Länsimaiden tuho on hyvä nimi kirjalle. Se ehdottaa jatkumoa jo vuosisataisessa spekulatiivisen historianfilosofian ketjussa, joka sisältää sellaisia tekijöitä kuten Friedrich Hegel, Karl Marx, Arnold Toynbee, Oswald Spengler ja viimeisimpänä Francis Fukuyama.  Innostuinkin valtavasti huomatessani tällaisen kirjan ilmestyvän. Minkä sanoman se voi sisältää 2000-luvun maailmassa? Miten sitä tulisi arvioida?

On monentyyppistä mielenkiintoista historianfilosofiaa, mutta spekulatiivisen historianfilosofian kirjahanke edellyttää erityisen kovaa itseluottamusta ja luovuutta. Tämä lajityyppi oli pitkään pannassa 1900-luvulla. Historioitsijoita se ei ainakaan sen filosofisessa muodossa kiinnostanut ja analyyttinen historianfilosofia piti sitä lähinnä uskontoon verrattavana epäempiirisenä maailmankatsomuksena, joka sisälsi huonosti määriteltyjä käsitteitä ja joka yritti kehäpäätelmämäisesti todistaa jo lähtökohtaisesti omaksuttuja premissejä.  Analyyttinen historianfilosofia sanoutui jyrkästi irti kaikista yrityksistä paljastaa historian mieli, kulun suunta tai todelliset vaikutusperät.

Nimi on kuitenkin liian hyvä, sillä Vihavaisen kirja tuottaa odotuksiin nähden pettymyksen. Mitään syvällistä historian filosofiaa siihen ei sisälly. Eikä sitä voi myöskään rinnastaa 1900-luvun alun monumentaalisiin kulttuuripessimisteihin Toynbeehin ja Spengleriin, joiden mallit syntyivät osittain mittavan vertailevan kulttuurintutkimuksen seurauksena.  

Jäljelle jää kaksi vaihtoehtoa. Kirjaa voitaneen pitää joko tekijän poleemisena kulttuurin kritiikkinä tai empiirispohjaisena teesinä historian kulusta.  Koska vain noin kolmasosa kirjaa oikeastaan käsittelee sitä, mistä länsimaiden tuhossa oikein on kyse, ja muu osa tuo esiin ennen kaikkea tekijän näkemyksiä eri kulttuurin ilmiöistä, on sitä pidettävä kulttuuripolemiikkina. Tätä tukee myös se, että kirja on lähtenyt liikkeelle kolumneista Kanavassa ja muokkautunut sittemmin esseekokoelmaksi. Mutta annetaan kirjalle kuitenkin mahdollisuus kulttuurien metahistoriana ja tarkastellaan esille tuotuja teesejä. Osuvatko teesit oikeaan? Antavatko ne aiheen odottaa länsimaiden tuhoutuvan?

Väite länsimaiden tuhosta perustuu lähinnä kolmeen oletukseen. Olemme eläneet yli luonnonvarojen ja kulkemassa kohti ekokatastrofia. Toiseksi itä ja erityisesti Kiina nousevat länsimaita vahvemmiksi. Kolmanneksi muiden kulttuurien edustajat muuttavat Eurooppaan musertaen sen kulttuurin nimenomaisesti eurooppalaisena kulttuurina. Kahteen ensimmäiseen teesiin on helppo yhtyä. Ekokatastrofien välttäminen muodossa tai toisessa on yksi aikamme suuria haasteita, vaikka ei voi tietenkään olla varma etteikö ihminen lopulta oppisi niitä ennakoimaan ja teknologiaa käyttäen välttämään. Yhtä ilmiselvästi maailman voimasuhteet ovat muuttumassa ja Kiinasta on tulossa sekä sotilaallinen, taloudellinen ja ehkäpä kulttuurinenkin suurvalta. Samaan aikaan Euroopan ja vähemmässä määrin Yhdysvaltojen suhteellinen painoarvo on laskemassa. Tästä on kirjoiteltu jo kohta pari vuosikymmentä.   

Mutta miksi nämä kaksi teesiä merkitsisivät nimenomaan länsimaiden tuhoa? Luonnonkatastrofit tulevat varmaan koettelemaan kaikkia kulttuureita. Ja idän nousussa on kyse suhteellisen painoarvon muutoksesta, ei tuhosta.

Vihavaisen kolmas teesi on kaikkein mielenkiintoisin ja väitteenä kyseenalaisin. Lähtökohta on, että maailma jaetaan Samuel Huntingtonin tapaan toisiinsa yhteensopimattomiin kulttuuripiireihin.  Näkemys pitää sisällään ajatuksen jonkinlaisesta eurooppalaisuuden kulttuurisesta ytimestä, joka on nyt uhattuna tuhoutua muiden kulttuurien toimesta. Ajatus kulttuurisesta ytimestä on mielenkiintoinen, joskin vaikea määritellä, eikä sitä määritellä tässäkään kirjassa muutoin kuin ”helleenis-kristillisenä” (272) ja pyrkimyksenä ”totuuteen, hyvyyteen ja kauneuteen” (277).  Ajatusta ei ole syytä silti sivuuttaa olankohautuksella.

Vihavainen näkee jo nyt länsimaisessa kulttuurissa useita rappion merkkejä, jotka arvattavasti valmistavat tietä kulttuuriselle tuholle. Väitettä rappiosta on hyvä arvioida lääkärin näkökulmasta. Meillä on epäily sairaasta potilaasta, jolla väitetään olevan useita sairauden oireita. Kuuluvatko oireet yhteen? Todistavatko ne rappiosairauden olemassaolosta?

Vihavaisen lista kulttuurisen muutoksen ja rappion merkeistä on pitkä: koulusurmat, kaksoistornien tuhoaminen, Internet-virusten tehtailu, satoja kuolonuhreja aiheuttaneiden metsäpalojen sytyttäminen, tapaus jossa isä telkeää lapsensa seksiorjaksi vuosikymmeniksi, jne.  Vihavaisen mukaan taustalla oleva kulttuurinen muutos on uskonnollisuuden vähentyminen ja uskonnon korvautuminen konsumerismilla, mikä liittyy myös yleisen egoismin, hedonismin ja narsismin nousuun:  ”Elämää suuremmat arvot ovat länsimaisessa sivilisaatiossa hukassa, ellei sellaisiksi katsota yksilöiden narsistista raivoa” (29).

Ensimmäiseksi on kysyttävä, onko kuvaus uskonnollisuuden ja konsumerismin suhteesta uskottava. Euroopan kohdalla voisi ehkä ajatella, että on, mutta Yhdysvaltojen kohdalla ei mitenkään. Siellähän ovat sekä uskonnollisuus ja kulutususkoisuus olleet nousussa ja tuntuvat pystyvän sujuvaan yhteiselämään. Emme siis voi puhua länsimaiden tuhosta tässäkään mielessä. Miksi siis puhua tuhoutumisesta tai rappiosta muutoksen sijaan?

Ovatko yllä olevat ilmiöt todella oireita kulttuurin rappiosta? Mielestäni ei ole lainkaan varmaa, että kyse on meidän aikakaudellemme kuuluvista ainutlaatuista ilmiöistä. Voisi hyvin ajatella, että ne ovat viimeisimpiä ilmentymiä ihmiskunnan synkässä historiassa. Karmaiseekin ajatella, kuinka paljon esimerkiksi lasten ja naisten hyväksikäyttöä ja kidutusta on ollut yhteiskunnissa, joissa julkinen valvonta ja kritiikki on ollut minimissään. Koulusurmat ovat ennen kuulumaton ilmiö, mutta onko kyseessä vain vanhan idean uusi toteutustapa? Teräaseen kanssa ei saanut tuhoa siinä määrin kuin ampuma-aseilla. Lentokoneita ei ole tietenkään ollut aina, mutta terroritekoja kyllä. Itsensä uhraaminen tuskin sekään on uusi ilmiö. Kyseiset teot ovat järkyttäviä ja muodoiltaan uusia. En olisi silti varma, että ne erottuvat pohjimmiltaan ihmiskunnan pitkässä julmuuksien historiassa. Onhan nyt kuitenkin eletty länsimaissa pitkään ilman tuhoisia sotia, toisin kuin vaikkapa 1900-luvun alkupuoliskolla. Natsitkaan eivät onnistuneet tuhoamaan länsimaita tai edes eurooppalaista kulttuuria.

Vihavainen on oikeassa, että massakuluttaminen kulttuurisena ilmiönä ja nykyisessä mittakaavassa on uusi. Mutta ei ole myöskään vaikea löytää vaihtoehtoisia tulkintoja rappiotulkinnalle. Onko se jotain sellaista, jota massat eivät olisi tehneet aikaisempina vuosisatoina jos materiaaliset resurssit olisivat antaneet siihen mahdollisuuden? Olisiko kysymys väärin suuntautuneesta biologisesta tarpeesta haalia niin paljon kuin mahdollista, jonka funktio on peräisin puutteen aikakaudelta? Vihavainen tuntuu osuvan oikeaan siinä, että hyvää eettisenä ideaalina ei tavoitella julkisella tasolla kuten aikaisemmin. Mutta tämä johtunee aikakautemme näköalattomuudesta ja tulevaisuusjänteen lyhyydestä.  Mikä poliittinen taho tietää ja uskaltaa määritellä, mitä hyvä elämä ja yhteiskunta ovat, ja rakentaa poliittisen muutosvisionsa sen mukaan?

Kirja sisältää monia varsin ongelmallisia käsityksiä, kuten sen että voimme erottaa paljaalla silmällä eläin- ja ihmisrotuja, johon genetiikka ei kykene. Tämä on filosofisesti ongelmallista, jos otamme sen kirjaimellisesti. Minä ainakin näen yksittäisiä eläimiä ja ihmisiä, en ”rotuja” enkä myöskään ”lajeja”.  Molemmat ovat lähtökohtaisesti teoreettisia käsitteitä, joita ei näe ”paljaalla silmällä”. Olisi lisäksi hyvä oppia erottamaan ihon väri rodusta. ”Mustalla” voi olla hyvin pitkälle eurooppalainen geeniperimä. Kaikkein populaarimpana esimerkkinä voi mainita presidentti Obaman, joka on geneettisesti yhtä ”musta” kuin ”valkoinen”, vaikka hänet mielletään rodultaan edelliseksi. Yhdysvaltojen kohdalla on muutenkin ongelmallista laskea väestöä rotujen perusteella. Puhutaan mustista, valkoisista ja latinoista, mutta sekoittumista on ollut jo kauan. Mihin ryhmään kuuluu eurooppalaisperäisen ja latinon lapsi? Ja latinalaisperäisellä väestöllähän on lähes poikkeuksetta eurooppalaista perimää jossain muodossa. Kyse onkin paljon enemmän kulttuuri- kuin rotukategorioista.

Yhtä omituiselta tuntuvat Vihavaisen piikittelyt naisasialiikettä ja feminismiä kohtaan. Vihavainen tuntuu olevan täysin kyvytön tunnistamaan sukupuolirooleihin liittyviä yhteiskunnallisia käyttäytymismalleja, jonka seurauksena hän palauttaa asian yksilön tasolle: ”Sille, joka haluaa tehdä jotain laumasta poikkeavaa, ei siis riitä se, ettei häntä siitä kukaan estä, vaan hän haluaa vielä lisäksi kerjätä teolleen arvostustakin, jotta uskaltaisi siihen ryhtyä” (115). ”Suomalainen nainen itse asiassa onkin verrattain vapaa, kaikesta ruikutuksesta huolimatta” (116). ”Ja lopuksi vielä lähes skandaalinomainen toteamus, että ”On luonnon laki, että nuoret naaraat aiheuttavat, käytöksestään riippumatta ympäristönsä uroksissa seksuaalista häiriötä” (262). Naisten on siis otettava vastuu miesten seksuaalisesta häirinnästä?

Kirjan parasta antia ovat Venäjä-kuvaukset, joissa tekijän asiantuntemus tulee hyvin esiin. Nautinnollisia pätkiä edustaa analyysi venäläisten kansallisuuskäsitteestä, joka eroaa suomalaisesta.  Venäjän eri väestönryhmillä on eri kansallisuudet, ja heille esimerkiksi Mannerheim oli ”ilman muuta ruotsalainen paroni” (202). Myös Suomen kansainvälistymistä käsittelevä pätkä on mielenkiintoinen; esimerkiksi toteamus, että muutos on ollut niin nopeaa, että suurten ikäluokkien joukosta löytyy ihmisiä, joiden lapsuuden kokemukset maalaisympäristössä yhdistyvät 1800-luvun esiteolliseen yhteiskuntaan, mutta jotka ovat sitten saattaneet toimia kosmopoliittisissa ympäristöissä kansainvälisissä tehtävissä (187).

Merkillistä Vihavaisen argumentoinnissa on kuitenkin se, että hän useassa kohdassa kirjaa niin muodikkaasti maalailee maahanmuuton uhkakuvia, mutta ei puhu kovin suoraan mitkä maahanmuuttoryhmät ovat ongelmallisia. Ilmiselvästi kyse ei ole hyväpalkkaisista it-ammattilaisista tai vaikkapa Suomeen tulleista amerikkalaisia. Vihavainen tuntuu suhtautuvan positiivisesti myös venäläisten muuttoon ja pahoittelee venäläisten negatiivista mainetta Suomessa. Tässä yhteydessä Vihavainen oikeantuntuisesti huomauttaa, että integroitumista yhteiskuntaan voi todella odottaa vasta toisen sukupolven aikana ja että kansanryhmien on myös saatava kehittää omaa kieltään ja kulttuuriaan sen ohella (207). Kaikki kulttuurit eivät kuitenkaan saa osakseen samanlaista ymmärtämystä, joka tuli myös esiin islaminuskoisten kritiikkinä syksyllä 2009 tiedotusvälineissä. ”Maahanmuuttokriittisyys” taitaa heijastella enemmän tekijän omia kulttuurisia mieltymyksiä kuin tosiasioita.

Vihavaisen polemiikissa kaikuu nykyaikaista elämäntyyliä paheksuvan moralistin ääni, joka voivottelee snelmannilaisen kansallisvaltioidyllin saavuttamattomuutta. Voi olla, että yhä suurempien väestönosien liikkuessa ja siirtyessä asumaan uusin maihin ei ”välttämättä tule johtamaan uuden, moniarvoisemman ja suvaitsevamman kulttuurin syntyyn” (126). Mutta vaikeaa on nähdä mitä idylleihin käpertyminen auttaisi. Tuntuu hyvin vaikealta muuttaa sitä, että ihmiset, tavarat ja ajatukset liikkuvat ja rajat merkitsevät paljon vähemmän kuin aikaisemmin. Suomeen muutetaan, suomalaiset muuttavat, suomeen tuodaan  tavaroita, suomalaisia tavaroita viedään muualle, internet luo päivittäin uusia maailmanlaajuisia yhteisöjä, jne. Kyllä tämä merkitsee länsimaisen kulttuurin muutosta, mutta merkitseekö sen rappiota? Toisaalta, onko kyseessä vain länsimaisen kulttuurin muutos vai muuttuvatko muutkin? Riippuu siitä hahmotetaanko maailma näiden syntyvien, kehittyvien ja rappeutuvien kulttuuriorganismien kautta. Ehkäpä kyseessä on hidas amalgaatio, jossa syntyy (on jo syntynyt?) maailmankulttuuri paikallisuuden rinnalle. Samoja tv-ohjelmia katsotaan, samantyyppistä musiikkia kuunnellaan, samantyyppisiä ruokalajeja saa eri puolilta maailmaa, samantyyppisissä yliopistoissa opiskellaan, englantia puhutaan, jne.

Välillä on vaikea tietää, mitä Vihavainen tahtoo. Äänessä on närkästynyt mies, joka ei saa tolkkua nykymenosta. Hän vihjaa, että väkivalta on lisääntynyt nykyisessä kulttuurissa ja että sitä ei paheksuta kuten ennen, vaan jopa ihannoidaan. Vaikka kirjoittaja myöntää, että ei ennenkään asiat olleet ihan mallillaan, silti hän tuntuu kaipaavan menneisyyden siloiteltuun ja voisiko sanoa jossain suhteessa tekohyveelliseen maailmaan. Eiköhän väkivallan kulttuurilla ole aika pitkät perinteet länsimaissa. Yksi esimerkki sieltä karmeimmasta ovat kaasukammiot, jotka mielestäni vetävät vertoja jopa viime aikojen joukkosurmille, jos tällaisessa vertailussa nyt ylipäätään on mitään mieltä. Välillä Vihavainen syyllistyy aikamoisiin ylilyönteihin: ”Vanhemmasta kirjallisuudesta tai elokuvasta on turha hakea sitä sadistista ja silmitöntä väkivaltaa, joka nyttemmin on muuttunut esittävän taiteen ja katukäyttäytymisen normaaliksi elementiksi. Siitä on tullut jossakin mielessä kaikkien odottamaa käytöstä” (131). Miten niin on tullut kaikkien odottamaa (katu)käyttäytymistä?!

On erittäin vaikea sanoa, miksi joukkomurhat, joita Suomessa on nähty viime vuosina, ovat tapahtuneet, kun niitä ei sellaisenaan tunneta historiasta.  Globaalilla tiedonkululla ja malleilla on varmasti merkitystä. Kuten Vihavainen toteaa, jos aikaisemmin heilutti puukolla, niin sillä ei millään saa samanlaista tuhoa aikaan kuin tuliaseilla. Vihavainen uskoo, että vanhempi häpeäkulttuuri olisi ehkäissyt näitä murhia. Mutta kyllä Suomessa häpeäkulttuuri on edelleenkin niin vahva, että en ainakaan henkilökohtaisesti toivoisi sen vahvistuvaan. Ja sopii epäillä, että se estäisi näitä teurastuksia suunnittelevia. Voisi käydä päinvastoin. Sehän saattaisi antaa suuremman virikkeen ”näyttää” nöyryyttäjille. Ja vielä: Vihavainen kirjoittaa, ”Sen sijaan, että raaka tappaja leimattaisiin ali-ihmiseksi ja elukaksi … Hänet nostetaan mediassa myyttisiin korkeuksiin. … Kansan on tunnettava sankarinsa, kuten sanotaan” (129). Vihavaiselta on tainnut jäädä huomiotta, että prinsessa Dianan kuoleman jälkeen suurten tragedioiden surutyöstä on tullut suorastaan massailmiöitä länsimaissa. On käsittämätöntä väittää, että murhaajia pidettäisiin sankareina.

Vihavaisen tekstissä ei ole lopulta paljoakaan sellaista, joka vakuuttaisi länsimaiden tuhosta. Tuhon kannalta teoksen ensimmäinen osuus on kaikkein varteenotettavin. Kirjassa olisi voinut tarkastella eri maailmanosien keskinäisten voimasuhteiden muutosta yksityiskohtaisemmin. Ilmeistä on, että ainakaan Eurooppa ei ole taloudellisesti, sotilaallisesti ja diplomaattisesti sitä mitä se oli sata vuotta sitten, ja että toisaalta erityisesti Kiina ja Intia ovat vahvistumassa kaikissa näissä merkityksissä. Mutta kirja sisältää lopulta liian vähän tällaista analysointia ja taustoittamista. Teoksen pisin keskiosuus kertoo ennen kaikkea yhden varttuneen miehen mielenmaailmasta, ja sisältää jeesustelua nenärenkaista, homoseksuaalisuudesta ja sukupuolenvaihdoksista. Rappiota voi kuitenkin tarkastella vain tietyn ideologian tai näkemyksen kautta. Se mikä näyttäytyy yhteiskunnallisen rappion ilmiöltä ja yhteiskunnalliselta nihilismiltä, ja joka voi jollekin olla ”materialismia, hekumallisuutta, irstautta, pahetta”, voi olla liberaalisen yhteiskunnan kasvot, jossa jokainen on vapaa etsimään omaa hyväänsä. Järkevämpää olisikin ollut määritellä suoraan oma arvomaailma ja kertoa, mikä kirjoittajalle edustaa rappiota ja sitten tarkastella onko länsimainen maailma kulkemassa kohti sitä.  

Rappioargumentin kannalta kirja myös sisältää virheellisiä väittämiä. Vihavainen haluaa esiintyä jonkinlaisena poliittista korrektiutta vihaavana totuuden torvena, mutta kyse on oikeasti sosiaalisesta konservatismista. Ei ole totta, että Imatran seurakunnan kirkkoherran sukupuolen vaihdos ei herättänyt juuri lainkaan pahennusta. Tammikuun alussa 2010 kirjoitettiin, että Imatran kirkosta eroamiset lisääntyivät merkittävästi, jonka seurauksen kirkkoherra on eroamassa keväällä 2010. En tiedä pitäisikö Vihavainen tätä hyvä vai huonona, vai pyrkisikö hän vain ”kuvaamaan”. Mitä hyötyä on pohtia lävistyksiä siitä näkökulmasta, että ne ovat ”orjan merkkejä” tai saavat ihmisen näyttämään ”primitiiviseltä tropiikin alkuperäisasukkaalta” (145).  Kenelle saavat, kenelle eivät.

Kirjasta nousee esille huoli yhtenäisyyskulttuurin pirstaloitumisesta ja jaetun selkeän moraalisen koodiston kyseenalaistuminen. Tätä Vihavainen ei sulata. Kirjassa ei huomioida, että yksilöiden tasolla tämä ei tarkoita, että ”kaikki käy”, vaan että heillä voi olla selkeä moraalikoodisto. Yksilöistä löytyy pitkälle menevää suvaitsevaisuutta, mutta myös pitkälle menevää suvaitsemattomuutta.

Vihavaisen ajattelu tuntuu sisältävän ajatuksen, että suomalainen kulttuuri säilyy parhaiten sulkeutumalla mahdollisimman pitkälle. Tämän eteen voidaan vaikka luopua talouskasvun tavoitteesta, jotta vältymme tuomasta ulkomaista työvoimaa väestörakenteen muuttuessa. On pakko sanoa, että tällainen Albanian tai Pohjois-Korean mallia kohti kulkeva tie ei vastaa omaa käsitystäni suomalaisen kulttuurin kehittämisestä. Itse näkisin suomalaisen kulttuurin muuttuvan avoimemmaksi, nimenomaan henkiseltään ilmapiiriltään. On toki syytä pohtia minkälaista ulkomaalaispolitiikkaa halutaan suosia. Kyllähän maahanmuutto kulttuurien kohtaamisena varmasti aiheuttaa ongelmia, mutta niin aiheuttaisi Suomen umpioituminen ja impivaaraistuminenkin – todennäköisesti paljon suurempia.

Ainakin yhdestä asiat Vihavaisen kanssa voi olla samaa mieltä. Suomalaisen keittiön suurempi arvostaminen ja kehittäminen, ja nostaminen vaikka kansainväliseksi vientiartikkeliksi, kuulostaa hyvältä. Toivotaan, että tämä profetia toteutuu.