Haavoitettu lapsuus on ensimmäinen osa neliosaiseksi suunnitellusta kirjasarjasta, jonka yläotsikkona on Sodassa koettua. Myöhemmin ilmestyvät osat Uhrattu nuoruus, Arkea sodan varjossa ja Yhdessä eteenpäin.

Haavoitettu lapsuus on melko onnistunut avaus sodan kokemuksiin lapsen näkökulmasta. Lasten näkökulma tulee tietenkin esille lähinnä myöhemmin kerätyn muistitiedon keinoin. Teos selvittää myös erilaisia lapsiin kohdistuneita käytäntöjä ja olosuhteita, joihin suomalainen lapsi saattoi toisen maailmansodan aikana joutua.

Näitä aiheita on käsitelty aiemminkin, mutta ei missään kokoavasti. Yleinen ilmapiiri ei ole tähän saakka ollut lasten sotakokemuksia suosiva, vaan painotus on ollut aikuisten edesottamuksissa. Näin on ollut mahdollisesti siksikin, että lapsille sota on edustanut kunniaa ja mainetta vielä harvemmin kuin aikuisille. Vasta viime vuosina esimerkiksi sotaorvot ovat järjestäytyneet laajemmin, ja sodan vaikutuksista lapsiin on alettu keskustella yleisellä tasolla.

Rankkaa tekstiä

Haavoitettu lapsuus ei päästä lukijaa helpolla, jos hänellä on lainkaan myötäelämisen kykyä. Tarkoituksena on selvästi ollut tuoda esille sodan kielteiset vaikutukset suomalaisiin lapsiin ja perheisiin – myönteisiä vaikutuksia tällä tasolla kannattaa tietysti etsiä lähinnä isänmaallisesta propagandasta.

En silti sanoisi kirjoittajien kaivelevan pohjamutia tai haluavan tahallaan järkyttää lukijaa. Näitä asioita todellakin tapahtui ja lapsia kohdeltiin toisen maailmansodan aikaisessa Suomessa tällä tavoin. Tarkoitus ei yleensä ollut paha, vaan aikuiset joko uskoivat toimivansa lasten parhaaksi, tai eivät olosuhteiden vuoksi kyenneet muuhun.

Teoksen ensimmäinen luku on silti mielestäni ankaraa vyörytystä siitä, miten tuon ajan kasvatus yleensä ja sota-ajan poikkeusolot erityisesti olivat omiaan tuottamaan kiintymyssuhteiltaan vältteleviä ja eri tavoin haavoittuneita aikuisia. Myöhempi aika olisi toiminut toisin, mutta menneisyydelle emme enää voi mitään.

Kritiikkiä ja vastustusta herättää varmasti se, miten kirjan ensimmäinen, Sari Näreen ja Jenni Kirveen kirjoittama luku ”Lapsuus sodan keskellä” kuvaa 1900-luvun puolenvälin suomalaisia kasvatus- ja perheihanteita. Esimerkiksi lastenlääketieteen pioneerin Arvo Ylpön käsitykset niin imeväisten neljän tunnin syöttövälistä kuin isompien lasten ruumiillisesta kurittamisestakin kyseenalaistetaan vahvasti. Niin oikeassa kuin kirjoittajat nykynäkökulmasta ovatkin, Ylppö äänestettiin taannoin kuudenneksi suurimmaksi suomalaiseksi.

Sodan leikit

Teoksen toinen luku kuvaa sota-ajan lasten leikkejä. Lapsethan käsittelevät leikkien avulla kokemuksiaan, ja vaikeatkin asiat voidaan purkaa näin. Toisaalta Tuomas Tepora muistuttaa, että sota-ajan lapsilla ei aina ollut aikaa leikkiin, koska lastenkin oli tehtävä työtä. Se, mikä oli monien lasten arkea rauhan aikanakin, korostui sotavuosina. Tässä suhteessa perheet ja lapset tasa-arvoistuivat: vaikeat olot ja puute kohtasivat niitäkin, joilla rauhan aikana oli ollut kaikkea tarpeeksi ja jopa yllin kyllin. Toisaalta uudet selviytyjät saattoivat nousta esille sodan oloissa.

Leikin parantava vaikutus saattoi jäädä sodan jalkoihin toisellakin tavalla. Aikuiset saattoivat paheksua esimerkiksi sankarihautajaisleikkejä, mutta toisaalta kannustaa sotaleikkeihin. Kouluissa opettajat tuntuvat ainakin muistitiedon perusteella olleen lähes poikkeuksetta yltiöisänmaallisia. Varsinkin oppikoululaiset kasvatettiin upseerihengessä ja Ateenalaisten laulun sävelin.

Olen itse miettinyt, millainen pettymys sodan päättyminen mahtoi olla niille nuorille, jotka vielä olivat innostuneita sodasta ja joiden mieliin oli iskostettu, että sota on elämän suurin päämäärä. Kenties teossarjan toinen osa antaa tähän vastauksen.

Lasten menetykset

Sotien aikaiset suuret väestönsiirrot koskettivat lapsiakin, niin luovutetussa Karjalassa, Petsamossa, Hangossa, Sallassa, Kuusamossa kuin muuallakin. Myös kaupungeista siirtyi väkeä pommituksia pakoon maaseudulle. Sotalapset ovat vielä oma lukunsa sodanaikaisessa lasten ja aikuisten joukkoliikenteessä.

Sotavuosien kasvatuksellinen viisaus oli usein se, että lapsille kerrottiin mahdollisimman vähän ”aikuisten asioista”. Haluttiin suojella lapsia ja kenties olla vastaamatta vaikeisiin kysymyksiin. Lapset oppivat myös olemaan vahvoja ja säästämään aikuisia omilta tunteiltaan, kuten Atte Oksanen muistuttaa luvussa ”Evakkolasten kadotettu koti”. Jos vanhemmat eivät enää hallinneet tilannetta, isommat lapset saattoivat ainakin hetkellisesti ottaa ohjat.

Joskus lapsille ei kerrottu edes sitä, että he olivat matkalla toiseen maahan ja kulttuuriin. Samoin kiireessä pakattuun evakkokuormaan ei aina mahtunut yhtäkään lapsen lelua – asia, joka vaivaa mieliä vuosikymmenien jälkeenkin. Monen tuon ajan lapsen muistikuvat esimerkiksi evakkoon lähdöstä tai matkasta Ruotsiin sotalapseksi ovat hatarat tai puuttuvat kokonaan. Haavoitettu lapsuus lähtee kaikissa luvuissaan siitä ajatuksesta, että unohdetut kokemukset ovat kuitenkin tavalla tai toisella läsnä ihmisen elämässä.

Lapset ja kansakunnan ruumis

Jenni Kirves valottaa sotalasten kokemuksia luvussa ”Sotalasten siirretty lapsuus”. Hän mainitsee, mutta ei erikseen korosta sitä lasten Ruotsiin lähettämisen motiivia, että ”Suomen heimo” olisi näin saatu säilytettyä täysin vieraan, itäisen rodun mahdollisesti vallatessa Suomen maa-alueen. Kun otetaan huomioon, miten itäkarjalaisia, venäläistaustaisia lapsia kohdeltiin jatkosodan aikana Sari Näreen ja Tuomas Teporan kirjoittaman luvun mukaan, ajatus alkaa tuntua uskottavalta ja jopa todennäköiseltä. ”Ei-kansalliset” lapset ja aikuiset suljettiin leireihin epäinhimillisiin olosuhteisiin. Samaan aikaan ”kansallisia” eli suomalaisiksi kelpaavia lapsia koulutettiin suomalaisiksi kovin ottein, mutta he sentään saivat ruokaa ja vaatteita.

Sota-ajan suomalaislasten kohtelu yleensä ja sotalapseksi lähettäminen erityisesti selittyy tietysti ennen kaikkea sillä, että lasten fyysinen hyvinvointi ja jopa olemassaolo oli usein vaarassa. Pommitukset, tartuntataudit ja puutteellinen ravinto olivat tosiasioita kaikissa sotaa käyvissä maissa. Aikuisten oli myös yleensä tehtävä ankarasti työtä, eikä aikaa lapsille ollut.

Toisen tai molempien vanhempien menettäminen oli suuri riski lasten hyvinvoinnille ja merkittävä syy perheiden hajottamiseen eri tavoin. Kuten Sari Näre toteaa sotaorvoista, isän kuolema vaikeutti ratkaisevasti perheen toimeentuloa. Sankarivainajien perheille oli olemassa tukia ja avustuksia, mutta ne eivät kattaneet työikäisen miehen panosta perheen elatuksessa. Niitä piti myös erikseen itse hakea, eivätkä kaikki tienneet niiden olemassaolosta lainkaan.

Vähiä avustuksia myös kadehdittiin, eikä kaatuneiden uhria, josta oli sodan aikana pidetty paljon puhetta enää juuri muistettu. Pikemminkin sotaorvot joutuivat samaan kategoriaan muiden isättömien kanssa. Usein tämä kategoria oli niin lasten kuin aikuisten silmissä jollain tavalla häpeällinen.

Kaikkein raadollisin oli lasten kohtalo niillä Lapin rajaseuduilla, jotka joutuivat neuvostopartisaanien hyökkäysten kohteiksi. Suomalaiset eivät nähneet aiheelliseksi evakuoida näitä alueita, ja toisaalta partisaanit hyökkäsivät selkeisiin siviilikohteisiin lähinnä ravinnon toivossa. Sodankäynnin tarkoituksettomuus ja julmuus tuli esiin pahimmillaan, eikä se säästänyt lapsiakaan.

Vanhemmuuden perintö

Haavoitetun lapsuuden viimeinen luku, Ville Kivimäen kirjoittama ”Sodan rampauttama vanhemmuus” kurottaa sodanjälkeiseen aikaan. Kun isä ja puoliso tuli sodasta, hän ei ollut enää sama ihminen, joka oli sotaan lähtenyt. Perheiden erilaiset lähtökohdat selvitä sodasta tulivat tässä tilanteessa esiin. Siinä, missä toiset kykenivät käsittelemään sodan tuskallisetkin muistot ja rakentamaan elämän muuttuneessa isänmaassa, toiset eivät koskaan päässeet yli sodan traumoista ja vieraantuivat normaalista arjesta pysyvästi.

Naisten osaksi tuli tuon ajan ilmapiirissä kestää ja kärsiä. Joskus tämä olikin jossain määrin perusteltua, kuten vaikkapa sotainvalidien vaimojen kohdalla. Nainen saattoi ajatella, että kun mies oli antanut uhrinsa rintamalla, hänen osanaan oli uhrautua nyt rauhan aikana. Toisaalta sodan myötä alkoholisoitunut mies saatettiin myös jättää ainakin silloin, jos lapset olivat uhattuina.

Vaikka perheen isä olisikin selvinnyt sodasta suhteellisen hyvin, voidaan kysyä, millaiset jäljet sota jätti suomalaisiin perheisiin ja yhteiskuntaan. Heti sodan jälkeen ei asioita useinkaan voitu käsitellä sen paremmin yksityisellä kuin yleiselläkään tasolla. Usein puhutaan jälleenrakennuksen kiireestä, mutta myös sisä- ja ulkopoliittiset seikat estivät asioiden tarkemman pohtimisen.

Perheiden sisälläkin haluttiin katsoa eteenpäin, oltiinhan taas yhdessä. Vanhemmuuden ihannekuvana oli myös edelleen melko autoritäärinen kasvattaja, joka ei turhia tunteillut eikä lapsiaan hellitellyt. Lasten sodanaikaisten kokemusten käsittely olisi tässä ilmapiirissä ollut lähes mahdotonta; liekö sitä tapahtunut missään sotaa käyneissä maissa.

Tässä suhteessa Haavoitettu lapsuus sisältää monessa kohtaa – joskaan ei aina, mikä on ansiokasta – saman näkökulmavirheen kuin useat muutkin sotakirjat: aivan kuin suomalaiset olisivat olleet jokin erityistapaus. Poliittisen historian koukeroissa kenties olivat, mutta sodan kokemus oli kaikkialla samankaltainen. Erot maan sisällä olivat usein suuremmat kuin maiden välillä.

Tieteellistä ja populaaria

Historian alan teoksia on montaa lajityyppiä, ja niiden yhdistäminen voi olla hankalaa. Haavoitettu lapsuuskin kärsii tästä. Pyrkimyksenä on selvästi ollut tehdä populaari ja suurelle yleisölle suunnattu teos. Kirjan suuri koko ja runsas kuvitus viittaavat erityisesti tähän. Samoin teksti on pidetty keveänä sikäli, että viitteitä on vähän ja ne ovat kunkin artikkelin lopussa. Runsaat muistitietolainaukset täydentävät nekin kirjan tietoja ja tulkintoja.

Toisaalta kirjoittajat viittaavat myös eri alojen tutkimuksiin ja teoksiin. Aina tätä teoreettisempaa ainesta ei kyetä nivomaan muuhun tekstiin ongelmitta. Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen hyppää esille joskus yllättävästikin, ja analyysit lasten kokemuksista ja niiden myöhemmistä seurauksista tuntuvat sujuvan muistitietotekstin jälkeen kankeilta. Mukana oleva niin sanottu kainalotekstiapparaatti olisikin kannattanut ottaa erityisesti tähän käyttöön. Kun kirjassa on omistettu useita aukeamia kuvitukselle, ja mukana on vielä yksittäisten henkilöiden tarinoita, lukukokemus on kaikkineen hieman sekava.

Tarkoitukseni ei ole väittää, ettei suurelle yleisölle suunnatussa teoksessa saisi olla esillä tieteellistä viitekehystä, tai että sota olisi niin vakava asia, ettei sitä saisi kuvittaa runsaastikin. Nyt käy kuitenkin niin, että tutkija kaipaa vielä enemmän teoriaa ja analyysia, ja osa oletetusta suuresta yleisöstä todennäköisesti hyppii kirjasta yli pitkät pätkät, koska teksti ei vaikuta kiinnostavalta.

Sota-ajan lapsuuden pitkä varjo

Toivottavasti olen väärässä siinä, että muut kuin tutkijat eivät viihdy Haavoitetun lapsuuden parissa. Kirja sisältää näet tärkeitä havaintoja siitä, miten lapsia sotavuosina suomalaisessa yhteiskunnassa kohdeltiin, ja miten sota vaikutti ihmisten elämään paljon sodan jälkeenkin.

Agricolan uutis- ja keskustelufoorumilla on käyty vähemmän ja enemmän rakentavaa keskustelua Sodassa koettua-kirjasarjasta. On aivan varmaa, että tämä teossarja ei lisää tietämystämme Päämajan toiminnasta tai joukko-osastojen liikkeistä viime sotien aikana. Siinä mielessä se on täysin turha. Mutta jos lähdemme siitä, että historia on ihmisiä tutkiva tiede ja sitä harjoitetaan ihmisiä varten, Sodassa koettua on arvokas teossarja.

Suomalainen yhteiskunta tuntuu edelleen olevan vain osittain tietoinen siitä seikasta, että yhteiskunnallisilla toimilla ja päätöksillä on vaikutuksia myös yksilöihin, ja myös sellaisia vaikutuksia, joita ei ole alunperin tarkoitettu. Kuva sodista on tarkentumassa aiemmasta poiketen käsittämään nekin, joilla ei ollut mitään mahdollisuutta vaikuttaa siihen, mitä heille sotien seurauksena tapahtui.

Sodassa koettua on avaus tähän suuntaan, eikä ehkä kaikilta osin täysin onnistunut sellainen. Aivan varmasti se silti herättää nuoria tutkijoita selvittämään asioita lisää. Ehkä joissain sodan rampauttamissa perheissäkin syntyy asioista keskustelu tai pari. Mikään ihanteellinen ja kevyt isänpäivä- tai joululahjakirja Haavoitettu lapsuus ei ole, mutta jonnekin vanhempien ja isovanhempien kirjahyllyyn se kannattaa sujauttaa, ja lukea itsekin. Henkinen perintö on kiperä asia, jota on vaikea paeta, varsinkin jos siirtää sitä eteenpäin omille lapsilleen.