Valtionhallinnossa vesiliikenteen kehittäjinä työskennelleet Paavo Sarkkinen, Timo Rekonen ja Seppo Koivupuro ovat koonneet tietämystään teokseen Suomen sisävesiväylät. Kirjoittajilla on ilmeisen hyvä tuntemus myös aikaisemmasta vesiväyliä ja kanavia koskevasta kirjallisuudesta, koska teos rajautuu niin mainiosti, täyttäen siinä olleen sotien jälkeistä aikaa koskevan puutteen. Toki vanhemmastakin ajasta haetaan vauhtia, mutta pääpaino on nippu-uiton ajassa.

Käsiteltävänä aikana tapahtuneet muutokset käyvät kootusti esiin sisäkansien kartoista: teoksen alussa esitetään tilanne vuonna 1939 ja lopussa vuonna 2006. Kartalla näkyvä suurin muutos vesireiteissä on Jyväskylästä pohjoiseen. 1990-luvulla rakennettu Keiteleen kanava mahdollisti yhteyden Keiteleeltä Päijänteelle.

Keiteleen kanavan rakentaminen oli jo lähellä 1880-luvulla. Hanke kuitenkin hautautui haaveeksi, kunnes tuli ajankohtaiseksi nopealla aikataululla. Suomen ja Neuvostoliiton kaupan epätasapainon vuoksi Neuvostoliitto tarjoutui maksamaan osan veloistaan urakkatöinä. Aluksi neuvoteltiin moottoriteiden rakentamisesta, mutta alan suomalaiset toimijat vastustivat ulkomaisen työvoiman tuontia alalle. Vesiteiden rakentamista ulkomaisin voimin ei vastustettu, joten hanke pääsi viimein alkuun 1990.

Paljon tapahtui jo olleillakin vesireiteillä. Jo 1940-luvulla alettiin muuttamaan aikaisempia irtouitolle tehtyjä reittejä nippu-uittoon sopiviksi. Uusia uittosulkuja rakennettiin ja vanhoja uudistettiin. Kanavarakentamisen historiasta saan hyvän kuvan esimerkiksi Leppävirran Konnuksella, jossa vierekkäin on kolme eri aikakausien kanavaa. Itä-Suomi sai meriyhteytensä takaisin uudelleenrakennetun Saimaan kanavan myötä 1968. Neuvottelut kanava-alueen vuokraamisesta oli aloitettu jo 1947 ja sopimukseen viimein päästiin 1960-luvun alussa.

Osan reitistöhankkeista valtio toteutti nipunsiirtolaitoksin. Kirjoittajien mielestä nämä investoinnit ovat menneet osin hukkaan, sillä uiton loputtua vesireittejä ei ole voitu hyödyntää muuhun tarkoitukseen.

Uitto säilyi merkittävänä ja tärkeimpänä puutavarankuljetusmuotona 1980-luvun lopulle. Vuodesta 1984 alkaneella kymmenvuotisjaksolla uittomäärät putosivat alle neljännekseen, yhdeksästä miljoonasta kuutiosta kahteen. Suunta on edelleen aleneva. Kuljetukset siirtyivät kumipyörille. Vuoden 2005 uittovirtakartassa viivoja on enää Saimaan vesistössä.

Vesiliikenteen matkustajamäärät ja veneiden sulutukset ovat sen sijaan pysyneet suurin piirtein samalla tasolla. Viime vuosikymmenien investoinnit ovatkin liittyneet matkailun tarpeisiin. Tästä huolimatta kirjoittajat pitävät haaveiltua Päijänteen ja Saimaan yhdistävää Savon kanavaa liian kalliina saavutettuihin hyötyihin nähden. Onhan maassamme muutoinkin yli kahdeksantuhatta kilometriä sisävesiväyliä, joita veneilijät voivat vapaasti käyttää.

Sarkkisen, Rekosen ja Koivupuron teoksessa on runsas ja informatiivinen kuvitus, joka sopii hyvin teoksen teknistaloudelliseen näkökulmaan. Kuten kirjoittajatkin toteavat, suomalaiset osaavat arvostaa rakennettua vesiympäristöään.