Sisaren suru

Romaanissaan Loppuunkäsitelty Anna-Leena Härkönen kuvaa ensimmäistä vuotta sisarensa itsemurhan jälkeen. Härkönen kerää ympärilleen ”pappeja ja muita uskovia” vakuuttamaan ikuisesta elämästä. On useita tuttavia, joiden repliikkejä Härkönen jää pohtimaan puhki, vaikka ne ehkä sanotaankin vain tavan vuoksi. Sun siskos siirsi taakkansa teille, sanoo yksi tuttava.

Härkönen, Anna-Leena: Loppuunkäsitelty. Otava, 2005. 221 sivua. ISBN 951-1-20003-8.

Romaanissaan Loppuunkäsitelty Anna-Leena Härkönen kuvaa ensimmäistä vuotta sisarensa itsemurhan jälkeen.

Härkönen kerää ympärilleen ”pappeja ja muita uskovia” vakuuttamaan ikuisesta elämästä. On useita tuttavia, joiden repliikkejä Härkönen jää pohtimaan puhki, vaikka ne ehkä sanotaankin vain tavan vuoksi.

Sun siskos siirsi taakkansa teille, sanoo yksi tuttava. ja Härkönen tajuaa että näin kävi, koska he pystyvät sen taakan kantamaan. Oma elämännälkä ja vahvuus punnitaan, vaikka sisaren kuolema lamaannuttaakin kirjailijan aika pahasti.

Ensimmäisen kahdenkymmenen sivun jälkeen olo on tuntunut epätodelliselta, on tunnettu syyllisyyttä, on jossiteltu, on pohdittu merkityksellisyyttä ja merkityksettömyyttä. Voivatko kirjan loput 200 sivua tuoda enää uutta tähän asetelmaan? Eikö alussa ole sanottu jo kaikki oleellinen?

Härkösen tapa viedä kerrontaa eteenpäin on tuoda koko ajan esiin uusia palasia, jotka pikkuhiljaa auttavat uudistamaan jo muotoutunutta kuvaa kokonaistapahtumista. Aluksi ovat vain omat muistot ja kokemukset, takaumat, sekä tuttavien ja ystävien puheenvuorot. Sitten löytyy itsemurhakirje ja toinen poikaystävälle. Myöhemmin lisää tietoa löytyy sisaren asunnosta, jota Härkönen on mukana tyhjentämässä. Sieltä löytyvät myös sisaren päiväkirjat. Härkönen käy läpi tapahtumapaikkoja: hän kipeää samalle parvekkeelle, josta sisar hyppäsi, ja katsoo alas. Hän myös katsoo horisonttiin, mitä sisar ei luultavasti tehnyt. Härkönen näkee Kallion kattojen kauneuden. Vaikka kerronta on pääosin suoraa, rinnastamista elävän ja kuolleen sisaren välillä on nähtävissä tämän tyyppisissä tapahtumissa.

Härkönen harrastaa elokuvamaista toistoa. Hän tapaa suru-uutista tuomaan tulleet poliisit ainakin kolmesti, mutta uusintaotoissa ei mikään muutu. Läpi kirjan Härkönen pohtii sitä, nousiko hänen sisarensa viidenteen kerrokseen portaita vai menikö hän hissillä. Siitä tulee analogia sille, missä mielentilassa sisar oli: epäröikö vaiko eikö. Johtolanka toisensa perään esitetään, mutta lopullista ratkaisuahan ei ole: koskaan ei saada tietää mitä sisar viime hetkillä ajatteli.

Missä näkyy ammattikirjailijan ote?

Ehkä se näkyy pienissä kaunokirjallisissa ilmaisuissa. “Eihän se ole kello, joka hakkaa vaan minun sydämeni”. Härkönen on valinnut tyylilajikseen monologin, jota hän puhuu sisarelleen.

“Minun ainoa tehtäväni on kirjoittaa tässä maailmassa, muuta en osaa. Tai osaan minä paljon muutakin, mutta ajattelen että minulle on annettu tämä tuska siksi, että voisin sitä kuvata, auttaa ehkä muita ja itseänikin.”

Kuvaus on päiväkirjamainen, välillä sen unohtaa, välillä muoto lyhyine merkintöineen hyppää silmille. Härkösen teksti on nasevaa, pidän hänen ytimekkäästä ilmaisustaan. Hän osaa olla myös sarkastisen ilkeä: sainpahan ainakin aiheen kirjaan, niistä on nykyään kova pula!

Tirkistelyä? Onhan se sitä. Mutta kun tapahtumat laittaa kirjan muotoon, siitä tulee sallittua tirkistelyä. Kirjailija avaa itseään pelottavan paljon. Ei siihen pysty kuin todella vahva ihminen. Lieneekö sekin uhittelua sisaren ratkaisulle. Nyt kaikki on avoimena, kissa nostettu pöydälle. Onhan se parempi tapa prosessoida asiaa kuin vaieta. Mutta paljastaessaan sisarensa elämän ja kuoleman, hän paljastaa samalla myös paljon omasta perheestään, ystävistään, sukulaisistaan. Pakostakin miettii, miten he ottavat kirjan vastaan. Olisiko meillä tätä kirjaa, jos sen olisi kirjoittanut ei-julkisuuden henkilö? Ehkä olisikin, jos se olisi kirjoitettu yhtä hyvin. Mutta siitä tuskin puhuttaisiin yhtä paljon.

Kyyninen lukija voisi ajatella, että Härkösen kirja on pitkälti Kirsti-sisaren kirjan mainos, sen, jonka Liken piti julkaista. Kirsti Härkösen Kunniallisen naisen taakka ^Ö raportti seksuaalisesta väkivallasta Turkissa ilmestyi toukokuussa 2004. Koluttuani googlen avulla tietoja kirjasta huomasin, ettei se tarvitse Anna-Leena Härköstä ajamaan itseään ja etujaan. Teos itse sai aikaan keskustelua, ihan omilla ansioillaan.

Auttaako Härkösen teos puhkaisemaan kuplaa? Onko kuolema edelleen tabu? Ei auta. Vainaja on edelleen pahan puheen yläpuolella. On suru ja kaipaus, kapea ja normien mukainen tunneskaala. Härkönen yrittää myös vihata, mutta siinä hän ei ole kovin uskottava.

Loppunkäsitelty-romaanin yhteiskunnallinen sanoma on ihan selvä, sillä se sanotaan suoraan, piilottelematta sitä rivien väliin: apua pyytävälle apua tulisi antaa, eikä käännyttää pois. Lähetettä sairaalaan Kirsti Härkönen ei saanut koska hän näytti liian hyvinvoivalta. Ei, vaikka hän itse sanoi olevansa itsetuhoinen.

“Miksi kirjoittaisin tästäkään? Ei kuolema kiinnosta ketään. Se on liian pelottavaa, jotta siitä uskaltaisi kiinnostua.” Se on totta, ei tästä kirjasta hyvä mieli tule. Siitä huolimatta Anna-Leena Härkösen kirja on syksyn ostetuimpia, luetuimpia ja puhutuimpia.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *