Siviileitä meritaisteluissa

Sattumalta kesälukemisekseni osui harvinaisen mielenkiintoinen kauppamerenkulkuun arktisissa oloissa sodan aikana vuonna 1942 keskittynyt kirja. Se on tosin painettu jo vuonna 2002, mutta teoksen vähemmän tunnettujen näkemysten esittely ei aiheuttane suurempaa haittaa. Kirjaa ei voi kutsua tutkimukseksi, koska nootit puuttuvat ja lähdeluettelokin on hieman yksipuolinen. Oman aiheensa kirjoittaja kuitenkin hallitsee.

Edwards, Bernard: The Road to Russia. Barnsley: Leo Cooper, 2002. 210 sivua. ISBN 9780850528985.

Sattumalta kesälukemisekseni osui harvinaisen mielenkiintoinen kauppamerenkulkuun arktisissa oloissa sodan aikana vuonna 1942 keskittynyt kirja. Se on tosin painettu jo vuonna 2002, mutta teoksen vähemmän tunnettujen näkemysten esittely ei aiheuttane suurempaa haittaa.

Kirjaa ei voi kutsua tutkimukseksi, koska nootit puuttuvat ja lähdeluettelokin on hieman yksipuolinen. Oman aiheensa kirjoittaja kuitenkin hallitsee. Edwardsin tyyli on paljolti toteavaa. Analyysi on varovaista ja lyhytsanaista, mutta kirjan ydinsanoma käy selväksi ilman rivien välistä lukemista.

Kauppalaivojen miehistö koostui siviileistä, joista suuri osa oli sen ikäisiä, etteivät he asevoimiin olisi joutuneet ja toimeentulon olisi saanut sotatarviketeollisuudenkin palveluksessa. Pohjoisen jäämeren äärimmäisissä oloissa toimittiin äärimmäisen huonoilla ehdoilla. Palkanmaksu lakkasi siinä vaiheessa, kun miehistö siirtyi pelastusveneisiin!

Yksi siviili vastaa kymmentä kapiaista?

Kauppa-alusten suurimpana ongelmana oli niitten tavaton hitaus. Esim. pahamaineinen saattue PQ – 17 kulki hitaimman aluksen tahdissa 8 solmun vauhtia. Jopa pelastusvene pääsi puoleen tästä nopeudesta!

Hitaudestaan ja leveydestään huolimatta kauppalaivat pysyivät kokeneitten merikarhujen ohjaamina väistämään torpedoja ja pommeja varsin hyvin. Edellä mainitun saattue PQ – 17:n ongelmaksi koitui alkuvaiheessa se, että se oli niin suuri, että suorakaiteen muotoiseen saattuemuodostelmaan ammutun torpedon reitille sattui väistämättäkin kauppa-alus.

Myöskin eräät kauppa-alukset osoittautuivat osuman saatuaan hämmästyttävän kestäviksi. Kappaletavaralla täytetty laivan lastiruuma saattoi lastinsa takia “imeä” räjähdyksen tehoa, jolloin räjähdys purkautui melko harmittomasti moniin suuntiin.

Kauppalaivojen siviilimiehistö oli pieni, yleensä n. 40 miestä. Sen lisäksi rahtialuksella oli kymmenkunta miestä rannikkotykistön tapaisesta organisaatiosta. Tämä joukko miehitti kauppa-alukseen sijoitettuja tykkejä. Sodan aikana hankitut uudet aseet, etenkin Boforsin 40 mm:n it-tykit olivat tehokkaampia kuin varsinaisten sota-alusten vanhempi kalusto. Lisäksi kauppalaivoissa oli yksi merimaalitykki.

Kyseenalaista suojausta

Edwardsin kirja vilisee erilaisia sota-alusten tyyppejä. Usein toistuvat sanat korvetti ja troolari. Nämä tarkoittavat samantapaista alusta, joista troolari oli taistelualukseksi modifioitu ja korvetti oli sodan aikana rakennettu. Molemmat alustyypit kulkivat n. 15 solmun nopeutta ja ne oli aseistettu muutoin kuten kauppalaivatkin, mutta suuremman nopeuden ansiosta ne pystyivät käyttämään myös syvyyspommeja ennättäen itse pois syvyyspommin räjähdyksen vaikutusalueelta. Näillä aluksilla oli noin 100 hengen miehistö, joka oli muodostettu lähinnä laivaston reserviläisistä, mutta nämä alukset olivat selviä sota-aluksia.

Rauhan aikana rakennetut taistelualukset eivät olleet Pohjoisella jäämerellä kovin käyttökelpoisia. Hävittäjät ja risteilijät eivät pystyneet hyödyntämään suurta, yli 30 solmun nopeuttaan. Hävittäjät olivat kapean runkonsa takia merikelpoisuudeltaan heikkoja. Hävittäjää suuremmat risteilijät olivat vuoden 1942 saattueiden ainoita aluksia, joissa oli tutka. Vaikka raskaan risteilijän uppouma saattoi olla esim. 10.000 tonnia, risteilijätkään eivät osoittautuneet kovin hyvin taistelua kestäviksi. Keväällä 1942 kuninkaallinen laivasto menetti kahdessa viikossa kaksi risteilijää, joista toinen kuljetti peräti 5,5 tonnia kultaa!

Suuret sota-alukset piileksivät

Jäämeren saattueita varjosti järjestelmällisesti vuosina 1942 – 1944 Englantia suojaavat Home Fleetin yksiköt. Laivasto-osastoon kuului yleensä lentokoneiden tukialus, yksi tai useampi taistelulaiva tai -risteilijä ja tusinan verran hävittäjälaivoja. Tälle laivasto-osastolle on annettu niinkin kummallinen nimi kuin “kaukovarmistus”. Suomenkielisessä tekstissä itse kutsuisin laivasto-osastoa jälkijoukoksi, takaportaaksi tai “töpinäksi”.

Ajatus oli, että mikäli Saksa lähettää saattueen kimppuun raskaita yksiköitään (taistelulaiva Tirpitzin, taisteluristeilijöitä, panssarilaivoja tai raskaita risteilijöitä), Home Fleet olisi pyrkinyt katkaisemaan saksalaisen laivasto-osaston vetäytymistien takaisin Norjaan.

Kun PQ – 17:n ollessa merillä saatiin vääriä tiedustelutietoja Tirpitzin lähdöstä, Englannin merivoimien komentaja amiraali Sir Dudley Pound toimi lähinnä arkaillen. Home Fleetiä ei lähetetty paikalle, vaan saattueen käskettiin hajaantua, mikä johti useimpien kauppalaivojen tuhoutumiseen.

PQ – 17:n historiankirjoitukseen liittyy erikoinen episodi. Kyseenalaista mainetta nauttiva tietokirjailija David Irving erehtyi kirjoittamaan, että PQ – 17:n hävittäjäsuojue pakeni paikalta. Hävittäjien komentaja haastoi Irvingin oikeuteen kunnianloukkauksesta ja voitti. Sen jälkeen kaikilla kirjoittajilla on ollut suuria vaikeuksia valita sanansa tarpeeksi huolella. Hävittäjät luulivat kääntyvänsä kohtaamaan Tirpitziä, jota merellä siis ei ollut. Valmistautuminen kohtaamaan taistelulaiva ei ole osoitus pelkuruudesta, mutta toisaalta hävittäjien komentaja teki päätöksensä omapäisesti ja ilmoittamatta siitä esimiehilleen, jotka luulivat jäljelle jäänyttä suojuetta vahvemmaksi.

Toisen maailmansodan syttyessä Englannilla oli 15 taistelulaivaa tai -risteilijää. Täysin taistelulaivan mitat täyttäviä aluksia Saksalla ei ollut ennen vuotta 1941 yhtään. Taistelulaiva Bismarck upposi jo ennen kuin sota Neuvostoliittoa vastaan alkoi. Jäljelle jäi yksi vain yksi taistelulaiva: Tirpitz, ja britteihin verrattuna vähäinen määrä muita pinta-aluksia.

Tästä haamulaivastosta kasvoi brittien mielissä irrationaalisen suuri ja kuviteltu uhka. Kun suurimmat sotalaivat välttelivät saksalaisia, kauppalaivojen siviilimiehistöt kärsivät suuria tappioita. Saksalaisten hyökkäyksiä joutuivat torjumaan kauppa-alusten vähälukuiset miehistöt, kun hävittäjissä oli noin 200, risteilijöissä tuhatkunta ja raskaimmissa sota-aluksissa tuhansia miehiä!

Englanti ei ole halunnut kauppalaivojen merimiehiä muistaa. Ainoan kunniamerkin Jäämeren saattueiden veteraaneille on myöntänyt Venäjän presidentti Boris Jeltsin, kuten Edwards kirjansa lopussa toteaa – ilman paatosta mutta sitäkin terävämmin. Kauppalaivojen miehistöt ovat saaneet kärsiä amiraalien päättämättömyydestä vielä vuosikymmeniä sodan jälkeenkin.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *