Poliittinen pamfletti vai islam-tietokirja?

Ahmad al-Husseinin kirjan yläotsikko ”Olenko kirottu?” on pysäyttävä, mutta vie ajatukset hetkeksi ennustajaeukkoihin ja naistenlehtiin. Siksi onkin erityisen hyvä, että alaotsikko tarkentaa ja korreloi sisällön kanssa. Aihepiiriä tunteva ei voine välttää mielleyhtymää somalitaustaisen Ayan Hirsi Alin vuonna 2005 ilmestyneeseen esseekokoelmaan ”Neitsythäkki. Islam, nainen ja fundamentalismi”.

Samoja piirteitä kirjoissa toki onkin: on kyse naisen kriittisestä näkökulmasta muslimikulttuurissa elämiseen sekä laajemmista skenaarioista, joissa etsitään syitä islamin ja väkivallan yhteyksiin. Mutta siinä missä Hirsi Ali kertoo hylänneensä uskonnon, Ahmad al-Hussein korostaa olevansa uskova sunnimuslimi. Silti – ja juuri siksi – hän katsoo asiakseen esittää terävää kritiikkiä erinäisiä islamin tulkintoja kohtaan.

Ahmad al-Husseinin lähtökohta on Koraanin todellinen pyhyys; se on jumalallinen, muuttumaton ja ikuinen Kirjoitus. Sen sijaan Koraanin tulkinnoista voi ja pitää keskustella, sillä ne ovat täysin ihmisten vastuulla. Muslimin tulee alistua Jumalan, ei vihaa levittävien ”partaniekkojen” tahtoon (s. 78). Helvetillä ja hirvittävillä maanpäällisillä rangaistuksilla pelottelu johtaa kuitenkin siihen, että suurin osa ihmisistä luopuu vapaudestaan olla ja ajatella, tottelee ”absurdeja” pukeutumis- ja syömiskoodeja ja elää elämänsä noudattaen jonkun muun asettamia sääntöjä, joiden tarkoitusta ei ymmärrä eikä kysele, kirjoittaja listaa.

Kirjan sisältö on samaan aikaan henkilökohtainen ja universaali. Ahmad al-Hussein itse tuomittiin neljäänkymmeneen raipaniskuun, koska hän oli pukeutunut housuihin. Taustalla oli Sudanin rikoslain 152 §, johon on hänen mukaansa vaikuttanut virheellinen Koraanin tulkinta. Vuonna 2008 hänen kotikaupungissaan Khartumissa naisten pukeutumista ja käytöstä seuraava siveyspoliisi teki 43 000 vastaavaa pidätystä (s. 21). Kuten media päivittäin todistaa, koskevat uskonnollisin argumentein oikeutetut ihmisoikeusloukkaukset kuitenkin monia muitakin islamilaisia maita ja sitä kautta myös Euroopan muslimiväestöä. Sudanin lähihistoria toimii tästä valaisevana käytännön esimerkkinä.

Tiivistetyimmillään kirjan viesti on: jo riittää vallan väärinkäyttö uskonnon nimissä. Sen peittelemättömänä pyrkimyksenä on vaikuttaa asenteisiin ja mielipiteisiin. Väljät rivivälit, iso fontti ja iskevät otsikot tekevät tekstistä nopeasti omaksuttavan, hetkittäin tuntuu toistamisen makuakin.

Ahmad al-Hussein ei kuitenkaan tyydy vain paljastamaan vääryyksiä, vaan ryhtyy opettamaan islamia. Sudanissa vapaamielisellä 1970-luvulla syntyneenä, mutta islamismin nousun nähneenä, hän omaa syvän kokemusauktoriteetin näkemystensä esittämiseen. Tämä lisäksi hän sanoo tehneensä kirjaa varten huomattavasti tutkimusta. Tähän kuuluvat Koraanin ja muiden uskonnollisten tekstien lukeminen alkukielellä, etymologiset selvitykset niiden käyttämistä käsitteistä, tekstien syntyajankohdan historiaan ja runouteen perehtyminen sekä keskustelut eri koulukuntiin kuuluvien muslimioppineiden kanssa. Kyseessä onkin eräänlainen islamin oppikirja, joka on kriittiselle lukijalle aidosti hyvä lisä alan muuhun kirjallisuuteen.

Ikävä kyllä tämä tutkimuksellisuus ei näy lopputuloksessa kuten olisi toivonut. Lähdeluettelo ja hakemisto huutavat poissaoloaan. On paradoksaalista, että kirjoittaja penää lähteiden tuntemusta, mutta on itse luopunut syvällisemmän perehtymisen mahdollistavasta viittaustekniikasta. Lisäksi jonkinlainen kaavio hadithien, sunnien, fighin, sharian ja tafsirien suhteesta Koraaniin olisi ollut selventävä. Nyt vaihtoehdoksi jää lukea rinnalla esimerkiksi Jaakko Hämeen-Anttilan Islamin käsikirjaa.

Uskonto kulttuurissa, (väki)valta uskonnossa

Kirjan missio on tehdä näkyviksi Koraanin ja sen tulkitsemisen väliset ristiriidat. Tässä Ahmad al-Hussein on renessanssin tiedemiesten linjoilla: uskonto ja kriittinen ajattelu eivät ole vastakkaisia, koska ne painivat eri sarjassa. Koraani eli Jumalan sana on siis erotettava ihmisten pyrkimyksistä, mutta myös haditheista eli Profeetan ajatuksia kuvaavista kertomuksista. Esimerkiksi naista alistavat Koraanin tulkinnat eivät ole Allahilta, vaan kyse on patriarkaalisesta kulttuurista ja uskonnon hyödyntämisestä oman edun tavoittelun välineenä. Ahmad al-Husseinille tämä on todellista jumalanpilkkaa!

Kirjan alussa siteerattu hadith (Muslim 2, 128) osoittaa selkeästi mitä valikoiva saarnaaminen voi saada aikaan. Tekstin alkuosalle perustuva tulkinta tukee ”siveettömien” naisten rankaisua, mutta jos hadithin lukee kokonaan, se kertoo helvetissä asuvan myös miehiä, jotka ruoskivat muita. Profeetta olisi siis alun perin nimenomaan kieltänyt vaimon pahoinpitelyn (s. 13-17).

Islamistien hallitsemassa yhteiskunnassa voi kuitenkin elää kerrallaan vain yksi uskonnollinen ”totuus”. Kritiikki tulkitaan harhaoppisuudeksi ja ihmisoikeudet poljetaan Allahin nimissä. Niinpä suurin osa ihmisistä vaikenee tai toistelee ”oikeita” sanoja, joille on annettu jumalallinen auktoriteetti. Ahmad al-Hussein vertaa tilannetta kerettiläisvainoihin ja inkvisitioon Euroopan menneisyydessä.

Ahmad al-Husseinin ajattelussa molemmille sukupuolille yhtäläiset ihmisoikeudet ovat tinkimätön lähtökohta, mutta vääryyden kokemuksen kärki piirtyy erityisesti naisiin kohdistuvasta väkivallasta. Islamistisessa todellisuudessa, kuten muutenkin, tämä saa monia muotoja: painostus, alistaminen, uhkailu, haukkuminen, mitätöiminen, viha, seksuaalinen väkivalta sekä fyysinen väkivalta niin kotona kuin oikeusjärjestelmän suojissa.

Sisältääkö kirja sitten miesvihaa? Joissakin paikoissa kieltämättä sorrutaan yleistäviin lauseisiin, joissa nimenomaan ”miehet” ovat syypäitä hirmutekoihin. Vaikka näin teknisesti ottaen usein onkin, palvelisi näissä kohdissa kirjoittajan epäilemättä vilpittömiä päämääriä paremmin esimerkiksi sanan ”islamisti” käyttö.

Mihin perustamme puheemme?

Olenko kirottu on alun perin ilmestynyt ranskaksi yhteistyössä ranskalaisen toimittajan kanssa. Tästäkin syystä suomalaiselta kustantajalta olisi olettanut lyhyttä, kenties kantaa ottavaa esipuhetta eikä käännöksen julkaisemista sellaisenaan. Toisekseen, Ahmad al-Husseinin tutkimuskohteena ovat satoja vuosia vanhat arabiankieliset tekstit. Kyse on pitkälti kielen vivahteista sekä avainsanojen jopa päinvastaisista tulkinnoista.

Koraanin jakeissa on käytetty Hämeen-Anttilan varmastikin laadukasta suomennosta, mutta mitä reittiä hadithit ovat päätyneet suomenkieliseen muotoon? Arabiaa osaamattoman ja islamia tarkemmin tuntemattoman lukijan mielessä vaanii perusepäilys siitä, miten autenttisesti sudanilaisen kirjailijan ajatukset saati sitten hadithien sanoma välittyvät 2000-luvun suomalaiselle. Ongelma on ironinenkin, sillä sama asetelma on tavalla tai toisella aina läsnä historiantutkimuksessa myös silloin kun alkuperäislähteiden lukeminen on periaatteessa mahdollista.

Koraanin synty on sinänsä jotensakin helppo hahmottaa: 15 vuotta Muhammadin kuoleman jälkeen islamin kolmas kalifi Uthman kokosi yhteen niteeseen kahden edellisen kalifin keräämät jakeet. Mutta entä hadithit? Ne siirtyivät aluksi suullisessa muodossa, mistä Ahmad al-Hussein päättelee, ettei Muhammad halunnut sanojaan merkittävän muistiin. Sitä paitsi ensimmäiset kalifit myös polttivat ylös kirjattuja haditheja. Niinpä niiden oikeudellisuuteen sisältyy alun perinkin vahvoja epäilyksiä.

Hadithit kirjoitettiin ylös vähitellen alkaen 150 vuotta Muhammadin kuoleman jälkeen, ja monet niistä ovat keskenään täysin ristiriitaisia. Ongelmallista on myös tekstien suuri määrä ja lisääntyminen: ensimmäisen islamilaisen vuosisadan lopulla niitä oli 100 000, sata vuotta myöhemmin jo 300 000. Näistä lainoppineet valikoivat ”aidot” hadithit, jotka luokitellaan luotettavuutensa mukaan, kriteerinä välitysketjun seurattavuus (s. 46-53).

Ahmad al-Hussein tunnustaa häpeävänsä niiden puolesta, jotka vetoavat hänestä ”iänikuisiin” ja ”virttyneisiin” haditheihin tuntematta alkutekstejä tai niiden syntyhistoriaa. Hän haluaa näyttää, että vuosisatojen aikana syntyneet lainoppineiden tulkinnat eivät ole Allahista eikä tämä sharia ole Allahin sharia. Kyse on ihmisten omiin tarkoituksiinsa muokkaamista velvoitteista ja rangaistuksista.

Ongelmallista ei ole ainoastaan yksilöiden eriarvoisuus tai arveluttavien prosessien päättyminen ankariin rangaistuksiin. Ainakin sudanilaisessa sharia-tulkinnassa voidaan länsimaisten oikeusperiaatteiden vastaisesti rangaista myös tekemättömistä teoista, sikäli kun ne ovat tietyin ehdoin mahdollisia. Jos siis samassa huoneessa on miehiä ja naisia, jotka eivät ole sukulaisia ja tai aviopuolisoita, voidaan heidän katsoa syyllistyneen siveettömyyteen (s. 67-68).

Vihaa ja väkivaltaa lietsovat tulkinnat ovat Ahmad al-Husseinin silmissä ”Allahin kasvoille sylkäistyjä herjauksia” (s. 23). Ne eivät ole todellista islamia. Etenkin länsimaiseen lukijaan uponnee lisäksi huomautus siitä, ettei Koraania tuntemattoman kannata uskoa todeksi mitään väitettä islamista.

Islamilainen valistus ja uskonnon päivittäminen 2000-luvulle

1300 vuotta vallalla olleiden tulkintojen mukaan nainen on puolikas mies, ”luontaisesti käyrä” ja ”synnynnäisesti epätäydellinen”. Suurin osa helvetin asukkaistakin on naisia (s. 69-74). Ahmad al-Hussein kuitenkin korostaa, että entisaikojen ihmiset tulkitsivat Koraania ja haditheja oman aikakautensa tietojen ja kulttuurin suomissa rajoissa. Hänen mukaansa Kirja oli itse asiassa myönteistä kehitystä syntyaikansa yhteiskunnassa, jossa naisen asema oli erittäin huono. Se takasi oikeuksia ja yhdenvertaisuutta lähtötilanteeseen nähden.

Mutta miksi edelleen aktiivisesti unohdetaan, että on olemassa myös naisia arvostavia, myönteisiä ja tasa-arvoa edistäviä haditheja (mm. s. 76, 81, 158 ja 202)? Ahmad al-Hussein kehottaa uskonoppineita pitämään tämän mielessä sekä toisaalta perustelemaan sanomisiaan nimenomaan Koraanilla.

Ylipäätään Jumalan sana olisi sovitettava nykyaikaan, sillä yli tuhat vuotta vanhojen lakien soveltaminen muuttuneessa maailmassa on kestämätöntä. Kirjoittaja kokee kertovansa ”tarinaa ihmisen järjettömyydestä”, mutta tämä ei vähennä hänen luottamustaan Allahiin. Hänelle uskossa on kyse ihmisen ja Jumalan välisestä henkilökohtaisesta suhteesta, jossa ei tarvita välikäsiä.

Euroopan oppineen renessanssin kantavana ajatuksena oli ad fontes, takaisin lähteille – siis antiikin tekstien pariin. Valistuksen ajan poliittisten muutosten keskiöön nousi ajatus ilmaisun vapaudesta ja tasa-arvosta, joka vähitellen ulotettiin koskemaan myös sukupuolten välisiä suhteita. Samassa hengessä Ahmad al-Hussein kehottaa kaikkia muslimeja aktivoitumaan. On voitava tutkia, keskustella, kyseenalaistaa ja perustella, mutta samalla erottaa Jumalan sana ihmisten tulkinnasta. Hän perää erityisesti koulutettujen, sananvapauden Euroopassa asuvien muslimien sekä teologien vastuuta avata suunsa kun ihmisoikeuksia loukataan.