Brittitoimittajan Alex Kershawin “Sotaa ja samppanjaa, Robert Capan elämä” on aina ajankohtainen. Kirja kertoo unkarilaissyntyisen sotakuvaajalegendan poikkeuksellisen värikkään elämäkerran (1913-1954) ja siinä sivussa länsimaisen kriisijournalismin kuvahistoriaa.

Sodat ja muut inhimilliset tragediat ovat koko ajan läsnä. Viimeksi Irakin sodan kuvavirrat pakottivat meidät mukaan sodan todellisuuteen. Mutta miten nämä kuvat oikein syntyvät ja miksi ne ovat sellaisia kuin ovat? Kershawin teos kertoo omalta osaltaan, miten länsimaisen kriisijournalismin kuvallinen traditio oikein syntyi. Capa oli pitkään sotakuvauksen edelläkävijä ja sotakuvaajien esikuva.

Kirjaa voi lukea sekä historiantutkimuksena että elämäkertaromaanina, jossa vilisevät monet tutut nimet, kuten Henri Cartier-Bresson, John Steinbeck, Ernest Hemingway ja Ingrid Bergman.(Miten kuuluisuus vetääkään kuuluisuutta puoleensa).

Jo kirjan aloitus on kuin suoraan Hemingwayn novellista: “Eräänä myöhäissyksyn iltapäivänä ajoin pohjoiseen Virginian halki katsellen, miten Blue Ridge -vuoret kohosivat yhä uhkaavampina lähestyessäni Bedfordia…”

Kirja on tehty historian tutkimuksen kriteerein. On aivan erinomaista, että sekä lähdeviitteet että kirjallisuusluettelo on sisällytetty myös suomenkieliseen käännökseen. Kustannustoimittajilla kun tuntuu nykyään olevan suurta halukkuutta editoida pois kirjoista kaikki “tieteellisyyteen vivahtava”, jotta lukijakunta kasvaisi mahdollisimman suureksi ja myynti olisi hyvä. Lähdeviitteiden editointi kuitenkin väistämättä heikentää teoksen argumentaatiota ja vähentää sen käytettävyyttä tutkimuksissa.

Kershaw nimittää Capaa “mieheksi joka sepitti itsensä”. Capa oli syntynyt Andrè Friedmann -nimisenä. Capa kertoi vuonna 1947 radiohaastattelussa, että hänellä oli ollut 1930-luvun puolivälissä pula työstä, ja uuden nimen avulla, hän arveli saavansa enemmän toimeksiantoja. “Amerikkalainen nimi” lisäsikin Capan ottamien kuvien hinnan kaksinkertaiseksi. Nimenvaihdon yhteydessä Capa muutti myös ulkoista habitustaan. Hän leikkautti hiuksensa uudella tapaa ja alkoi pukeutua tyylikkäisiin pikkutakkeihin ja hattuihin.

Kiistelty ”Kaatuva sotilas”

Espanjan sisällissota oli Capan ensimmäinen todellinen näytön paikka. Sieltä on peräisin myös hänen tunnetuin ja samalla eniten keskustelua herättänyt kuvansa “Kaatuva sotilas”. Kershawin arvion mukaan “kuva on kiistellyin valokuva fotojournalismin historiassa” (64). Kuvaa on kutsuttu “yleismaailmalliseksi ikoniksi” ja “kenties kaikkien aikojen parhaaksi sotavalokuvaksi”. Sen on uskottu esittävän kuolevaa sotilasta, joka on juuri saanut osuman.

Kaatuva sotilas julkaistiin ensimmäisen kerran Vu-lehdessä syyskuussa 1936 ja myöhemmin (heinäkuussa 1937) amerikkalaisen Life-lehden sivulla. Lifen kuvateksti kertoi, että “espanjalainen sotilas hetkellä jolloin hän kaatuu luodin lävistettyä hänen päänsä”. Kuva oli aikoinaan aiheuttanut Euroopassa tunnemyrskyn ja nyt sama seurasi Yhdysvalloissa. Lukijat olivat kaikkialla vihaisia siitä, että kuolemaa kuvattiin näin havainnollisesti.

Kuvaa on jälkeenpäin moneen kertaan epäilty lavastetuksi. Ensimmäisen kerran kuvan totuudenmukaisuuden kyseenalaisti sotakirjeenvaihtajia tutkinut Phillip Knightley The First Casualty -teoksessa 1974. Knightleyn mukaan Kaatuva sotilas oli otettu taistelutauon aikana. Samaan aikaan oli otettu muitakin lavastettuja toimintakuvia.

Kershaw huomauttaa tekemiensä aikalaishaastattelujen jälkeen, että kuva saattaa lopultakin esittää vain sitä mitä nimi sanoo – maahan kaatuvaa sotilasta. Ei siis kuolevaa sotilasta.
Kaatuvan sotilaan kuvasarjan negatiivia ei ole löydetty. Capa oli koko uransa ajan muutenkin surullisen kuuluisa siitä, ettei hän dokumentoinut kuvateksteihin olennaisia tietoja, esimerkiksi henkilöiden nimiä.

Brittiläinen yliopistontutkija Caroline Brothers on todennut, että “kuvan kuuluisuus kertoo kollektiivisesta mielikuvituksesta, joka halusi ja haluaa yhä uskoa tiettyjä asioita kuoleman luonteesta sodassa. Tämän kuvan sanoma oli, että sodassa kuoleminen on sankarillista ja traagista ja että yksittäisellä ihmisellä oli merkityksensä ja että hänen kuolemallaan oli väliä” (74).

Capa palasi myöhemmin Espanjan sisällissotaan ja otti monia vaikuttavia kuvia. Hänet arvioitiin “rohkeimmaksi Espanjan sisällissotaa seuranneeksi reportteriksi”. Rohkeudella oli kuitenkin hintansa.

Japanilaisten hyökättyä Kiinaan Capa keskittyi kuvaamaan siviiliväestön kauhua ja pelkoa sekä alkoi muiden länsimaisten kirjeenvaihtajien tapaan hukuttaa itseään giniin ja halpaan viskiin. Myöhemmin Capa pääsi ensimmäisenä kuvaamaan Tshiang Kai-shekin korkeimman sotaneuvoston kokousta, ja Capan kuvat levisivät laajalle. Kiinasta Capa otti ensimmäiset koskaan julkaistut värilliset sotakuvat.

Rajat tulivat vastaan

Capa seurasi toisen maailmansodan monia taisteluja. Monia kammottavimpia kuvia haavoittuneista ja kuolleista ei koskaan julkaistu yhdessäkään lehdessä. Capan mielestä olisi kuitenkin ollut tärkeää näyttää ihmisille “sodan todelliset kasvot”(133). Italiassa Capa otti kuvia kuolleista amerikkalaisista sotilaista, jotka oli peitetty huovilla. Kershawin mielestä “kuva oli kaikkein havainnollisin Lifessä koskaan julkaistu kuolemaa esittävä kuva” (152).

Capa oli myös ainoa valokuvaaja, joka nousi maihin Normandiassa ensimmäisen aallon mukana Omahan kaistalle, jolla kuoli satoja sotilaita hyökkäyksen ensimmäisten minuuttien aikana. Suurin osa Capan kuvista kuitenkin tuhoutui filminkehityksen aikana ja vain yhdeksän on säilynyt.

Tätä Kershaw olisi voinut tutkia hieman tarkemmin. Olisiko voinut olla niin, että suurin osa negatiiveista tuhottiin tahallaan. Vuonna 1944 armeijan kuvasensuuri oli jo varsin harjaantunut tehtävässään eikä päästänyt taistelumoraalille vahingollisia kuvia läpi. Toisaalta myös Capa tiesi jo kuvia ottaessaan, mitkä kuvat olivat liian raakoja sensoreiden ohitettaviksi. Myös sotakuvaajan itsesensuuri oli alkanut toimia.

Monet Kershawin haastattelemat Normandian maihinnousun veteraanit kertoivat, että Capan sotakuvat eivät olleet väkivaltaisia, vaan kauniita ja surullisia.

Sodan tiukka kuvasensuuri toimi myös, kun Capa myöhemmin oli käynyt Berliinissä ottamassa kuvia Saksan siviiliväestön kärsimyksistä. Kuvia ei koskaan julkaistu Lifessä.

Capa kärsi monin muiden sodassa olleiden tapaan posttraumaattisen stressihäiriön oireista. Hän joi, pelasi uhkapeliä ja etsi täydellistä naista. Hän rakastui muun muassa Hollywood-tähteen Ingrid Bergmaniin. Bergman ehdotti, että Capa siirtyisi työskentelemään studiovalokuvaajana.

Kun suhde Bergmaniin oli ohi, Capa päätti lähteä Stalinin Neuvostoliittoon yhdessä kirjailija John Steinbeckin kanssa. Kamerat huolestuttivat venäläisiä, koska he olivat varmoja siitä, että niitä käytettiin vakoiluun. Monet kiinnostavat ja paljastavat valotukset neuvostodellisuudesta heti sodan jälkeen jäivät sensuuriin, kuten kuvat puolihullusta naisesta Stalingradissa ja saksalaisista sotavangeista.

Magnumin perustaja

Ennen Neuvostoliiton reportaasimatkaa Capa oli toiminut aktiivisesti Yhdysvaltain lehtivalokuvaajien yhdistyksessä ja ajanut freelancer-kuvaajien aseman parantamista. Capan hampaissa oli etenkin Life, joka oli hänen mielestään pilannut hänen tärkeimmät juttunsa. Valokuvaajat halusivat, että he saisivat päättää missä yhteyksissä ja miten heidän kuviaan käytettiin. Tärkein vaatimus oli, että kuvaajat saisivat tekijänoikeudet kuviinsa.

Huhtikuussa 1947 Capa perusti yhdessä muutamien muiden kuvajournalismille vihkiytyneiden kanssa Magnum-kuvatoimiston. Kuvatoimiston nimi oli syntynyt spontaanisti Pariisissa samppanjapullon korkkauksen yhteydessä. Capan idea oli, että valokuvaajan piti aina saada omistaa kuviensa negatiivit, muuten hän ei olisi mitään.

Capa kertoi inhoavansa sotaa ja jätti 1950-luvun alussa Korean sodan väliin. Samalla hänen asemansa sukupolvensa johtavana sotavalokuvaaja heikkeni. Syynä oli se, että Capa oli säilynyt vain täpärästi hengissä Lähi-idän konfliktia valokuvatessaan.

Capaa epäiltiin Yhdysvalloissa kommunistiksi ja myös CIA:n apumieheksi. Kommunistisyytökset Kershaw kumoaa eikä tunnu oikein uskovan Capan tehneen yhteistyötä CIA:kaan kanssa. CIA:n arkistoihin Kershawilla ei kuitenkaan ollut pääsyä.

Capa kuoli neljäkymmentävuotiaana Indokiinassa aseellisessa konfliktissa, joka myöhemmin laajeni Vietnamin-sodaksi. Sodassa kuoli hänen jälkeen kymmeniä muita journalisteja. Eikä sota jäänyt viimeiseksi.

Ennen kuolemaansa hän arvioi, että valokuvajournalismi veteli jo viimeisiään ja uusi joukkoviestin, televisio korvaisi still-kuvat. Valokuvia julkaistaan yhä, mutta vaikuttavuudessaan ne ovat kiistatta hävinneet tv-kuvalle.

Päätän tämän kirja-arvion (tai referaatin) kysymyksiin, joihin Kershawin kirja ja Irakin-sodan kuvamaailma ovat johdattaneet: onko länsimainen kuvajournalistinen traditio kuvasensuureineen ja itsesensuureineen (sekä ehkä myös Hollywoodin elokuva- ja pelituotanto) jo liiaksi estetisoinut ja kosmetisoinut kuvaamme nykysodista ja pitäisikö tälle vinoutuneelle sotakuvalle tehdä jotain? Olisiko taas yritettävä etsiä Capan tapaan sodan todellisia kasvoja?