Sisällissota Helsingissä

Suomen sisällissodasta on alettu kirjoittaa yhä enemmän paikallisesta näkökulmasta. Tällä kertaa on Helsingin vuoro. Laajassa kokoomateoksessa tuodaan ilman asenteellista kiihkoa esille vuosien 1917-1918 tapahtumia useista eri näkökulmista.

Jarmo Nieminen (toim.): Helsinki ensimmäisessä maailmansodassa – Sotasurmat 1917–1918. Gummerus, 2015. 526 sivua. ISBN 9789512400867.

Jarmo Niemisen toimittama järkälemäinen 526-sivuinen kirja käsittelee Helsinkiä vuosina 1917-1918. Kirjan nimi voi johdatella lukijaa hieman väärille urille, sillä Helsinkiä nimenomaan ensimmäisessä maailmansodassa käsitellään vain yhden artikkelin verran. Samoin Venäjän vallankumouksen vaikutuksia Helsingissä pohditaan yhdessä artikkelissa. Muu osa kirjasta käsittelee lähinnä Suomen sisällissotaa, siihen johtanutta kehitystä ja sen seurauksia Helsingissä. Myöskään sotasurmat eivät ole aivan niin hallitseva elementti kuin kirjan kannen perusteella voisi luulla. Toki kirja on oleellinen osa sotasurmat 1917–1918 –projektia, mutta siinä käsitellään Helsingin tapahtumia ja sisällissodan kokemista laajemmasta näkökulmasta. Kirjan viimeiset sata sivua koostuvat erilaisista kuolleiden matrikkeleista, mutta sitä edeltävät käsittelyluvut antavat kuitenkin monivivahteisen ja kiinnostavan kuvan niin kaartilaisten kuin siviilienkin elämästä sisällissodan koettelemassa Helsingissä.

Kirjan tutkimushankkeessa ja itse kirjoittajakunnassa on mukana suuri joukko tutkijoita, niin konkareita kuin aivan tutkijanuransa alussakin olevia: Harry Halén, Tuomas Hoppu, Ilkka Jokipii, Jarkko Kemppi, Jenni Kirves, Laura Kolbe, Kari Kuusela, Jukka I. Mattila, Jarmo Nieminen, Sari Näre, Samu Nyström, Tuukka Pirttilahti, Juhani Piilonen, Aapo Roselius, Tauno Tukkinen ja Erkki Tuomioja. Erkki Tuomiojan osuus jää valitettavasti vain kahden sivun mittaiseen esipuheeseen. Hänen pohdintaansa menneisyydenhallinnasta olisi mielellään lukenut enemmänkin.

Kirja sisältää eritasoisia ja -pituisia artikkeleita. Osa jää parisivuisiksi katsauksiksi, osa on aiempien tutkimusten kertausta, mutta merkittävä osa on kuitenkin uutta tietoa tuottavia tutkimuksia. Tämä käy nopeasti ilmi eri artikkelien lähteistä. Kirjan onkin toki tarkoitus olla synteesi jo tehdystä ja uudesta tutkimuksesta ja antaa lukijalla kattava kuva Helsingistä itsenäisyyden synnyn murrosaikoina.

image

Kuva: Veneistä tehty katusulku Pitkälläsillalla huhtikuussa 1918.

Jarkko Kempin artikkelissa Helsinki maailmansodassa kirjoitetaan enemmän maailmansodan vaiheista Helsingin jäädessä sivuosaan. Samassa luvussa esitetään myös sisällissodan päätapahtumat. (Tosin hän nimittään sotaa vapaussodaksi.) Laura Kolben artikkeleissa sen sijaan Helsinki ja sen kunnallispolitiikka vuosina 1917-1918 ovat keskiössä, kuten hänen otsikkonsa mukaan on lupa odottaakin. Erityisen kiinnostava on Kolben kirjoitus Helsingin ”punaisesta kaupunginjohtajasta” Jussi Tuomisesta. Yhden henkilön tarinan kautta piirretään taitavasti kuva työväenliikkeen pyrkimyksistä ja arjesta 1900-luvun alun Helsingissä.

Harry Halén kuvaa, miten Helsingissä sijaitsevat venäläisjoukot reagoivat Venäjän vallankumoukseen ja millaisia seurauksia siitä oli kaupungissa. Tuomas Hoppu käsittelee kahdessa huolellisesti laaditussa artikkelissaan paitsi paikallisten kaartien muodostumista ja sosiaalista rakennetta myös kaartien kohtalonhetkiä taisteluissa. Samasta teemasta jatkaa Aapo Roselius, joka kuvaa Karjalassa taistelleiden helsinkiläisten vaiheita. Erityisen mielenkiintoisesti hän valottaa rintamalla olleiden miesten sodan arkipäivää, jossa nälkä, vilu, tiedonpuute ja kaipuu kotiin olivat lähes alati läsnä.

Samu Nyström ja Sari Näre kuvaavat artikkeleissaan kiintoisasti helsinkiläisten arkea taisteluiden jaloissa. Sari Näre tarkastelee lasten, nuorten ja naisten kokemuksia sisällissodassa, niin toimijoina kuin uhreinakin. Artikkeliin on koottu kattavasti aikaisempien teemaa koskettelevien tutkimusten keskeiset tulokset, joita on täydennetty eri arkistojen, erityisesti Kansanrunousarkiston, muistitietoaineistoilla.

image

Kuva: Perunajono Helsingin kauppatorilla 1918. Ivan Timiriasew, Helsingin kaupunginmuseo.

Vankilerikirjeenvaihtoa ja päiväkirjoja lähteinä

Tuukka Pirttilahti ja Ilkka Jokipii kirjoittavat siitä, miten Helsingin valloituksen jälkeen kaaosmaisesta tilanteesta yritettiin päästä järjestykseen vankileirejä perustamalla ja millaiseksi punavankien arki näillä puutteellisilla leireillä muodostui. Erityisen kiinnostavaa on lukea vankien työssäkäynnistä sekä siitä, miten he suhtautuivat omaan tilanteeseensa vankeina. Näitä tunnelmia on selvitetty vankileirikirjeenvaihdon avulla.

Juhani Piilonen on selvittänyt seikkaperäisesti oikeudenkäyttöä ja teloituksia sekä ennen valtiorikosoikeuksien perustamista että niiden jälkeen Helsingin vankileirissä. Varsin synkeän ja kaunistelemattoman kuvan Piilonen piirtää lukuisia teloituksia tehtailleesta Helsingin kaupungin käskynhaltija Göstä Theslöfistä, jota hän nimittää Helsingin elämän ja kuoleman herraksi. Piilonen pohtii myös juristien myöhempää suhtautumista omiin toimiinsa valtiorikosoikeuden jäseninä ja sitä, halusivatko nämä pimittää omaan osallisuuttaan tuomioistuimissa.

Jenni Kirves kirjoittaa niistä henkisistä jäljistä, joita sisällissota jätti helsinkiläisiin. Hän päästää ääneen useat aikalaiset, jotka muistelmissaan kuvaavat näkemäänsä. Muistelmien ohella kiehtovia, ja ehkä niitä tärkeämpiäkin, ovat Kirveen käyttämät päiväkirjalähteet. Niissä kuvataan aidosti juuri sodanaikaisia tuntemuksia, eikä niissä ole mukana ajallisen etäisyyden mukanaan tuomaa selittämisen ja viisastelun elementtejä. Tässä artikkelissa tuodaan hyvin esille molempien osapuolien, niin punaisia kuin valkoisiakin sympatisoivien, näkökantoja.

Jarmo Niemisen artikkelissa perehdytetään lukija Santahaminan punavankihautausmaan muistamiskulttuuriin eri vuosikymmeninä.  Vuosina 1917 ja 1918 Helsingin kaduilla ja vankileireillä kuoli n. 2300 ihmistä. Kirjan lopussa on liki 100 sivua erilaisia matrikkeleita, joihin nämä vainajat on kirjattu. Nämä suuritöiset ja aikaa vieneet luettelot ovat tärkeitä paitsi tutkijoille myös sukulaistensa kohtaloista kiinnostuneille.

Kirja sisältää paljon yksityiskohtaista ja monin osin uutta tietoa. Lukijaystävällisemmäksi sen olisi tehnyt, jos muutkin olisivat Jukka I. Mattilan ja Aapo Roseliuksen tavoin koonneet johtopäätöksensä artikkelinsa loppuun. Kirjan artikkelit ovat pääsääntöisesti rakenteellisesti selkeitä ja hyvällä suomen kielellä kirjoitettuja, paria artikkelia olisi tosin ollut syytä toimittaa hieman enemmän. Pieni taitollinen kömmähdys on tapahtunut, kun ”Kunilan paperit” –niminen tietoiskuaukeama on sijoitettu keskelle toista lukua, jopa kesken virkkeen. Lähdeviitteet on laadittu erinomaisesti ja auttavat asiasta kiinnostunutta lukijaa pääsemään alkuperäisaineiston äärelle. Kirjassa on runsas, hieno kuvitus. Osa kuvista on tuttuja ja hieman kuluneitakin, mutta enemmistö avaa uusia kurkistusikkunoita menneisyyteen. Erityisesti vankileirien elämää kuvaavan luvun kuvitus on ajatuksia herättävä.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *