Sisäinen turvallisuus sisältä katsottuna

Kesällä 2015 eläkkeelle jääneen poliisiylijohtajan muistelmat olisivat mielenkiintoista luettavaa, mutta tässä kirjassa on kyse pikemminkin pamfletista. Sen arvo poliittisen keskustelun puheenvuorona hälvenee nopeasti, mutta historiankirjoituksessa kirjan arvo säilyy ja aikanaan sen kautta tulee mielenkiintoiseksi tarkastella miten asioista ajateltiin, mitä osattiin ennustaa oikein tai missä oli sokeita pisteitä. Sisäistä turvallisuutta tarkastellaan turhan usein ulkopuolelta ja jälkiviisaasti, joten on hyödyllistä saada haasteisiin korkean virkamiehen tuore näkökulma.

Paatero, Mikko: Sisäinen turvallisuus horjuu. Docendo, 2016. 272 sivua. ISBN 978-952-291-289-3.

Mikko Paatero puolustaa teoksessaan käsitystä ”kovasta” turvallisuudesta (engl. security) väljemmän ”pehmeän” turvallisuuden (engl. safety) ytimenä (s. 15 ja 270). Paatero on pettynyt Valtioneuvoston 19.5.2016 valmistuneeseen selontekoon sisäisestä turvallisuudesta. Selontekoa on valmisteluvaiheessa pehmennetty ja pyöristetty, eikä enää ole toivoa poliisin kaipaamista priorisoinneista ”ennen seuraavaa suomalaista massamurhaa, joka voi tapahtua minä päivänä tahansa.” (s. 19).

Paatero ei pelkää niinkään muodikasta terrori-iskua kuin suomalaisille perinteisempää kouluammuskelun tapaista joukkomurhaa (s. 30 ja 85). Vaikka keväällä 2016 ”määrärahaleikkauksia vähän lievennettiin” (s. 36), sisäministeri Petteri Orpo petti odotukset. Paatero ei kuitenkaan syytä Orpoa suoraan, vaan kehuu tätä (s. 90) ja olettaa, että tämä ”varmasti yritti kaikin tavoin selittää” (s. 71) poliisin resurssipulaa. Ilmeisesti Paatero on ollut liian lyhyen aikaa eläkkeellä tai ehti tuntea Orpoa liian lyhyen aikaan, sillä hän kertoo enemmän tämän edeltäjistä: Päivi Räsäsestä, Anne Holmlundista ja Kari Rajamäestä.

Paateron vaatimuksiin olisi helppo yhtyä, mutta lukija saattaa ihmetellä hänen varsin luottavaista uskoaan poliitikkojen tahtotilaan ja sitä miksei tätä arvostelua kuulunut julkisuuteen viranhoidon aikana. Paaterolla on hämmästyttävän lyhyt muisti: ”Käsityksemme ja suhtautumisemme terrorismiin muuttuivat täysin 11. syyskuuta 2001” (s. 17) eikä ”terroritekoa Suomessa ole vielä tapahtunut” (s. 60). Kuitenkin luulisi poliisin kantaneen huolta jo 1970-luvun eurooppalaisen terrorismin, Palmen murhan, Raumanmeren koulusurmien, lentokonekaappausten, itämafian ja monen muun väkivaltaisen ilmiön vaikutuksista yleiseen turvallisuuteen. Christian Jokisen väitöskirjasta Terrorismista ja sen torjunnastaSuojelupoliisi ja kansainvälinen terrorismi 19582004” (Turku 14.2.2015) ilmenee, että Suojelupoliisilla oli jo pitkään tiedossa terrorismikytkentöjä ja uhkakuvia, joihin varautumista on kroonisesti laiminlyöty 2000-luvullakin. Paatero suhtautuu Suojelupoliisiin kuitenkin useissa kohdin vähättelevästi, koska tietoa ei kulje poliisiorganisaatioiden välillä.

Lisää poliiseja

Osa Paateron ratkaisuista on ilmiselviä: ”Nyt täytyy uskaltaa kouluttaa lisää poliiseja” (s. 74) etenkin vierasperäisistä väestönosista (s. 182-183). Tähän ei kuitenkaan ole poliittista tahtoa – Paatero ei sano sitä suoraan, mutta mitäpä muutakaan voi ajatella poliisin jatkuvasta alasajosta? Suomessa on jo enemmän yksityisiä vartijoita (10 000) kuin poliiseja (7 200) ja tarkoitus lienee yksityistää enemmänkin poliisin toimintoja. Aina kun poliisi pyytää lisää valtuuksia, päättäjien ensisijainen huoli onkin kuinka valvoa poliisia tiukemmin. Paatero itsekin yhtyy kuoroon kantamalla huolta Suojelupoliisin valvonnasta (s. 172).

Verovaroja on kulunut Aarnio- ja Auer-prosesseihin, jotka ovat kuluttaneet myös poliisin uskottavuutta. Kun Venäjän presidentin täytyy olla kaiken epäilyn yläpuolella, julkisuudessa nousi kohu ”epäiltyjen rekisteristä” ja sen seurauksena syötöt järjestelmään vähenivät 80 % (s. 215-221). Poliitikoille on tärkeämpää korrektius, kontrolli ja oikeusturva kuin rikosten tehokas ennaltaehkäisy ja selvittäminen sekä katujen turvallisuus. Se koettelee kansalaisten oikeustajua (s. 241-246).

Paateron kirja arvostelee poliittista päätöksentekoa maltillisesti, osoittelematta ja haparoiden. Se takertuu turhan paljon hallinnollisiin muotoihin, joista harva lukija on kiinnostunut. Paateron mukaan aikapommina tikittää hänen eläköitymisensä jälkeinen joukkomaahanmuutto, jonka ”tilanne ei ole hallinnassa, vaikka niin väitetään. Palautusprosessi on vasta alkuvaiheessa” (s. 85) ja itäraja voi avautua uudelleen (s. 87-88). Valitettavasti kirjan jatko-osalle saattaa vielä tulla kysyntää ja silloin olisi jo aika nimetä syyllisiä sekä konkreettisia esimerkkejä siitä, kuka ja kuinka on päästänyt sisäisen turvallisuuden horjumaan. Elleivät niitä esitä asiantuntijat, nykyiset ja entiset virkamiehet, harrastelijoilta alkaa kuulua salaliittoteorioita.

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *