Suomalaisen kommunismin historia alkoi kiinnostaa vakavammin
meikäläisiä historioitsijoita ja sosiologeja vasta 1990-luvulla, Neuvostoliiton hajottua. Silloinhan kommunismi aatteena oli jo menettänyt – ainakin toistaiseksi – entisen yhteiskunnallisen merkityksensä ja sitä edustanut puolue meilläkin hajonnut ja kutistunut marginaaliryhmiksi. Marginaaliryhmää on alkanut
sittemmin muistuttaa myös SKP:n tai ehkä paremminkin SKDL:n
aatteellista perintöä vielä kuin varkain vaaliva
Vasemmistoliitto.

Tauno Saarelan ja kumppaneiden toimittama artikkelikokoelma Aave vai haave ei ole takakannen mainostekstin mukaan mikään
suomalaisen kommunismin juhlakirja. Se "sattui" kuitenkin
ilmestymään vuoden 1998 loppupuolella, jolloin SKP:n
perustamisesta oli tullut kuluneeksi 80 vuotta. Näitä juhlia ei juuri vietetty – niin täydellinen on aatteen vararikko tämän päivän Suomessa. "Nuoriso valmis on taistelemaan…" -nostalgia on Ultra Bra-yhtyeen varassa ja Kimmo Rentolan vuonna 1992
esittämät "kommunismin kahdeksan kohorttia" alkavat olla
kuolemassa sukupuuttoon.

1970-luvun taistolaisaktivistitkin ovat jo ehtineet laatia
katumuskirjasia, tunnustaa tai kiertää nuoruuden syntinsä ja
menneisyytensä lehtihaastatteluissa. Silti en usko etteikö 70- lukulaisuus olisi jättänyt syvempiäkin jälkiä ikäluokan
mentaliteettiin. Tähän kysymykseen mitä todennäköisimmin vielä palataan Matti Hyvärisen alustavan analyysin, Viimeisten taistojen (1994) jälkeenkin.

Taistolaisen sukupolven – tai ainakin sen näkyvän osan –
katumusvaihe on sinänsä mielenkiintoinen ilmiö maamme 1990-luvun "historiallisen" ulkopoliittisen käänteen valossa. Se symboloi kouriintuntuvasti tämän päivän k o k o Suomen irrottautumis- "itsenäistymis" pyrkimyksiä itäisestä Venäjä-yhteydestä. Venäjähän on kaikkien suomalaisten kannalta niin
historiallisesti kuin geopoliittisesti ikuinen haaste ja
houkutus, ystävä ja vihollinen. Sen kanssa on pitänyt pärjätä milloin sotatantereella, milloin kauppakentillä. Milloin osana keisarikuntaa, milloin ystävyyssopimusten puitteissa. Siitä
otetaan etäisyyttä ja sitä lähestytään vuorotellen. Tuskinpa
historia on tälläkään hetkellä viimeistä sykliään Venäjä-
suhteessamme tuottamassa…

Suomen kommunistisen puolueen napanuora Neuvostoliitoksi
muuttuneeseen Äiti-Venäjään jäi alun alkaen kokonaan
leikkaamatta. Siihen on paljon luonnollisia, ajasta ja
olosuhteistakin johtuvia syitä, joita myös Aave vai haave-kirjan artikkelit valottavat monelta kantilta. Puolueen perustaminen vieraalla maalla kansalaissodan jälkimainingeissa tuotti
isoveli-pikkuveli-suhteen, jossa "isoveli-NKP" oli toteuttanut voitokkaasti vuoden 1917 vallankumouksen ja "pikkuveli-SKP" –
vielä järjestäytymättömänä ja kurittomana joukkona – saanut
pahasti turpiinsa Suomi-nimisessä periferiassa. Oppia ja
oppirahoja otettiin mieluusti vastaan kuten esim. Tauno Saarela on Suomalaisen kommunismin synnyssä (1996) ja myös muissa artikkeleissaan osoittanut. Muunlaista suhdetta 1920-luvulla olisi ollut vaikea kuvitella.

"Väärä" sitoutuminen ja solidaarisuus stalinistiseen
Neuvostoliittoon oli kuitenkin myös yleismaailmallinen ilmiö
lännen kommunistisissa puolueissa. Silti SKP:n napanuora-suhde oli poikkeuksellisen tiivis. Se vei Neuvosto-Venäjälle paenneet suomalaiskommunistit esim. Karjalan jääkäripataljoonaan,
ottamaan revanssia ja aloittamaan "maailmanvallankumousta"
Suomesta, Karjalan kunnailta. Aave vai haave-kirjassa Markku
Kangaspuro selostaa seikkaperäisesti Karjalan
"punikki"jääkäripataljoonan 10-vuotiset vaiheet 1925-35.

Vallankumoussotureista henkiin ei jäänyt monikaan. Enemmistö
johtoportaasta kuoli totalitarismin lihamyllyssä, Neuvostoliiton harjoittaman kansallisuuspolitiikan eriskummallisissa käänteissä, ei taisteluissa valkoista Suomea vastaan. Näkyvimmät selviytyjät olivat Otto Wille Kuusinen ja kaiketi alkoholismiin ennen aikojaan kuollut Vladimir Leninin luottomies ja ex- henkivartija Eino Rahja.

Elina Kataisen ja Pirjo Kaihovaaran SKP-keskusteluun tuoma
naisnäkökulma ja teoksen henkilöhistoriat ovat mielestäni
artikkeleista kiinnostavimpia. Mikko Majanderin
henkilöluonnostelma "Uuno Hiironen toverituomioistuimessa"
kertoo ay-sihteeristä SAK:n ammattiyhdistysväen ja SKP:n
"aimoaaltoslaisen" siiven ristitulessa 1940-ja -50-luvun
taitteessa. Se on miltei gogolilainen ajankuva
pikkuvirkamiehestä isojen poikien nuhdeltavana.

Elina Kataisen "Kommunistit ja 1920-luvun uusi nainen – Betty Peltosen tarina" nousee perinpohjaiseksi, syvälliseksi
analyysiksi ammattivallankumouksellisesta naisesta.
Moniulotteinen henkilöhistoria on harvinaisen nautittavaa
luettavaa. Betty Peltosen esikuvana oli uusi erilainen,
itsenäinen mutta aatteellinen "neuvostonainen", jolla
kommunistisuus kulki henkilökohtaisten intressien edellä. Suomen virallisessa propagandassa tämä kommunistinainen oli useimmiten isänmaaton ja moraaliton vakoilijatar tai villi seksuaalipeto, pyhän perheen vihollinen numero yksi. Elina Kataisen kuvaama
Betty oli epäilemättä poikkeuksellinen nainen, (jonka mielellään
määrittelisi vaikkapa aikansa "kommunistisen alakulttuurin
polkkatukkaiseksi anarkofeministiksi") joka tutkiskeli myös omaa seksuaalisuuttaan, miessuhteitaan – ollen hyvin selvillä esim. venäläisen feminismin uranuurtajan, Aleksandra Kollontayn
ajatuksista.

Pirjo Kaihovaaran artikkeli "Missä paikkasi, tiedätkö sen"
erittelee yli 200 kommunistin pienoiselämäkertaa, jotka
lähetettiin SKP:hen vuosina 1945-55. Niiden valossa voi hyvin kysyä: ulottuiko NKP:n napanuora enää sodanjälkeisenä kautena kovinkaan näkyvästi SKP:n ruohonjuuritasolle. Neuvostoliiton
esimerkki tai sen "aatteellinen puolustaminen" ei esiinny
elämäkerroissa ainakaan syynä SKP:hen liittymiselle. Puolueeseen tullaan punikkitaustasta, työväenluokasta, rauhanliikkeestä,
puhtaasti yhteiskunnallisista vaikutteista ja usein rankan
lapsuuden kokemuksien pohjalta. Intellektuellien määrä
jäsenistössä on hätkähdyttävän pieni, vain muutama prosentti
(1970-luvulla tilanne taitaa muuttua aika tavalla?).

Jorma Puurosen selvitys Lapin kahdesta tukkilakosta (1906, 1929) "paikallisuuden" näkökulmasta, Tapio Bergholmin artikkeli SKP:n osuudesta vuosien 1944-47 palkka- ja lakkotaisteluihin ja Mikko Laitamon omaperäinen SKDL:n vaalielokuvien (1958, 1960) analyysi antavat monisärmäisen kuvan kommunistien erilaisista toiminta- areenoista. Samalla nämä pienet, mutta perusteelliset
tutkimukset myös todistavat kommunismin juurtumisesta
suomalaiseen arkipäivään niin Hakaniemen torilla kuin Kemiyhtiön tukkikämpillä – aivan ilman NKP:n napanuoraakin. Tosin, kuten Tapio Bergholm osoittaa, valvontakomission puheenjohtajalla A.A. Zhdanovilla oli kyllä sormensa pelissä myös sodanjälkeisten
vuosien suomalaisilla lakkorintamilla.

Aave vai haave päättyy vuoteen 1968, Veli-Pekka Leppäsen
artikkeliin "Praha, NKP ja Suomen kommunistit 1968". Leppänen kertoo yksityiskohtaisesti sen tapahtumaketjun taustat, jonka tuloksena oli eräs suomalaisten kommunistien näkyvimmistä irrottautumisyrityksistä NKP:n napanuora-yhteydestä.
Taistolaisten painostuksesta huolimatta SKP:n enemmistösiipi
tuomitsi varovasti Tshekkoslovakian miehityksen, mutta
itsenäisyyslinja jäi puolitiehen. Voi silti hyvin kysyä: mikä muu puolue, kuka muu "kivimies aarnesaarinen" uskaltautui meillä Kekkoslovakiassa edes tällaiseen protestiin Moskovan suuntaan?

Aave vai haave edustaa kautta linjan suomalaista epävirallista,
"toista" historiaa. Vaikka joidenkin kirjoittajien teksti
välillä puuroutuu pikkutärkeiden yksityiskohtien ja
arkistolähteiden tulvaan, Saarela ja kumppanit ovat tehneet
mainiota työtä. Aave vai haave valottaa ammattitaidolla sitä
SKP:n ja samalla koko työväenliikkeen historiaa ja niitä
ihmiskohtaloita, joista nykysuomalainen keskivertokansalainen ei tiedä niin sanotusti hevon paskaakaan. Virallisista
historiankirjoista tämän kansakunnan osan vaiheet tulevat
sitäpaitsi jatkossakin puuttumaan: historia on aina voittajien historiaa ja Aaveen vai haaveen sankarit eivät virallisiin voittajiin lukeudu.

Siksipä sijoittaisinkin Betty Peltosen suuhun mielelläni
lainauksen Stalinin vainoamalta loistavalta kirjailijalta,
Andrei Platonovilta. Kun julkaiseminen evättiin ja
kirjoittaminenkin kiellettiin, Platonov totesi talonmiehen töitä paiskiessaan lakonisesti: Ilman minua kansakunta ei olisi täydellinen.