Vendée Globe on epäilemättä yksi maailman vaativimpia purjehduskisoja. Maapallon ympäri kulkeva reitti lähtee Ranskasta Atlanttia pitkin etelään, kiertää Hyväntoivonniemen eli Afrikan eteläkärjen ja sivuaa Australian lounaista rannikkoa Antarktiksen jäävuoria vältellen. Sieltä reitti jatkuu Tyyntä Valtamerta pitkin Etelä-Amerikan Kap Hornille ja palaa sitten Atlantin valtamerta lähtösatamaansa. Reitin pituus on kartalla 22 296 merimailia eli noin 45 000 kilometriä, mutta luovimisen ja kiertelyn takia purjehtija joutuu taittamaan matkaa lähemmäs 50 000 kilometriä. Melkoinen saavutus – tavallinen harrastaja saa yleensä yhden kesän aikana maileja kasaan kymmenesosan tuosta, jos sitäkään.

Kyseessä on yksinpurjehduskisa, johon Ari Huusela osallistui vuosien 2020–2021 vaihteessa ensimmäisenä suomalaisena ja ensimmäisenä pohjoismaalaisena. Toimittaja Reijo Ruokasen kirja siitä, miten mahdottomasta tuli mahdollista eli kuinka lentokapteenina työskentelevä Huusela toteutti huikean unelmansa, kertoo tietenkin mitä kaikkea kolmen ja puolen kuukauden mittaisella purjehduksella Huuselalle ja hänen kanssakilpailijoilleen tapahtui. Mutta samalla kirja kertoo myös paljosta muusta.

Itse asiassa kisaselostus kattaa kirjan sivumäärästä vain noin viidenneksen. Sitä ennen lukijalle selviää, millaista kilpapurjehduksen valmistelu on ja kuinka Huusela on lähes lapsesta asti tavoitellut sisukkaasti erilaisia ensi alkuun mahdottomilta tuntuvia unelmia.

Lentäjäksi pitkän kaavan kautta

Vuonna 1962 syntynyt Ari Huusela kuuluu ikäluokkiin, jotka pohjoisessa Suomessa pääsivät jo nauttimaan peruskoulu-uudistuksesta. Se tasoitti köyhemmänkin perheen lapselle opintietä sen verran, että myöhemmin tapahtuva jatko-opiskelu oli mahdollista. Huusela, joka syntyi Itä-Helsingissä, kävi keskikoulun, mutta lukioon lähtö ei taloudellisista syistä ollut mahdollista.

Teinivuosinaan Huusela harrasti tennistä ja lennokkien rakentamista tienaten niihin kuluvat rahat itse. Myöhemmin hän kiinnostui purje- ja moottorilentämisestä. Molemmat harrastukset kuulostavat kalliilta, mutta kekseliäälle nuorukaiselle löytyi mahdollisuuksia toteuttaa haaveitaan lähes rahattomanakin.

Suunnitelma lentämisestä ammattina kariutui puuttuvaan ylioppilastutkintoon. Sitkeästi nuorukainen lähti heti kuitenkin pyrkimään lentohommiin tavalla tai toisella valmistuen ensin lentokoneasentajaksi ja sitten lentomekaanikoksi. Kun siinä sivussa suoritteli riittävästi erilaisia lupakirjoja, Ari Huuselasta tuli ensin lentorahdin ja malminetsintälentojen parissa operoinut pilotti, myöhemmin liikennelentäjä, jonka ura eteni nopeasti. Nykyisin hän lentää Finnairin lippulaivaksi kutsuttua Airbus 350-konetta.

Kirjan kirjoittaja Reijo Ruokanen toimii Tekniikan Maailman sekä Kippari– ja Vene-lehtien päätoimittajana. Niinpä lukija saa melkoisen annoksen lentämiseen ja purjehdukseen liittyvää tietoutta. Se on paloiteltu sellaisiin siivuihin, että myös epätekninen henkilö pysyy kohtuullisen hyvin kärryillä. Huuselan uran etenemistä seuratessa tosin kävi mielessä, että olisi ollut mukavaa, jos kirjoittaja olisi antanut kohteelleenkin suunvuoron. Miltä pojasta mahtoi tuntua, kun ovi toisensa jälkeen sulkeutui ja oli pakko keksiä erilaisia kiertoteitä päästäkseen lentämään? Entä mitä hän ajatteli sitten, kun lopulta valmistui haaveammattiinsa?

Kilpapurjehtijaksi kasvetaan yleensä joko lapsuuden jollapurjehduskurssien ja tiiviin harjoittelun tai sitten perheen yhteisillä veneretkillä kasvaneen kokemuksen kautta. Huusela pääsi purjehtimaan lähinnä silloin, kun joku varakkaampi kaveri tarjosi tilaisuutta tulla gastiksi eli miehistön jäseneksi omaan veneeseensä. Kilpapurjehdusura alkoi, kun hän purjehti työkaverinsa kanssa yhden kesän. Ilmeisen innokkaasti, koska merimaileja kertyi enemmän kuin monelle kilpakumppanille.

Kun Huusela sitten alkoi osallistua yksinpurjehduskilpailuihin, ne eivät olleet seuratasoa kuten tavallisesti aloittelijan kohdalla. Vuoden 1999 MiniTransat-kisassa, jossa purjehditaan yksinään yli Atlantin, starttasi 70 venettä. Maaliin niistä tuli vain 38, ja Ari Huusela oli järjestyksessä kolmastoista.

Yksinpurjehdus on tiimityötä

Kun kirjassa aletaan selvitellä, millaista on suunnata ”kohti kuninkuusluokkaa” kuten Ruokanen on teoksen maailmanympäripurjehduksen valmisteluista kertovan luvun otsikoinut, käy ilmi, että yksinpurjehdus jos mikä on tiimityötä. Huusela saa kilpailumenestyksensä ansiosta nimeä purjehdus- ja sponsoripiireissä, mutta siitä huolimatta hankkeet etenevät takkuisesti. Lähes joka sivulla puhutaan rahasta tai pikemminkin sen puutteesta. Asian ymmärtää, kun lukee kirjasta, että valtamerikisaan lähtevän veneen pohjamaalauskin maksaa noin 10 000 euroa, purjeet satojatuhansia – ja purjekertoja tarvitaan monta, sillä ne saattavat repeytyä hetkessä. Veneen elektroniikka se vasta kallista onkin, ja varaosia tarvitaan suunnilleen se määrä, mikä veneen ahtaisiin tiloihin pystytään varastoimaan.

Toki maailmassa on ammattipurjehtijoita, joiden ei tarvitse piitata hiukkaakaan raha-asioistaan, vaan heidän käytössään on mittava omaisuus tai ympärillään iso, sponsorisopimuksista ja kaikesta muustakin huolehtiva projektiryhmä. Oma tiiminsä Huuselallakin on, mutta siihen kuuluu vain muutama ihminen – tosin he näyttävät olevan huomattavan tarmokkaita ja asiaan vihkiytyneitä. Sponsoreitakin löytyi, mutta mitään huikeita summia suomalaiset yritykset (jotka on lueteltu kirjan lopussa) eivät pystyneet hankkeeseen sijoittamaan. Ruokasen mukaan Vendée Globe -kilpailuun osallistuminen vaatii vähimmillään noin neljän miljoonan euron budjetin. Jos aikoo kisata kärkisijoista, on pistettävä likoon kymmenen miljoonaa. Ari Huuselalla oli käytössään puolitoista miljoonaa.

Kiinnostavaa on lukea keinoista, joita valtameripurjehdukseen valmentautuminen vaatii. Kun ihminen on veneessään yksin, hän ei voi mennä tavalliseen tapaan yöunille useaksi tunniksi, vaan torkut on otettava vartin ja puolen tunnin tai korkeintaan tunnin mittaisissa pätkissä. Välillä voi mennä parikin vuorokautta kokonaan nukkumatta, joten unitutkijan ja unihoitajan on neuvottava reissuun lähtijälle tepsivät ja luonnonmukaiset nukahtamiskeinot.

Maaliin saakka, vaikka sitten viimeisenä

Kirjan vauhdikkain osuus on sen viimeinen luku, joka kertoo varsinaisesta kilpailusuorituksesta ja matkan sattumuksista. Ari Huuselan maailmanympäripurjehdus kesti marraskuusta 2020 maaliskuuhun 2021, ja se oli miltei samanlaista taistelua kuin valmistautuminenkin. Rahaa ei ollut edes maksullisiin sääpalveluihin, joten oli seurattava niitä tietoja mitä ilmaiseksi sai. Veneen vakuuttaminen olisi tullut liian kalliiksi, joten purjehtija päätti panostaa mieluummin aluksen pysymiseen ehjänä kuin kisan kärkisijoille pääsyyn.

Kilpailusta kertovassa luvussa on mukana lainauksia Huuselan Stark-veneen lokikirjasta, mutta kaipasin myös tähän osuuteen henkilökohtaisempaa otetta. Mitä yksinpurjehtija mietti silloin, kun pelastui viime hetkellä valtaisan rahtialuksen alta – se kun ei ilmoittanut olinpaikkaansa ja kulkusuuntaansa muille aluksille millään tavalla? Tai silloin, kun kuuli että yksi kilpailija oli puolen vuorokauden kiihkeiden etsintöjen jälkeen löydetty ajelehtimasta haaksirikkoutuneen veneensä pelastuslautalta?

Valtameri on armoton jo sääolosuhteiden takia. Tuuli saattaa nousta helposti 30 metriin sekunnissa, jolloin aallotkin ovat kymmenien metrien korkuisia. (Vertailun vuoksi: Suomen vesillä veneilijää varoitellaan kovasta tuulesta jo silloin, kun tuulee 12–14 metriä sekunnissa ja aallokkovaroitus annetaan 2,5 metriä ylittävistä aalloista.) Eikä siinäkään vielä kaikki: maailman merillä kelluu rahtialuksista pudonneita kontteja, joiden kulma viiltää helposti purjeveneen kyljen auki. Myös valaita ja kaskelotteja pitää varoa, eikä vene-elektroniikka pysy ehjänä silloin kun meno on kuin rodeohärällä ratsastamista.

Huusela tuli Vendée Globe -kisan maaliin viimeisenä eli 25:ntenä, mutta huikea saavutus sekin oli, sillä kukaan pohjoismaalainen purjehtija ei ollut osallistunut kyseiseen kisaan aiemmin. Nopeimmat kiersivät maapallon 80 päivässä, Huuselalta kului siihen vähän vajaat 117 vuorokautta. Tällä kertaa kisa jäi kesken vain kahdeksalta kilpailijalta, mutta urakan ankaruudesta saa käsityksen siitä, että Vendée Globe on purjehdittu yhdeksän kertaa. Osallistujia on ollut kaikkiaan 200. Reilu puolet heistä eli 104 on selvinnyt maaliin saakka.

Vendée Globe, kuten muutkin pitkät purjehduskilpailut, eivät ole pelkkää urheilua, vaan ne tuovat tuulahduksen menneestä ajasta. 1800-luvulla Australiasta ja Kaukoidästä rahdattiin viljaa, teetä ja muita kauppatavaroita suurilla purjealuksilla, joiden kesken käytiin eräänlaista epävirallista kilpailua. Sitä seurasi myös ajan lehdistö. Tämänkin kisan ympärillä kävi melkoinen mediamylläkkä, josta sai osansa myös Ari Huusela. Vaikka hän jäi kisan viimeiseksi, yleisön sympatiat näyttävät olleen hänen puolellaan.

Paitsi purjehdushistoriaan jäävänä kilpailukuvauksena, kirjan voi lukea rohkaisevana selostuksena siitä, että mahdotonkin voi tulla mahdolliseksi, kun jaksaa uskoa itseensä ja yrittää yrittämästä päästyäänkin.