Skitsofreeninen itänaapuri

Moneen kertaan palkitun toimittajan Anna-Lena Laurénin teos on mieluinen uutuus jokaiselle itänaapurista kiinnostuneelle. Se ilmestyi alkuvuodesta samaan aikaan ruotsinkielisen alkuteoksen kanssa. Kirjaa on sanottu tavallaan Laurénin esikoisteoksen, De är inte kloka de där ryssarna (2008)/ Hulluja nuo venäläiset (2009), jatko-osaksi, mutta uuden kirjan ymmärtämiseksi ei tarvitse olla lukenut Laurénin aikaisempia tekstejä.

Laurén, Anna-Lena: Samettidiktatuuri: Vastarintaa ja myötäilijöitä nyky-Venäjällä [Sammetsdiktatur: motstånd och medlöpare i dagens Ryssland.]. Käännös: Sivenius, Kaisa. Teos & Förlag, 2021. 200 sivua. ISBN 978-952-363-149-6.

Anna-Lena Laurén (s. 1976) kiinnostui 1990-luvulla, Neuvostoliiton hajottua, arvoituksellisesta itänaapurista ja sen asukkaista niin, että ryhtyi opiskelemaan venäjän kieltä ja kulttuuria oikein tosissaan tietämättä, mihin opiskelu johtaisi. Nyt hän on kirjoittanut jo vuosien ajan Venäjästä ja venäläisistä lehtien sivuilla ja useissa teoksissa luistavasti, värikkäästi, huumorintajuisesti, kriittisesti ja asioita kaunistelematta, mutta myös rakkaudella.

Totuutta, valhetta ja vastarintaa

Laurén on asunut Venäjällä yli kymmenen vuotta ja raportoinut maan talouden noustessa ja laskiessa, sotavoimien hyökätessä Georgiaan ja vallatessa Krimin ja jatkaa edelleen kirjoittamistaan. Laurénin uuden teoksen nimi, Samettidiktatuuri, tulee jo 1880-luvulla keksitystä sanasta. Sen tarkoittamassa järjestelmässä sallitaan korruptio, mielivalta ja tehottomuus, mutta epälojaalius hallinnolle on kielletty. Siitä, joka ei pysy ruodussa, vaan omalla toiminnallaan tulee paljastaneeksi muiden päättäjien mädännäisyyden, hankkiudutaan eroon.

Anna-Lena Laurén (s. 1976) on Hufvudstadsbladetin ja Dagens Nyheterin Moskovan-kirjeenvaihtaja sekä Suomen Kuvalehden kolumnisti.  Kuva: Cata Portin.

Kirja sisältää 20 tekstiä – artikkelia, esseetä, juttua, kirjoitusta, pakinaa – itänaapurin menosta ja elämästä. Laurén ryhmittää ne neljään päälukuun; ”Valtio ja yhteiskunta” (kuusi juttua), ”Kielen mahti” (kuusi juttua), ”Totuus ja vastarinta” (kuusi juttua) ja ”Samettidiktatuurit järkkyvät” (kaksi juttua). Alaluvut ovat 4–15 sivua pitkiä. Niiden värikäs ja pulppuileva teksti luistaa ja lentää. Myös Kaisa Siveniuksen suomennos on eloisaa. Muutama erhe kuitenkin osui silmää. Suomeksi ei puhuta Petrozavodskista vaan Petroskoista ja paraislaiset asuvat Paraisilla, eivät Paraisissa.

Päälukujen otsikot kertovat, mitä artikkelit käsittelevät. Presidentti Vladimir Putin ja hänen hallintonsa sekä lähipiirinsä ja tukijansa ovat ilman muuta keskeisiä aiheita kuten myös se, miten yhteiskunta toimii tai on toimimatta. Vaikka Kremlin äänitorvet ja hallinnon myötäilijät saavat melko paljon huomiota, nousevat teksteissä vahvasti esiin myös Putinin kriitikot, vastustajat ja toisinajattelijat. Näistä ovat viime aikoina ovat olleet läntisissä tiedotusvälineissä eniten esillä oppositiojohtaja Aleksei Navalnyi ja Stalinin joukkohautojen tutkija Juri Dmitriev.

Juri Dmitriev on selvittänyt Stalinin poliittisten vainojen uhrien joukkohautoja Itä-Karjalassa ja kirjoittanut niistä Mesto pamjati Sandarmoh (Sandarmohin muistomerkki) -kirjan. Paljastukset eivät vastaa Putinin Venäjän historiakäsitystä, joten mies on tuomittu tekaistujen syytteiden perusteella 13 vuodeksi vankilaan. Terveydeltään heikko Dmitriev tuskin kestää rangaistusajan loppuun, mutta tukijoilleen hän on sankari.  Juri Dmitriev Sandarmohissa, 2013. Visem, CC 3.0 Wikimedia Commons.

Laurén ei sivuuta kirjassaan tavallisia kansalaisiakaan, vaan kertoo koskettavia tarinoita myös heistä, joita hän on kohdannut matkustaessaan maan eri puolilla ja jotka ovat halunneet jakaa hänen kanssaan omia karvaita kokemuksiaan, arkisia ongelmiaan ja pieniä ilojaan. Näiden ihmisten sitkeys eliitin takkuavan byrokratian sekä viranomaisten häikäilemättömyyden ja välinpitämättömyyden keskellä on uskomaton. Nämä ihmiset ovat opettaneet kirjoittajalle, että ihminen voittaa melkein mitä tahansa.

Lisäksi Laurén kirjoittaa oikeistopopulismista, luottamuksen ja solidaarisuuden puutteesta. Hän kirjoittaa jopa Astrid Lindgrenin Katto-Kassisesta, lurjuksesta, joka varastaa pikkuveljen lelut, käyttäytyy kuin itsekäs kakara ja vaatii jatkuvasti huomiota. Venäläiset rakastavat häntä siksi, että hän rikkoo sääntöjä – niinhän he itsekin tekevät tai ainakin haluaisivat tehdä. Itse pidän erityisen kiehtovina artikkeleita, joissa Laurén kirjoittaa venäjän kielestä ja ihmisten tavasta ilmaista asioita. Monia eri aihepiirejä käsittelemällä kirjoittaja luotaa venäläistä mentaliteettia ja auttaa siten lukijaa ymmärtämään itänaapuria ehkä hieman entistä paremmin.

Kirjallisuus laajemminkin on tärkeä osa venäläisten elämää. Ulkomaanministeriön tiedottaja Maria Zaharova, joka itse kirjoittaa laulunsanoja, toteaa:

”Me ymmärrämme elämää kirjallisuuden kautta. Elämänkokemus hankitaan ensisijaisesti lukemalla kirjoja ja vain toissijaisesti omista kokemuksista.”

Venäläiset ajattelevat, että kirjallisuus on kirjaimellisesti totta, ja heidän keskustelunsa vilisevät viitteitä kirjallisuuteen. He oppivat lapsesta asti lukemaan ihmisiä kirjallisuuden kautta, tyyppeinä, jotka esittävät jotakin roolia. Tämä voi tehdä heidät kuuroiksi ja sokeiksi sille, mitä toinen sanoo, koska he luulevat jo tietävänsä, mistä on kyse.

Presidentti Vladimir Putinkin voidaan nähdä tyyppinä. Venäläisbrittiläinen toimittaja Peter Pomerantsev sanoo Putinin rakastavan gangsterin roolin esittämistä. Moskovassa yhä useammat protestoivat nykyhallintoa vastaan, mutta periferian asukkaiden enemmistö äänestää tuota roistoa – ei rakkaudesta eikä siksi, että asiat olisivat hyvin, vaan koska he eivät halua, että asiat muuttuisivat vielä huonommiksi. Kuva Venäjän presidentinhallinto.

Kaikki tietävät

Venäjällä kommunikaatio nojaa paljolti signaaleihin, joita ei sanota suoraan, ja yhteiskunnassa vallitsee ääneen lausumaton ymmärrys. Ongelma vaan on se, etteivät ihmiset ymmärrä asioita samalla tavalla, vaikka näin oletetaan. Neuvostoliiton aikana ei kannattanut suuremmin kysellä, eikä Venäjäkään ole yhteiskunta, jossa palkittaisiin siitä, että on jakanut tietoa tai viestinyt selkeästi. Ja vaikka kysyminen ei nykyisin ole vaarallista, on noloa paljastaa tietämättömyytensä; kysyminen on heikkouden merkki. Laurén uskaltaa kuitenkin kysyä, sillä hän ei tyydy toistettuihin kliseisiin.

Kommunikointia vaikeuttaa myös sanojen käyttö, sillä monilla vakiintuneilla käsitteillä on venäjän kielessä eri merkitys. Tuollaisia sanoja ovat esim. ’lojaali’, ’demokratia’, ’yksityistäminen’, ’feminismi’, ’sanktiot’ ja ’kansanmurha’. Venäläisille ’lojaali’ merkitsee sitä, että suhtaudutaan johonkin asiaan ymmärtäväisesti. ’Demokratia’ puolestaan voi tarkoittaa kansanvallan ohella yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta, jotakin yleistä hyvää tai avokätistä hyvinvointivaltiota. Vaihtelevien merkitysten lisäksi viestintää vaikeuttaa se, että venäläiset hyväksyvät sanojen sisällön muuttamisen retorisista syistä eikä heitä lainkaan haittaa käydä väittelyä, jossa osapuolet puhuvat täysin eri asioista.

Vierasta hämännee eniten se, että venäläiset vastaavat melkein joka kysymykseen njet, ei. Silti he saattavat ruveta puhumaan ihan kuin olisivat lausahtaneet da, kyllä. Niin sanojen merkityksen muuttaminen kulloisenkin tarpeen mukaan kuin kielteinen vastaus tai asioista puhuminen ihan päinvastaisessa merkityksessä tuovat mieleeni savolaisukkojen puheet. Näissä nuo samat keinot ovat hyvinkin sallittuja; tutut tietävät, mistä on kyse, mutta vieraat putoavat kärryiltä. Vastuu on siis kuulijalla. Olisiko Venäjälläkin kyse tästä?

Itänaapurissa ongelmia vähätellään suhteuttamalla ne johonkin toiseen, jolloin ne eivät oikeastaan olekaan ongelmia. Sitten vielä perään todetaan, että halutaan rauhaa, mikä ei oikeastaan merkitse mitään kuten ei sekään, että hoetaan: ”Pääasia, ettei tule sotaa.” Kun toistetaan itsestäänselvyyksiä, vältytään vastaamasta esitettyihin kysymyksiin.

Venäjällä vallitseva vaikenemisen perinne, josta Laurén kirjoittaa kokonaisen alaluvun verran, yllätti minut, vaikka onhan meilläkin tabuja, kuten palkat ja uskonto. Myös aviottomuus, adoptio, HIV, homoseksuaalisuus tai perheenjäsenen alkoholiongelma saattavat olla edelleen vaiettuja asioita. Niin ne ovat ainakin Venäjällä. Niistä ei puhuta asianosaisten eikä läheisten kanssa, mutta ulkomaalaiselle voidaan kertoa. Tiedon pimittämisen seurauksia ei ajatella. Vaikenemisen perinne merkitsee, että ihmiset elävät kahdessa maailmassa ja heillä on kaksi muunnelmaa totuudesta. Venäläiset ovat tottuneet salaamaan monia asioita. He ovat koko historiansa ajan kokeneet kauhua ja oppineet vaikenemaan mistä tahansa. Ihmisten muistissa on vielä Stalinin aika, jolloin varomaton vitsi tai ulkomainen sukunimi saattoi merkitä siirtoa Siperiaan.

Paljon korjattavaa

Lännestä tulevan mielestä Venäjällä on tosi paljon pielessä. Maan historia on ollut yhtä sotaa, vainoa, diktatuuria, vankileirejä ja hirvittäviä vääryyksiä, mikä on synnyttänyt jännitteitä ja traumoja, sankareita ja roistoja. Mutta sellaisessa maassa toimittaja pääsee kirjoittamaan suurista kysymyksistä, elämästä ja kuolemasta. Kuten Laurén kirjoittaa: ”Koskaan ei ole tylsää ja aina saa yllättyä.” Siksi kirjoittamistakin riittää.

Laurénin mielestä on etuoikeus saada kirjoittaa Venäjästä, varsinkin, kun ei ole itse osa siitä. Hän yrittää säilyttää nöyrän asenteen, kun venäläiset sanovat asioita, joista hän on eri mieltä. Hän yrittää ymmärtää heitä, mutta ymmärtämiselläkin on rajansa. Hän ei ymmärrä ainakaan niitä sivistyneitä urbaaneja venäläisiä, jotka ovat matkustelleet ja asuneetkin ulkomailla, mutta pitävät kiinni älyllisesti laiskasta ajattelusta ja väittävät, että korruptiota on kaikkialla, että länsimaissakin vallitsee kaksinaismoraali ja että kaikki on suhteellista.

Venäjän hallinto yrittää tukahduttaa mielenosoituksia voimakeinoin ja pidättää viattomia ohikulkijoita ja toimittajia. Esimerkiksi  Habarovskin asukkaat ovat saaneet tarpeekseen siitä, että Moskova riistää heidän rikkautensa: Amurin lohet lennätetään pääkaupunkiin ja metsien puut viedään Kiinaan, eivätkä alueen asukkaat hyödy tuotteistaan yhtään. Kuvassa mielenosoittajia Lipetskissä tammikuussa 2021. Kuva Rave CC 4.0, Wikimedia Commons.

Putinin Venäjä ei ole Laurénin mielestä aivan puhdasverinen diktatuuri, mutta puhdasverinen autoritaarinen yhteiskunta se monella tasolla on. Siellä ei ole toimivaa puoluejärjestelmää eikä rehellisiä vaaleja, sanavapaus on aina uhattuna, oppositiota vainotaan ja opposition edustajia estetään asettumasta vaaliehdokkaaksi. Poliittisia murhia tehdään tuon tuostakin. Ihmisiä suljetaan vuosikausiksi vankilaan tekaistujen syytösten perusteella. Tutkivia journalisteja uhkaillaan, pahoinpidellään ja murhataan.

Itänaapurissa vallanpitäjät ovat yli seitsemänkymmenen vuoden ajan hukuttaneet ihmiset valheisiin, ja siksi siellä on totuuden haltijoilla erityinen asema. Toisaalta ihmiset viittaavat kintaalla valheille, toisaalta ovat kehittäneet tajun siitä, mikä on totta. Toisinajattelijat ja kirjailijat ovatkin Venäjän yhteiskunnassa erityisasemassa, ja totuudesta pidetään tiukasti kiinni. Mutta totuuden julki lausuminen voi johtaa pahoihin vaikeuksiin. Totuuden puhujista kuten Vladimir Vysotskista, Aleksandr Solženitsynistä ja Anna Ahmatovasta on tullut klassikoita. He eivät ole myötäilleet.

Korona-pandemia on ollut Putinin Venäjälle koetinkivi, joka on paljastanut monia asioita: Venäjän terveydenhoito ei toimi; Venäjä ei pysty suojelemaan kansalaisiaan eikä Putin kykene takaamaan maan vakautta. Toistaiseksi pandemia ei ole hallintoa kaatanut, mutta ”saas nähdä, kuinka äijän käy”!

Eläessään jatkuvasti valheen ympäröimänä venäläiset eivät usko viranomaisiin eivätkä vallanpitäjiin. Mutta he eivät elä uutispimennossa, kuten me täällä vapaassa länsimaassa kuvittelemme. Laurén vakuuttaa, että Venäjällä ihmisillä on pääsy täsmälleen samaan informaatioon kuin länsimaissa. Viranomaiset toki sulkevat jonkin sivuston aika ajoin, mutta se ei paljoa haittaa. Mediatarjonta on jättimäistä, osin propagandaa, mutta myös riippumatonta journalismia löytyy.

Ihmiset tajuavat, että järjestelmä on korruptoitunut, ihmisoikeuksia poljetaan, sananvapautta rajoitetaan, toisinajattelijoita vainotaan, mielenosoittajia pidätetään ja heitetään vankilaan, poliittisia vankeja on paljon, kidutus ja simputus on tavallista sekä armeijassa että vankiloissa. Oikeuslaitos on korruptoitunut, valtiokoneisto rikkoo kansainvälisiä sopimuksia ja yhteiskunta rankaisee kaikkia, joilla on ideoita.

Aleksei Navalnyi (s. 1976) lienee tällä hetkellä länsimaissa tunnetuin venäläinen Putinin ohella. Kreml on sen hänestä tehnyt yrittämällä ajaa hänet marginaaliin. Kaiken huippu oli ”aineenvaihduntahäiriö”, jonka Navalnyi sai, kun Venäjän turvallisuuspalvelu yritti murhata hänet novitšok-hermomyrkyllä. Tätä kirjoittaessani oppositiojohtaja on siirretty Pokrovin rangaistussiirtolan sairasosastolle, missä hän jatkoi huonon kohtelun vuoksi aloittamaansa syömälakkoa.  Alexei Navalny mielenosoituksessa Tverskajalla maaliskuussa 2017. Kuva Evgeny Feldman, Wikimedia Commons  CC 4.0

Vaikka Venäjällä on vaarallista asettua oppositioon, osallistua mielenosoituksiin ja tehdä vastarintaa, venäläiset tekevät silti kaikkea tätä. On toki totta, että merkittävä osa väestöstä vaikenee ja suostuu mihin tahansa, kunhan saa olla rauhassa. Kuitenkin yhä suurempi joukko panee kaiken alttiiksi ja istuu vankilassa. Yksittäiset ihmiset pysyvät lujina ja kamppailevat oikeuksiensa puolesta.

Ulkomaiset toimittajat ovat Venäjällä jokseenkin turvassa, mutta heidänkin työnsä on vaikeutunut sen jälkeen, kun Laurén aloitti vuonna 2006 työnsä Moskovassa. Alkuun oli vielä mahdollista päästä haastattelemaan viranomaisia, enää ei. Toimittajien – myös Laurénin – ulkomailla ilmestyneitä kirjoituksia seurataan joka tapauksessa tarkkaan ja niitä tulkitaan aina hallinnolle edullisella tavalla. Vaara uhkaa erityisesti venäläisiä toimittajia, jotka pureutuvat korruptioon ja talousrikoksiin.

Laurén ei säästele sanojaan, vaan kirjoittaa: ”Putinin järjestelmä muistuttaa parhaat päivänsä nähnyttä näyttelijää, joka pitää kulissia pystyssä botoksin avulla, mutta on pahasti päihderiippuvainen – Venäjän tapauksessa riippuvainen öljy- ja kaasuvarannoista.” Hän uskoo kuitenkin, että Venäjästä voi vielä joskus tulla demokratia, kunhan maa vetää päänsä pois pensaasta, lakkaa puhumasta kaiken suhteellistamisesta ja lopettaa asioiden hämärtämisen ja silottelun. Laurén uskoo venäläiseen kulttuuriin ja taiteeseen: ”Kulttuurielämä rehottaa ja kukoistaa, kirjailijat ja teatterit ovat maailmanluokkaa, satiirikot häikäiseviä, riippumattomat mediat rohkeita ja toisinajattelijoiden perintö katkeamaton.”

Laurénin Samettidiktatuuri on ravisteleva lukukokemus, mutta yksi puute siinä on: sivuja on liian vähän.

Anna-Lena Laurénin teokset:

De är inte kloka de där ryssarna (2008) – Hulluja nuo venäläiset (2009)
I bergen finns inga herrar (2009) – Vuorilla ei ole herroja (2009)
Sedan jag kom till Moskva (2010) – Sitten saavuin Moskovaan (2010)
Frihetens pris är okänt (2013) – Kuinka kallis vapaus (2013)
Ukraina – gränslandet (2015) – Ukraina – rajamaa (Peter Lodeniuksen kanssa, 2015)

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *