Sodan surkeus

Köyliö-seura on jälleen saanut aikaan historiantutkijoillekin kelvollisen paikallishistoriikin. Tällä kertaa on esitelty ja luetteloitu kaikki Köyliöstä kotoisin olevat ja sinne myöhemmin muuttaneet ”toisen vapaussotamme” uhrit. Teoksen julkaiseminen näihin aikoihin on oikein ajoitettua, sillä tuleehan toisen maailmansodan päättymisestä ensi vuonna kuluneeksi 60 vuotta. Toki Suomen osalta sota päättyi jo alkuvuodesta 1945, mutta yleismaailmallisesti vasta Japanin antautumiseen 2.

Koonnut Köyliö-seura: Köyliist 5. Köyliö-seura, 2004. 205 sivua. ISBN .

Köyliö-seura on jälleen saanut aikaan historiantutkijoillekin kelvollisen paikallishistoriikin. Tällä kertaa on esitelty ja luetteloitu kaikki Köyliöstä kotoisin olevat ja sinne myöhemmin muuttaneet ”toisen vapaussotamme” uhrit. Teoksen julkaiseminen näihin aikoihin on oikein ajoitettua, sillä tuleehan toisen maailmansodan päättymisestä ensi vuonna kuluneeksi 60 vuotta. Toki Suomen osalta sota päättyi jo alkuvuodesta 1945, mutta yleismaailmallisesti vasta Japanin antautumiseen 2.9.1945.

Teos on kunnianosoitus Köyliön ”omille pojille” – ja yhdelle ”omalle tytölle” – ja sen tekemiseen on panostettu melko lailla. Muun muassa lähes kaikista vainajista on kuva, useista jopa eri ikäisinä, sekä mielenkiintoisia kertomuksia näiden lapsuus- ja nuoruusiältä. Keskeistä aineistoa ovat julkaistut kirjeet ja niiden otteet. Kertomuksista paistaa aito suru, ja myös aito kunnioitus sekä ymmärrys tapahtunutta kohtaan, nöyryys kuoleman edessä.

Juuri kertojien aidot tunteet ja näytteet vainajien hengentuotteista ovat kirjan paras osa. Ne tuovat loistavalla tavalla esiin toisaalta sen uhrautuvaisuuden, jota isänmaataan puolustavalta rintamasotilaalta edellytettiin – huolimatta siitä, että kyseinen ”savotta” oli lain määräämä. On ilmeistä, että ilman juuri sitä asennetta sotilaissa ja heidän perheissään, jota teoksen kertomukset kuvaavat, lopputulos olisi jo Talvisodassa ollut toinen.

Teos heijastaa toisaalta sodankäynnin yleistä mielettömyyttä, sitä surua ja tuskaa, jota se tuottaa sekä sotaa varsinaisesti käyville että heidän läheisilleen. Juuri siksi teos on hyvä esimerkki modernista historiantutkimuksesta, joka tunkeutuu asiakirjojen taakse, tavallisen ihmisen elämään. Monen nykyisen ammattihistorioitsijan olisi syytä tutustua kirjaan ja ottaa oppia sen hengestä ja tavasta käsitellä menneisyyttä.

Teos on myös osoitus siitä yleisestä suunnanmuutoksesta, mikä Suomessa on tapahtunut suhtautumisessa sotaveteraaneihin, nyt kun suurin osa heistä on vainaa. Vielä 80-luvulla asioista ei saanut ”elämöidä”, ja virallinen Suomi lähes kielsi koko toisen maailmansodan merkityksen demokratiamme säilymisen kannalta – jopa suurimman oikeistopuolueemme nyt väistyvän polven johto oli 60- ja etenkin 70-luvulla sitä mieltä, että sodat olivat Suomen omaa syytä ja veteraanit lähes maanpettureita. Toki asian oikea laita oli yleisesti tiedossa sodanjälkeisellä sukupolvella, johtuen sekä perheiden omista kokemuksista että kattavasta ja melko objektiivisesta kouluopetuksen suhtautumisesta sotiin.

Maailma kuitenkin muuttuu, ja nyt aiheesta voi jo painattaa henkilökohtaisiin muistoihin nojautuvia todellisia kuvauksia pelkkien sotakirjojen sijaan. Tämän teoksen hankinta on kannanotto kokemushistorian puolesta ja samalla yksi hyvä malli siitä, miten henkilökuvia voi ja kannattaa historiankirjoituksessa tehdä. Tutkimuksellisesti teoksessa on vain yksi todellinen puute: minkäänlaista lähdeluetteloa ei ole.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *