Sosiaalihistorian klassikko Helsingin Pitkänsillan pohjoispuolelta

Heikki Wariksen 1930-luvulla julkaistu väitöskirja ilmestyy nyt jo toisen kerran uusintapainoksena, tällä kertaa lyhentämättömänä versiona, johon on lisätty esipuhe ja valokuvaliite. Teos käsittelee työläisyhteiskunnan syntyä Helsingin Pitkäsillan pohjoispuolelle. Wariksen säätyläistausta näkyy esimerkiksi työläisten alkoholin käytön kuvauksissa.

Waris, Heikki: Työläisyhteiskunnan syntyminen Helsingin pitkänsillan pohjoispuolelle I–II. Into Kustannus, 2016. 671 sivua. ISBN ISBN: 978-952-264-552-4.

Heikki Wariksen (1901-1989) alun perin vuosina 1932 ja 1934 ilmestynyt klassikkotutkimus sai toisen tulemisensa jo 1973 Weilin & Göösin julkaisemassa 300-sivuisessa lyhennelmässä, jonka ilmestyessä tekijä itse oli vielä antamassa siunauksensa tiivistämiselle. Nyt Into Kustannus on venynyt julkaisemaan koko alkuperäisteoksen alaviitteineen ja liitteineen. Alkuun on vielä lisätty sosiaalipolitiikan tutkijan Jorma Sipilän esipuhe ja presidentti Tarja Halosen alkusanat ja loppuun Leena Enbomin toimittama täydentävä valokuvaliite.

Esipuheessa Jorma Sipilä pitää Wariksen sosiaalihistoriallisen työn sosiaalipoliittista viritystä paradoksaalisena, mutta oppihistoriallisesta näkökulmasta se on helposti ymmärrettävissä. Sosiaalipoliittinen asenne oli tyypillistä saksalaiselle (kansantaloustieteen) historialliselle koulukunnalle, joka vielä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä oli kansantaloustieteen tärkein suuntaus ja arvosteli usein tiukasti historiantutkimuksen vanhakantaista historismia (”rankelaisuutta”). Kun ulkomaalaisia jatko-opiskelijoita meni vuosisadan vaihteessa Suomesta, Ranskasta tai USA:sta Saksaan opiskelemaan historiantutkimuksen uusia virtauksia, niin esimerkiksi Berliinissä he menivät kansantaloustieteen professorien luennoille tai ainoan ei-historistisen historianprofessorin Karl Lamprechtin laitokselle Leipzigiin. 1900-luvun alkupuolella historiallinen koulukunta etabloitui myös Yhdysvalloissa institutionalismina.

Siihen aikaan merkittävimpiä historiallisen koulukunnan edustajia olivat Werner Sombart ja Max Weber. (Kansantaloustieteen) historiallisen koulukunnan edustajia kutsuttiin joskus ”kateederisosialisteiksi”, koska he suhtautuivat myönteisesti valtion rooliin yhteiskuntaelämässä ja kannattivat protektionistista ulkomaankauppapolitiikkaa. Tätä kautta sosiaalipoliittinen asenne kytkeytyi luontevasti Heikki Wariksen akateemiseen tutkimusotteeseen.

Wariksen väitöskirjalleen hahmottelema jäsennys oli kolmiosainen. Ensimmäinen käsitteli Pitkänsillan pohjoispuolelle asettuneen työväen suhdetta ympäristöönsä ja sitä miten erityinen industrialismin synnyttämä asutusmuoto, työväen vuokrakasarmi syntyi. Tässä jaksossa seudun asutushistorialla, väestöolojen muutoksella ja asumismuotojen kehityksellä on pääosa. Ensimmäisellä osalla Waris väitteli vuonna 1932 vasta 30-vuotiaana.

Tutkimuksen toisen osan teemana oli Kallion työväestön suhde omaan ruumiiseensa, alueen hygieniaolot, ravitsemuksen ongelmat ja työväestön tyypillisimmät sairaudet. Toinen osa ilmestyi 1934 ja sisältyy nyt uuteen laitokseen kiitettävällä tavalla kokonaisuudessaan.

Muistitieto lähteeksi

Tutkimuksen kolmannen osan piti käsitellä uuden työläisyhteisön asukkaiden suhdetta omaan mieleensä, moraalia ja työväestön siveellistä rappiota. Tämä osa tutkimusta ei koskaan valmistunut, mutta olisi kiinnostavaa tietää oliko siitä luonnosta tai edes jäsennystä. Wariksen nuorempi kollega Eino Jutikkala väitteli samana vuonna 2-osaisella tutkielmalla Läntisen Suomen kartanolaitos Ruotsin vallan viimeisenä aikana.Myös Jutikkalan tutkimuksen kunnianhimoinen kolmas osa jäi kirjoittamatta. Hänen kohdallaan syynä epäilemättä oli luvatun kolmannen osan teeman, kartanotalouden tutkimisen vaikeus. Vertailukelpoista lähdemateriaalia ei yksinkertaisesti ollut. Wariksen kohdalla kolmannen osan unohtuminen saattoi liittyä enemmän ajankohdan poliittiseen tilanteeseen. Miten kirjoittaa työväestön ajattelusta mainitsematta kertaakaan työväenluokkaa ja työväenaatetta? Se oli onnistunut kahdessa ensimmäisessä osassa, mutta olisi ollut teennäistä kaavaillussa kolmannessa jaksossa.

image

Kuva: Työläisiä Juttutuvassa 1900-luvun alkupuolella.

Toinen Heikki Wariksen työn ”totaalihistoriallinen” puoli on lähdeaineiston monipuolisuus. Tavanomaisemman aineiston (henkikirjat ja väestötilasto, viranomaiskertomukset ja komiteamietinnöt) rinnalla hän käytti myös muistitietoa (haastatteluja), joka tuolloin oli vielä historiantutkijoiden enemmistön kaihtamaa aineistoa. Epäilijöille Wariksella oli veret seisauttava neuvo: muistitietoon tulisi soveltaa samanlaista lähdekritiikkiä kuin muuhunkin aineistoon. Kesti monta vuosikymmentä, ennen kuin historiantutkimus otti tästä onkeensa.

Wariksen lähestymistapa ei ollut historistinen (historian ainutkertaisiksi käsitettyjä tapahtumia aikajanalle asetteleva) vaan historiallisen koulukunnan ihanteiden mukainen. Siksi hän yleisti rohkeasti ja sovelsi malliajattelua (näkyvimpänä esimerkkinä ”työväenyhteiskunta”). Hänen ajattelunsa oli analyyttistä, kokonaisuuksia osiinsa jakavaan ja päättely asioiden osoittamista tai ”todistamista”. Historismi, joka vielä 1930-luvun alussa oli varsinaisen historiantutkimuksen sisällä varteenotettava suuntaus, piti tärkeimpänä analyysimenetelmänään ”eläytymistä”, sillä heidän mielestään menneisyyden ainutkertaisia tapahtumia ei voinut käsitellä millään systemaattisella tavalla (esim. vertailla keskenään). Tosin eläytyminen historiallisten toimijoiden ajatusmaailmaan oli jo tuolloin historistisen suuntauksen omassakin piirissä kiistanalainen menettely. Monet suomalaiset tutkijat ajattelivat, että historiantutkijalla piti olla jokin henkilökohtainen suhde tutkimuskohteeseen, jotta eläytyminen aiempaan elämään onnistuisi. Waris rikkoi tätäkin sääntöä vastaan, sillä hän ei ollut ”vanhaa työläissukua” eikä ollut itse koskaan tehnyt ruumiillista työtä. Sen sijaan hän väitti oppineensa kokemuksen kautta toimiessaan kristillisessä setlementti-liikkeessä Kallion alueella ymmärtämään työmiehen elämää.

Wariksen säätyläistausta näkyy tutkimuksessa

Historismin ”eläytymismetodin” keskeinen ihanne oli kirjoittamishetken ilmiöiden ja vaikutteiden eliminoiminen. Historiantutkijan olisi pitänyt ”sammuttaa itsensä” kuten eräissä aikakauden metodioppaissa neuvottiin (antamatta kuitenkaan tarkempia ohjeita shamanistiseen tekniikan soveltamiseen historiantutkimuksessa). Kukaan ei kuitenkaan pääse itseään ja maailmankatsomustaan pakoon, varsinkaan jos pitää kirjoittaa monisatasivuinen tutkimus. Wariksen säätyläistaustaa heijastaa yllättävän voimakkaasti se, miten hän on omaksunut aikakauden raittiusliikkeen oikeistosiiven ajattelutavan (ei niinkään kieltolakimyönteisen, vaan enemmän rahvaan alkoholinkäytön ja rikollisuuden yhdistävän alkoholi-ideologian). Wariksen ainoa monipuolisesti kuvaama aspekti Pitkänsillan pohjoispuolen työväestön työoloissa oli ”ylettömyys juovutusjuomien käytössä”. Jo yksi pullo olutta ruokatuntia viettävän työmiehen kädessä sai hänet menettämään malttinsa, vaikka hän hyvin tiesi alueen juomaveden ja pääosan myydystä maidostakin terveydelle vaaralliseksi.

Teoksen alkupuolella on kuvaus ”suitsijuopumuksesta” Itäisellä Viertotiellä (nykyisellä Hämeentiellä), kun elintarvikkeita kaupunkiin tuoneet renkimiehet hurjastelivat kotiinpäin tyhjine kuormineen ja ainakin Pitkällä sillalla ajoivat ylinopeutta. Ilmiön äärimuoto saa tällaisen kuvauksen: ”Jos oli hevoskaupoissa oltu, juotiin harjakaisiksi pullo viinaa tai viisi pulloa olutta tuttujen ja tuntemattomien kanssa.” (s. 63). Kokonaan toinen sävy ilmaantuu tekstiin kun Waris kertoo kaupungin säätyläisherrojen retkeilyistä Pitkänsillan pohjoispuolella aiemmin 1830- ja 1840-luvuilla sijainneisiin ravintoloihin ja ilotaloihin. Sellainen ilonpito oli ”ajan tavan mukaista”. (s. 222–224)

image

Kuva: Liikennettä Pitkälläsillalla 1900-luvun alussa. Helsingin kaupunginmuseo.

Samoihin aikoihin Wariksen väitöskirjan lyhennetyn version kanssa ilmestyi uusi laitos hänen opettajansa ja väitöskirjansa ohjaajan Väinö Voionmaan klassikkoteoksesta Suomen karjalaisen heimon historia (1969, alkuteos ilmestyi 1915). Vuosien mittaan Suomalaisen kirjallisuuden seura on julkaissut uusia laitoksia Warista inspiroineen Gunnar Suolahden esseekokoelmista, mutta kukaan ei ole rohjennut tarttua tämän pääteokseensa Suomen papisto 1600- ja 1700-luvuilla (WSOY,1919). Entiseltä kustantajalta ei voi odottaa kulttuuritekoja, mutta Wariksen kohdalla nyt kunnostautunut Into Kustannus voisi harkita jo kauan sitten rauenneiden julkaisuoikeuksien käyttämistä.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *