Sisällönanalyysi laadullisen tutkimuksen kentässä

Jouni Tuomen ja Anneli Sarajärven kirja ”Laadullinen tutkimus ja sisällönanalyysi” tarjoaa yleiskuvan sisällönanalyysistä. Teos on oppikirja, jossa painopiste on olemassa olevan tutkimusmenetelmätietouden koonti laadullisen tutkimuksen näkökulmasta.

Tuomi, Jouni & Sarajärvi, Anneli: Laadullinen tutkimus ja sisällönanalyysi. Tammi, 2009. 182 sivua. ISBN 978-951-31-5369-4.

Tartuin teokseen ”Laadullinen tutkimus ja sisällönanalyysi” varsin suurin odotuksin. Aihe on edelleen ajankohtainen, vaikka kyseessä on alun perin vuonna 2002 julkaistun kirjan kuudes painos. Edelleenkin on olemassa tilaa suomenkieliselle sisällönanalyysiä selkeyttävälle metodioppaalle. Kirjan nimestä ja takakannesta ymmärsin teoksen keskittyvän erityisesti sisällönanalyysiin laadullista tutkimusotetta käyttävissä tutkimuksissa. Jo sisällysluettelo antoi aavistaa, että olin kenties tulkinnut väärin tavoitteet. Joka tapauksessa ”Laadullinen tutkimus ja sisällönanalyysi” selkeyttää sisällönanalyysin asemaa laadullisen tutkimuksen kentässä.

Teos on ”6. uudistettu painos”, sen ensimmäinen painos on vuodelta 2002. Uudistaminen on käsitetty varsin suppeasti: joitakin tekstin lauseita on muokattu uusiksi, jokunen otsikko on saanut uuden sanan toisen tilalle ja luvun ”Laadullisen tutkimuksen perinteet” hierarkiaa on muutettu. Uudistaminen on osittain ollut lisäyksiä, joiden nivoutumista aiempaan tekstiin ei ole huolella tarkistettu. Ne ovat pieniä, mutta lukijan kannalta kiusallisia huolimattomuuksia. Kokonaan uutta on luku ”Laadullisen tutkimuksen raportin kirjoittaminen ja arviointi”. Lähdeluettelon ei voi sanoa merkittävästi uudistuneen, siihen on lisätty seitsemän teosta ja poistettu yksi. Aiemmista painoksista puuttunut hakusanasto on lisätty, mikä on ollut toivottu lisäys. Teoksessa ei ole aiempiin painoksiin nähden niin paljon uutta, että kenties olisikin kannattanut puhua tarkistetusta painoksesta.

Kirja on tehty oppikirjaksi ” ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen opiskelijoita sekä tutkijoita…” sekä ilman näitä tutkintoja työelämässä tutkimusta tekeville. Lisäksi kohderyhmäksi mainitaan opinnäytetöiden ohjaajat ja arvioijat. Kunnianhimoinen tavoite, jonka rajausta voisi miettiä. Teos on riittävä oppikirjaksi ja avuksi tutkimuksen teossa, mutta johdannossa olisi ehkä kannattanut mainita, että näkökulma on suunnattu lähinnä hoitotieteeseen ja yhdysvaltalaiseen tutkimukseen. Keskittyminen vaikuttaa läpi koko kirjan ja lienee heijastaa kirjoittajien ammatillista taustaa ja opetuksessa ilmenneitä tarpeita. Laadullinen tutkimus kuitenkin kattaa varsin monenlaiset tutkimusmenetelmät ja on käytössä useilla tieteenaloilla. Kyse ei ole vain kirjoittajien mainitsemista ”ihmistieteistä”. Sisällönanalyysi ja laadullinen tutkimus esimerkiksi historiatieteissä jää kokonaan käsittelyn ulkopuolelle.

Oppikirjamaisuudella on sekä hyvät että rajoittavat puolensa. Teos on mitä ilmeisimmin luotu opetustarpeita varten ja kenties siksi se vaikuttaa hiukan luentomonistekoosteelta. Se ei välttämättä ole huono asia, mutta tällöin auetakseen lukijalle varsinkin orientoituva osa vaatii tuekseen laajemman paneutumisen lähteinä oleviin teoksiin. Uusi luku ”Laadullisen tutkimuksen raportin kirjoittaminen ja arviointi” on kirjoitettu opinnäytettä kirjoittavan kannalta selkeästi ja turhia spekuloimatta.

Kirjan lukemista helpottaisi otsikoiden tasojen selkeä eriyttäminen. Numerointi voi tuntua kömpelöltä ratkaisulta kirjoittajan kannalta. Lukijan kannalta se on huomattavasti helpompi tapa erotella kokonaisuuksia toisistaan kuin otsikoiden tekstilajien vertailu – joka sekin vaikuttaa tekevän poikkeuksia ainakin neljännen luvun viimeisimpiin kuuluvissa otsikoissa ”Teoriaohjaava sisällönanalyysi” ja ”Vielä kerran analyysimuotojen eroista”. Lukujen hierarkiassa vertautuvat keskenään sekä sisällöltään että painoarvoltaan hyvinkin eritasoiset luvut (esimerkiksi luvut ”Aristoteelinen perinne ja ymmärtävä tutkimus” sekä ”Kriittisen teorian perinne ja toimintatutkimus” suhteessa lukuihin ”Näyte” ja ”Saturaatio”).

Kirjassa tukeudutaan paljolti jo julkaistuun kirjallisuuteen. En pidä sitä ongelmana, kyse on monelta osilta ”kirjallisuuskatsauksesta”, jonka tekijät näkevät myös osana laadullista tutkimusta. On totta, että monet asiat on jo koottu toisiin teoksiin ja siinä mielessä niitä on turha yrittää enää uudelleen keksiä. Teoksen lukijaystävällisyys kuitenkin kärsii, kun kovin tiiviisti 30 sivulla yritetään kertoa esimerkiksi kaikki se, mitä Ilkka Niiniluoto on useammassa teoksessaan esittänyt tieteenfilosofian tutkimusperinteistä ja niiden perusteista. Ensimmäinen luku, jonka tekijät toteavat olevan ”orientoitumisluku”, jää todennäköisesti oppikirjaa tentittäessä ulkoa opettelun varaan ja ilman tutustumista alkuperäislähteisiin myös ymmärtämättä. Epäselväksi kaaokseksi. Se, jota asia kiinnostaa, ei tästä osuudesta vielä pääse pohdinnan asteelle ja se, jota asia ei kiinnosta, kokee sen luultavimmin hämmentäväksi. Asian esitysmuotoon ja jäsentämiseen kannattaa panostaa lukijan (oppijan) näkökulmasta.

Orientoivan luvun viittaukset on ansiokkaasti identifioitu, kuten yleensä koko kirjassa. Tämä helpottaa tiedonhaluisen siirtymistä alkuperäislähteisiin. Kirja on toimiva apuväline laadullista tutkimusta tekevälle. Lähdeluetteloa voidaankin pitää yhtenä teoksen antina lukijalleen. Tosin uusimmatkin lähteet alkavat olla jo lähes kymmenen vuoden takaa. Joistakin luettelon kirjoista olisi ollut saatavilla huomattavasti uudempia ja uudistettu ja/tai tarkistettu painos. Ensimmäisessä painoksessa vuodelta 2002 on ymmärrettävää, että painotus on 1900-luvun julkaisuissa, mutta uudistetussa painoksessa olisi toivonut myös uudemman lähdekirjallisuuden huomiointia. Esimerkiksi viidennen luvun ”Laadullisen tutkimuksen eettisyys” käsittelemästä aiheesta on 2000-luvulla ilmestynyt kohtuullisen runsaasti kirjallisuutta (esimerkiksi Karjalainen & Launis & Pelkonen & Pietarinen 2002, Kuula 2006, Mäkinen 2006, Hallamaa & Launis & Lötjönen & Sorvali 2006, Clarkeburn & Mustajoki 2007). Samoin on 2000-luvulla julkaistu laadullisen tutkimuksen oppaita (esimerkiksi Metsämuuronen 2005, Syrjäläinen & Eronen & Värri 2007, Kananen 2008, Kankkunen & Vehviläinen-Julkunen 2009).

Teos pyrkii käsittelemään laadullista tutkimusta varsin kattavasti. Ehkä juuri tästä syystä päädytään kohtuullisen usein toteamaan ”Ei siis ole yksimielisyyttä…” ” Tähänkään ei ole yksiselitteistä vastausta…” ” … ei ole olemassa minkäänlaisia yksiselitteisiä ohjeita …” ”…on siis vain eräs orientoitumistapa”. Tällaiset kommentit ovat varmasti aiheellisia asian hallinnan kannalta, mutta oppikirjassa saattaisi olla tuloksekkaampaa ottaa selkeämpi kanta esitettyihin asioihin.

Luku ”Aineistolähtöinen sisällönanalyysi” on sitä, mitä lukija tällaiselta kirjalta odottaa. Se on osuus, joka paikkaa tutkimusmenetelmäkirjallisuudessa olevaa tyhjiötä. Tämä luku on kirjoitettu tehokkaasti ja selkeästi. Kirjassa on muutenkin runsaasti luokitteluja selkeyttäviä taulukoita. Taulukointiesimerkit selkeyttävät sanallista tekstiä. Valitettavasti näissä esimerkeissä pitäydytään valtaosin aineiston keruun ja käsittelyn (sisällön erittelyyn) vaiheisiin, joten itse sisällönanalyysi tutkimusmenetelmänä jää käsittelemättä. Lukijalle saattaa jäädä edelleen kuva, että sisällönanalyysi tutkimusmenetelmänä ei sisällä pohdintaa, teorioita ja johtopäätöksiä. Jäinkin kaipaamaan sisällönanalyysin ja sisällön erittelyn yhtäältä erottamista toisistaan ja toisaalta niiden yhteenkuuluvuuden käsittelyä. Käsitteiden englanninkieliset nimitykset helpottaisivat muun menetelmäkirjallisuuden käyttöä. Luotettavuuden kriteerien englanninkielisten käsitteiden käännökset ja niiden keskeinen vertailu on esitetty taulukossa (s. 138–139). Vastaavanlaisella taulukoidulla pohdinnalla olisi käyttöä jo kirjan nimen keskeisten termien yhteydessä ”laadullinen tutkimus” ja ”sisällönanalyysi”.

Mielenkiintoista on myös, että tekijät ovat pitäytyneet ainoastaan haastattelumenetelmien käsittelyyn aineistonkeruussa – muut menetelmät käsitellään yhdellä sivulla otsikolla ”Muita aineistonkeruumenetelmiä”. Tämä luku olisi ansainnut ehdottomasti enemmän tilaa ja huomattavasti uudempia lähteitä kuin Eskolan teos vuodelta 1975. Puhuttaessa ”Tutkimukseen osallistuvien määrästä” lienee yleensä kyse otannan koosta, ei näytteistä, jonka pohdinta perustuu Jyringin vuonna 1977 julkaistuun oppaaseen. Aineistonkeruumenetelmänä haastattelulle sisältää kirjoittajien mukaan paljon etuja ja vain pari haittaa: aika ja raha. Toki haastattelu on oiva aineistonkeruumenetelmä, mutta vain tästä ajasta. Haastatteluun kohdistuva lähdekritiikkikin jää jonkun verran sivuun: kielletyt puheenaiheet, hoitotilanteissa usein epätasa-arvoinen haastateltavan ja haastattelijan suhde, ongelmaorientoituneet kysymykset joitakin mainitakseni. Jos jokin aineistonkeruumenetelmä nostetaan esille, kannattaisi se sitten käydä läpi kohtuullisen tarkasti etuineen ja rajoitteineen. Haastattelututkimus sopii ajassa (nyt) ja paikassa (Suomi) sekä kohtuullisen pienimuotoiseksi rajattuun tutkimukseen. Tämä on kuitenkin varsin rajallinen käsitys laadullisen tutkimuksen käyttömahdollisuudesta.

Kuten kirjoittajat toetavat, on jo käsitteiden sisällön erittely ja sisällönanalyysi eron osoittaminen haaste. Itse olisin suonut tässä yhteydessä näkeväni myös englanninkieliset vastineet käytetyille käsitteille, sillä ainakin opinnäytetöissä on erityisesti englanninkielisellä menetelmäkirjallisuudella merkitystä. Suomenkielessä oikeastaan tuo ero on selvä: erittelyssä eritellään ja analyysissä analysoidaan. Siksi pelkkä sisällönerittely ei kai voi toimia tutkimusmenetelmänä, vaan lähinnä aineiston käsittelyn menetelmänä. Tutkimus edellyttää aina johtopäätöksiä ja pohdintaa. Universaalin käsitteistön luominen yhtä metodiopasta varten ei välttämättä kannata eikä siihen tässä pyritäkään. Toisaalta on ongelmallista koettaa sovittaa jonkin tutkimusalueen itsestään selvää käsitteistöä kattavasti varsin monenlaiselle tutkimuskentälle.

Teoksen käyttökelpoisuutta olisi voinut lisätä sen kiinteyttäminen, tiivistäminen eli keskittyminen johonkin osa-alueeseen. Kirja sisällöksi riittää perinpohjainen keskittyminen yhteen tutkimusmenetelmään, varsinkin kun se on niinkin laaja ja monipuolisesti käytettävissä oleva kuin sisällönanalyysi on. Tekijät toteavat ”… tuomme kirjassamme aineistolähtöisen, teoriaohjaavan ja teorialähtöisen sisällönanalyysin eroja ja etenemistä…”. Kuitenkin kun lopulta pääsin kirjan otsikon lupaamaan erityisalueeseen sisällönanalyysi, olin jo tauon tarpeessa. Kenties juuri kirjan antoisin osa peittyy alkuosan pyrkimykseen kaikenkattavasta laadullisen tutkimuksen esittelystä. Tämäkin luku alkaa perustiedolla kaiken tutkimuksen suunnittelusta ja toteutuksesta.

Laadullista tutkimusta tekevien onneksi tutkimusilmasto on muuttunut kirjan ensimmäisen painoksen kirjoittamisen jälkeen. Silloin ei kenties ollut liioittelua kokea laadullisen tutkimuksen olleen alistetussa asemassa tai suhtautumisen olleen ennakkoluuloista. Nyt kuudennen painoksen yhteydessä (2009) tällaisen asetelman korostuminen tekstissä tuntuu vieraalta. Se voi olla jonkin tieteenalan sisällä edelleen ajankohtaista, mutta itse olisin hyvin varovainen moisen yleistyksen tekemisessä.

Lopuksi sopii kirjoittajien (s. 92) esittämä toteamus laadullisen tutkimuksen aineiston yhteydessä: ”Nyt kuitenkin on otettava jäitä hattuun ja myönnettävä, että maailman kaikkia asioita ei voi tutkia yhden tutkimuksen puitteissa. On valittava jokin tarkkaan rajattu, kapea ilmiö – mutta siitä on kyllä kerrottava kaikki, mitä irti saa.” Loppujen lopuksi: uskon palaavani tämän tutkimusoppaan ääreen, sisällönanalyysi on mielenkiintoinen aihe!

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *