vielä ehtii vierailla 29.9.2003 asti.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *