Sosiaalista peliä 1600-luvun Pariisissa

Kahden Ranskan historian tutkijan kirjoittama kirja on viihdettä ja tutkimusta yhdistelevä teos, jota lukiessa voi kuvitella edessään kaupunkipalatsien pröystäilevän ylellisyyden ja yksityisten rukoushuoneiden maallisen hartauden. Helppolukuiseksi tarkoitetun kirjan eri osat jäävät hieman irrallisiksi toisistaan, mutta kokonaisuutena se onnistuu tarjoamaan kuvan 1600-luvun yläluokkaisen pariisittaren elämänkaaresta. Kirja kannattaa lukea, jos haluaa perehtyä tarkemmin aikakauden uskonnollisuuteen ja seurapiirielämän sääntöihin.

Peake, Rose-Marie, Rosenberg, Riikka-Maria: Korsetti ja krusifiksi: Vaikutusvaltaisia barokin ajan pariisittaria. Gaudeamus, 2019. 351 sivua. ISBN 978-952-345-034-9.

Kirjan kirjoittajat, filosofian tohtorit Riikka-Maria Rosenberg ja Rose-Marie Peake tutustuivat Helsingin yliopiston väitöskirjaseminaarissa. Ranskan historian tutkijoita yhdistävät samankaltaiset tutkimuskohteet, 1600-luku ja naisten historia. Tuloksena syntyi ensin luentokurssi, sitten 1600-luvun Pariisin eliittinaisten elämää käsittelevä kirja. Teos yhdistelee molempien vahvuusalueita: Rosenbergin ydinosaamista ovat eliittipariisittarien muoti, asumiskulttuuri ja seksuaalisuus, kun taas Peake on erikoistunut sukupuolen, seksuaalisuuden ja kehollisuuden käsityksiin katolisessa Ranskassa.

Korsetti ja krusifiksi: Vaikutusvaltaisia barokin ajan pariisittaria ei ole elämäkerrallinen teos, vaikka se keskittyykin 1600-luvun Pariisiin kolmen aikalaisnaisen, Madame de Sévignen, Ninon de Lenclos’n ja Louise De Marillacin, kautta. Kirjan tarkoituksena on tarkastella ajan yläluokkaisten naisen mahdollisuuksia hankkia valtaa ja vaikuttaa omaan elämäänsä muodin, sisustuksen, seksuaalisuuden ja uskonnon kautta. Sisällöllisesti kirja jakautuu lukuihin, joista kukin käsittelee omaa aihealuettaan naisten elämän kautta.

Markiisitar, kurtisaani ja laupeuden tytärten johtajatar

Claude Lefèbvre, La marquise de Sévigné 1665, Musée Carnavalet Wikimedia Commons.

Madame de Sévigne (1626–1696) syntyi keskivarakkaan paronin tyttäreksi ja peri vanhempiensa omaisuuden heidän kuoltuaan. Seurapiireissä suvereenisti liikkunut madame oli saanut nauttia hyvästä opetuksesta, sillä hovitapojen lisäksi häneltä luonnistuivat myös italian kieli, tanssi ja ratsastus. Naistenmiehenä ja pelurina tunnettu aviomies markiisi Sévigne sai surmansa kaksintaistelussa. Madame de Sévignen kannalta tapaus oli ikävä, eikä vähiten siksi, että mies jätti perheen raha-asiat kurjalle tolalle.

Jälkipolvien riemuksi madame tunnettiin erityisesti nokkelasta kirjeenvaihdostaan, jota hän kävi lastensa ja sukulaistensa lisäksi myös ystäviensä kanssa. Hänen tarinansa tuo kirjaan hyväsukuisen aatelisnaisen näkökulman. Sopivan kalliilla ja hyvällä maulla sisustettu kaupunkiasunto, laaja pukuvalikoima sekä kyky kirjoittaa aistikkaan flirttailevaa kieltä varmistivat madamelle paikan seurapiireissä myös hänen vanhenemisensa jälkeen. Nuoruudessaan melko maallisena kaunottarena näyttäytynyt nainen onnistui ikääntymisen myötä luomaan itsestään kuvan syvällisenä ja henkevänä. Uskonnollisuuden vaikutus näennäisen maallisiin pariisittariin näyttäytyy hyvin madame de Sévignen kirjeenvaihdossa, sillä sairauden, vanhuuden vaivojen ja lähestyvän kuoleman vaikutus saivat hänet pohtimaan suhdetta Jumalaan sekä sitä, odottaisivatko kuoleman jälkeen taivaan portit vai helvetin kurjuus.

Ninon de l’Enclos, Château de Bussy-Rabutinissä. Kuva Benjamin Gavaudo, Wikimedia Commons.

Ninon de Lenclos (1648 – 1717) joutui ylhäisestä syntyperästään huolimatta työskentelemään nuoresta tytöstä pitäen tienatakseen elantonsa. Hän syntyi köyhän aatelismiehen tyttäreksi, mutta sai Sévignen tapaan kirjasivistystä sekä oppia yläluokan käytöstavoista. Näistä taidoista oli hänelle hyötyä, kun perheen isä lähti maanpakoon Lenclos’n ollessa vielä lapsi. Tie johtikin, kenties äidin saattelemana, ylhäisen kurtisaanin ammattiin. Jälkipolvet muistavat hänet aikansa Ranskan tai ehkäpä jopa koko aikansa Euroopan tunnetuimpana kurtisaanina. Lenclos tuo kirjaan mielenkiintoisen vastakohdan Sévignelle, joka edustaa tietyiltä osin tyypillistä yhteiskuntaluokkansa naista.

Lenclos otti sosiaalisissa piireissä jopa maskuliinisen roolin, sillä hänen ansioikseen laskettiin älykkyys, oppineisuus, henkevyys ja itsenäisyys. Kurtisaanin ei täytynyt ottaa vastaan rahaa eikä huolia rakastajakseen ketä tahansa. Ninon de Lenclos oli salonkinsa valtiatar, jonka jalkoihin aatelismiehet lankesivat. Kurtisaanin erikoisen aseman kautta kirjoittajat tuovat esille honneste femmen, kunniallisen naisen käsitteen. Kunniallisuuden menetys tarkoitti Pariisin seurapiireissä kasvojen menetystä ja pahimmillaan sosiaalisen aseman täydellistä kaikkoamista. Vastoin kaikkia yleisiä hyveitä, kuten nöyryyttä, siveyttä ja vaatimattomuutta, Ninon de Lenclos onnistui vanhana naisena säilyttämään asemansa ja jopa korottamaan sitä, sillä lopulta hän oli honneste femme, ei kurja kurtisaani.

Louise de Marillac Jean Andrén maalauksessa: Tableau attribué à frère André, autour de 1732, detalji. Réserves du Musées de l’Assistance Publique – Hôpitaux de Paris. Wikimedia Commons.

Kolmesta naisesta eniten uskonnollista valtaa käytti Louise de Marillac (1591–1660), joka tunnetaan Laupeudentyttäret-nimisen katolisen sisarkunnan toisena perustajana ja johtajattarena sekä sosiaalityöntekijöiden suojeluspyhimyksenä. Marillac syntyi hiljattain aateloidun ja sangen vaatimattoman aatelissuvun aviottomaksi lapseksi. Sukulaisten myönteinen suhtautuminen avioliiton ulkopuoliseen lapseen kuitenkin takasi sen, että hän sai Lenclos’n ja Sévignen tapaan aatelisnaisen kasvatuksen ja sosiaalisen verkoston. Marillac siirtyi jo pienenä tyttönä opiskelemaan Poissyn luostariin, joka oli vuosisatojen saatossa kerännyt oppilaikseen Ranskan eliittiä. Luostarissa virisivät niin oppisivistys kuin suhteet pariisilaisiin uskonnollisiin naispiireihin, dévote-naisiin. Aivan heti Marillac ei kuitenkaan päätynyt Jumalan morsiameksi, sillä hänet vihittiin porvarissukuisen ja varakkaan Le Gras’n kanssa. Avioliittonsa aikana Marillac omistautui köyhien auttamiseen ja henkilökohtaisen uskonnollisuuden harjoittamiseen.

Näyttävää eliittipariisittaren elämää elänyt Marillac saattoi syyllisyyden painaessa liikaa vetäytyä kaupunkipalatsinsa yksityiseen rukoushuoneeseen. Hänen uskonnollisuutensa oli askeettista ja vetäytyvää ja veti ankaruudessaan vertoja luostarien harjoitteille. Marillacin omistautumista uskonnollisille velvoitteille on voitu jäljittää häneltä säilyneiden 700 kirjeen sekä 100 uskonnollisen tekstin avulla. Toisin kuin Sévigne, hän ei ole jäänyt jälkipolvien mieleen kirjoittajana, vaikka pyrkikin tuomaan esille omaa käsitystään katolisesta uskosta. Sosiaalisen verkoston ylläpitäminen kirjeitse kuului yläluokkaisen pariisittaren ja dévote-naisen päivärytmiin riippumatta siitä, istuiko hän luostarin työhuoneessa vai kaupunkipalatsissa. Henkisenä kerskakulttuurin muotona näyttäytynyt kaupunkipalatsi sekä pyrkimys itsensä rajoittamiseen arkielämässä olivat Marillacin tapa hankkia sosiaalista pääomaa sekä säilyttää hankittu asema. Hyvät suhteet hengellisiin pariisittariin takasivat tuen myös myöhemmässä, avioliiton jälkeisessä elämäntilanteessa. Aviomiehensä kuoleman jälkeen Marillac omistautui lopullisesti Jumalalle. Omaelämäkerrallisissa teksteissä ja pyhimyselämäkerrassa avioliitosta ja siitä syntyneestä pahankurisesta lapsesta tuli koettelemuksia uskon tiellä. Marillac oli laupeudentytärten johtajana äärimmäinen esimerkki: hyväluokkainen ja hento aatelisnainen, joka eli köyhissä olosuhteissa räsyisissä vaatteissa, aliravittuna ja haisevana uskonsa tähden.

Sévigne, Lenclos ja Marillac asettivat itselleen tavoitteita, jotka saattoivat saavuttaa pelaamalla sosiaalista peliä ulkonäöllä, rahankäytöllä sekä seksuaalisuudella. Kaikki heistä muistettiin lopulta oppineina ja hyveellisinä naisina.

Proosaa ja lähdekritiikkiä

Kirja on selvästi tarkoitettu kevytlukuiseksi ja helposti lähestyttäväksi populaariksi historiateokseksi. Toisin kuin useimmissa alkuperäislähteiden tutkimukseen perustuvissa historiateoksissa, kirjan johdannossa ei eritellä tarkoin aiempaa tutkimusta, alkuperäislähteitä, keskeistä käsitteistöä ja historiantutkimuksen metodeja. Keskeisten henkilöiden esittelemisen ohella heistä tuodaan esille olennaisimmat alkuperäislähteet ja aiemman tutkimuksen teemat, mutta yksityiskohtiin ei mennä. Lukija voi tutustua aiempaan tutkimukseen kirjan lopussa olevan lähdeluettelon kautta, sillä tekstissä viitataan asianmukaisesti lähteisiin.

Fleury, Joseph-Nicolas-Robert (1797–1890): A Reading with Madame de Sévigné.

Lähdekriittisiin ongelmiin ja lähdeaineiston tyyliin paneudutaan luvuissa, joiden aiheen kannalta ne ovat tärkeitä. Esimerkiksi Madame de Sévignen kirjeaineistosta tuodaan esille kirjeiden tutkimukselle tyypillisiä lähdekriittisiä ongelmia. Kirjeitä ei ole kirjoitettu kuvaamaan todellisuutta, vaan ne on luotu tietoisena siitä, että teksti luettaisiin ääneen salongeissa ja perhepiirissä. Madame de Sévigne on varmasti muokannut totuutta enemmän omia halujaan vastaavaksi. Lisäksi jälkipolvien käsitys hänen kirjeistään on peräisin naisen kuoleman jälkeen tehdyistä julkaisuista, joiden perustana ovat esimerkiksi Madame de Sévignen serkun tekemät jäljennökset hänen kirjeistään. Luonnollisesti myös serkun käsi on saattanut lipsahtaa lisäämään tai poistamaan yksityiskohtia. Vastaavan syynin saavat osakseen myös omaelämäkerralliset kuvaukset sekä pyhimyselämäkerta, josta on saatu tietoa Louise De Marillacin uskonnollisesta matkasta.

Teemojen käsitteleminen eri henkilöiden elämänkaaren kautta on enimmäkseen toimiva ratkaisu, mutta välillä käsitellyt aiheet ja käsitteet eivät kytkeydy toisiinsa. Esimerkiksi naisten seksuaalisuutta käsitelleeseen lukuun olisi toivonut enemmän yhteisten lankojen sitomista yhteen, jonkinlaisen yhteenvedon lisäämistä sekä käsitteistön tarkentamista. Erityisesti seksuaali-identiteettiin liittyvät käsitteet tuntuvat annetun tiedon valossa irrallisilta – miksi esimerkiksi Sévigneä kuvaillaan aseksuaaliseksi? Lukijan kannalta vertaus nykypäivänä tunnustettuun seksuaalisen suuntautumisen muotoon tuntuisi järkevämmältä, jos sen pätevyyttä 1600-luvun Ranskan kontekstissa olisi käsitelty tarkemmin.

Kokonaisuutena kirja kuitenkin soljuu mukavasti eteenpäin, eikä sille voi antaa muuta kuin kiitosta usein vähälle jääneiden aiheiden tarkastelusta. Hauskan lisän kirjaan tuovat lukujen alussa olevat kaunokirjalliset osiot, jotka on erotettu tutkimuksellisesta tekstistä kursiivilla. Täysin fiktiiviset kertomukset auttavat virittäytymään tunnelmaan ja tarjoavat mukavia hengähdystaukoja tietokirjaosioiden välissä. Korsetti ja krusifiksi on oiva kirja naisten historiasta, 1600-luvun kulttuurihistoriasta ja seksuaalisuuden historiasta kiinnostuneille.

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *