Lapsuudessani 1970-luvun alussa keräsin Panda-purukumien kylkiäisinä seuranneita kortteja, joissa oli kustakin maailman maasta perustiedot ja kääntöpuolella lipun kuva. Niistä jäivät mieleen Ylä-Voltan pääkaupunki (Ouagadougou), Etelä-Vietnamin keltainen lippu, autojen kaksikirjaimiset kansallisuustunnukset ja monet muut yksityiskohdat, joille sittemmin on ollut vaihtelevaa käyttöä. Ikätoverien maantiedon harrastusta vahvistivat myös pankin jakamat hieman suurikokoisemmat kortit, joiden kuvapuolella oli kartat. Tämä oli siis aikana ennen interrailia ja internetiä, jotka jatkoivat maailmankuvan kutistumista. Uskoakseni aika moni keski-ikäinen maailman asioista kiinnostunut tarttuu yhä mielellään hakuteoksiin, joista värikkäät liput ja kartat painuvat tekstistä piittaamattomankin mieliin.

Kun aktiivipoliitikko kokoaa lippukuvaston, kriittinen lukija voi aavistaa, että siinä on muutakin kuin vain kiistattomia faktoja kaikista maailman itsenäisistä valtioista ja värikkäitä kuvia sekä kuvauksia niiden eri aikoina käyttämistä lipuista. Kimmo Kiljusen ensimmäinen lippukuvasto vuodelta 1995 oli vielä kätevää taskukokoa ja silti 618-sivuinen, mutta se on nyt kasvanut kaksi kertaa suuremmaksi ja 734-sivuiseksi tietojärkäleeksi, jossa jokaiselle maalle riittää useita sivuja. Niitä kaunistavat kuvat ja pienet tietolaatikot, mutta valtaosa tekstistä on omistettu historialle. Paikoitellen teksti pomppii, mikä johtuu siitä, ettei lisäyksiä ole aina liitetty saumattomasti alkuperäiseen tekstiin.

Kiljusen sanoma on erehtymättömän sosialidemokraattinen ja tyyli joskus ärsyttävän oppimestarimainen, erityisesti kunkin maan kuvauksen loppuhuipennuksessa: ”Ovatko islantilaiset lipullaan näyttämässä tietä esivanhemmilleen norjalaisille, joiden EU-jäsenyys antaa yhä odottaa?” (s. 22); ”Latvian lipun hyytyneen veren väri ei lupaa hyvää, ellei maa saa ratkaistua vaikeaa kysymystä kansalaisuutta vailla olevasta venäläisestä vähemmistöstä ja taltutettua kiihtyvää maastamuuttoa.” (s. 26); ”Ei ihme, että ruotsalaiset voivat ylväinä ihailla kansakuntansa sinikeltaista lippua. Se on osoittautunut suvaitsevaisuuden, solidaarisuuden, tasa-arvon ja kansanvallan tunnukseksi.” (s. 36); ”Suomen skandinaavinen ristilippu kertoo kiinteästä yhteydestä muihin pohjoismaihin. Näiden vaikutus ’Itämaan’ kansanvaltaiseen kehitykseen ja hyvinvointimalliin on ollut ratkaiseva.” (s. 41) jne.

Kirja alkaa pohjoismaista ja jatkuu maaryhmittäin tai maanosittain sekä niiden sisällä hyvässä aakkosellisessa järjestyksessä. Ei ehkä sattumalta viimeiseksi jää Yhdysvallat, jonka ”tähtilippu herättää tunteita. Sitä vihataan ja rakastetaan. Se on moneen kertaan poltettu hillittömällä raivolla, mutta yhtä haltioituneella intohimolla sitä palvotaan vapauden ja edistyksen tunnuksena. … Nöyryys kaunistaisi. Historian edessä kaikki on suhteellista. Kansakunnat ja valtiot muuttuvat – ihminen ja elämä pysyvät.” (s. 723)

Kantaa ottavista loppuluonnehdinnoista kyseenalaisimpia ovat monet kohtuuttoman tylyt arviot: ”Surkealta tuntuu, kun Tanska on tänään alkanut liputtaa itseensä sulkeutuvan tyytyväisyyden puolesta.” (s. 47); ”Suomessa korostetaan yhteisvastuullista hyvinvointia ja hyviä suhteita Venäjään. On toivottava, ettei Viron lipun musta saa näistä periaatteista yliotetta.” (s. 95); ”Vallankumouslipun vapauden, veljeyden ja tasa-arvon ihanteet on [Ranskassa] julkeasti häpäisty.” (s. 152); ”Poliittinen todellisuus nyky-Unkarissa on kuitenkin hämmästyttävästi etääntymässä suvaitsevaisuudestaan ja solidaarisuudesta.” (s. 185); ”Kuwait on olemassa siksi, että alueen ulkopuoliset vallat ovat strategisista ja taloudellisista syistä irrottaneet sen erilliseksi valtioksi.” (s. 441); ”Bahaman kuulakkaan kaunis lippu…peittää yhteiskunnan varjoisamman puolen, erimuotoisen kansainvälisen keinottelun varassa tapahtuneen rikastumisen.” (s. 623)

Tyypillisesti Kiljusen paheksuntaa saavat osakseen maahanmuuttokriittiset valtiot, joista hänellä on ilmeisesti usein pinnallista tai vanhentunutta tietoa. Yleensä hän suhtautuu pessimistisesti kansalliskiihkoon, korruptioon ja konflikteihin, mutta Kyproksen, Syyrian, Nepalin, Etelä-Afrikan ja Venezuelan suhteen vaikuttaa yllättävän optimistiselta. Sosialidemokraattien kehitysapupolitiikan perinteisesti hellimä Nicaragua selviää säyseillä sanoilla: ”Maan kulmikas poliittinen historia on täynnä epäoikeudenmukaisuutta ja epärehellisyyttä, mutta idealismikin on silloin tällöin päässyt niskan päälle.” (s. 687)

Kiljusen kuvitelma siitä, että ”Irak alkoi rauhoittua vasta kun Yhdysvallat 2011 veti sotilaansa pois” (s. 420) kielii toiveajattelusta ja linjattomasta suhtautumisesta kansainvälisiin interventioihin. Hänen mukaansa Afganistanissa ”Pohjoisenliitto aloitti Yhdysvaltojen tukemana sotatoimet Talibanin hallintoa vastaan. Vastatoimina Massoud salamurhattiin 2001…” (s. 477) ikään kuin maan laillista hallitusta edustanut ”Pohjoisenliitto” olisi istuskellut aseettomana ja toimettomana Talibanin vallattua Kabulin 1996. Kannattaisi muistaa, että kaikki sisällissodat eivät suinkaan ala ulkovaltojen sekaantumisesta, eivätkä lopu kun TV-kamerat kääntyvät muille tantereille.

Jotakin on pudonnut pois Mongolian kuvauksesta: ”Vaikka kommunistikaudella Tshingis-kaania pidettiin venäläisvaikutusta ja katkeruutta terroristina, nykyään mongolivalloittajan maine kansakunnan suurimpana sankarina on palautettu.” (s. 538) Yleisesti ottaen kieliasu ja oikeinkirjoitus ovat kuitenkin kiitettävällä tasolla.

Olipa Kiljusen jakamista tuomioista ja ennustuksista mitä mieltä tahansa, hänen omaperäisyytensä ansaitsee kunnioitusta. Ei ole helppoa säilyttää kiinnostusta yli 200 valtioon (Suomen tunnustamien 195 itsenäisen valtion rinnalla omat lukunsa ovat saaneet itsehallinnolliset Ahvenanmaa, Färsaaret ja Grönlanti (emämaidensa jälkeen) sekä Länsi-Sahara, Palestiina, Taiwan ja kaikkein heikoimmin perustein Puerto Rico), joista kaikissa kirjoittaja tuskin on edes itse käynyt. Muutaman osalta ainoat huomiot ovatkin varsin henkilökohtaisia: ”Grenadan…pääkaupunki on maailman kauneimpia.” (s. 655); ”Aidosti monikulttuurisessa Surinamissa ihmiset ovat ilmeisen joustavia ja ystävällisiä sekä toisilleen että vieraille.” (s. 708). Ehkä olisi voinut estottomamminkin liittää kirjaan omia matkakertomuksia, vaikka se epäilemättä olisi paisuttanut sivumäärän tuhanteen.

Maiden valikoinnissa Kiljunen on osoittanut objektiivisuutta, eikä hän myöskään jätä huomiotta sellaisia itsenäisyyttä havittelevia alueita kuin Pohjois-Kypros (s. 119), Abhasia (s. 202, tosin kuvatekstissä ”Abhazia”), Tshetshenia (s. 238, tosin omakielinen nimi Itshkeria väärin kirjoitettuna: ”Ishkeria”), Kurdistan (useampaankin kertaan: s. 408, 420, 424 ja 467) tai Itä-Turkestan (s. 515). Aluejaottelussa voisi kuitenkin havaita omaperäisiä ratkaisuja Turkin sijoittamisessa Euroopan sijasta Lähi-itään.

Yksityiskohdissa olisi paljonkin korjattavaa: Sveitsissä on enemmän kuin 20 kantonia (s. 123) – virhe, joka aiheutui kun hän unohti toisessa yhteydessä (s. 175) mainitsemansa kuusi puolikantonia. Sveitsin kansallispäivä ei myöskään ole 24.10. (s. 178, täysin merkityksetön päivä) vaan 1.8. Azerbaidzhanin alueella 1918 liehunut Keski-Kaspian lippu oli sinipunasininen, kuten Kiljusenkin kuvassa, eikä ”sinipunavalkoinen” kuten tekstissä (s. 197). Turkkilaiset eivät ole ”orguzien” heimoa (s. 464), vaan oghuzeja, eikä Turkilla ollut vihreää lippua vuosina 1920–1936 (s. 466). Filippiinien eteläisimmän saaren Mindanaon asukkaista suurin osa ei ole muslimeja (s. 487), vaan heidän osuutensa on alle kolmannes.

Kiljunen sai kansainvälistäkin kuuluisuutta johtaessaan Kirgizistanin väkivaltaisuuksien kansainvälistä tutkijaryhmää. Maan parlamentti suuttui sen raportista niin, että julisti Kiljusen ei-toivotuksi henkilöksi. Kovin hyvää kuvaa asiantuntemuksesta ei kuitenkaan anna se, että Kiljunen nimittää maata sitkeästi Kirgisiaksi – eikä liene sattumaa, että Ulkoasiainministeriökin pitkään horjuttuaan kallistui tähän virheelliseen kirjoitusasuun Kiljusen vaimon toimiessa Keski-Aasian kiertävänä suurlähettiläänä. Sen sijaan, että olisi pysähtynyt miettimään maan nimeä hän väittää sanan ”kirgis” tarkoittavan punaista (s. 209), mikä on täysin perätön (Kiljunen lienee kuullut sanan ”kirmizi”, joka tarkoittaa karmiininpunaista).

Olisi mielenkiintoista analysoida tarkemmin, miltä osin Kiljusen maailmankuva on muuttunut 18 vuodessa. Lippukuvaston ensimmäisessä painoksessa ei kuitenkaan ollut yhtä rohkeita luonnehdintoja eikä ennustuksia, joten sikäli vertailu ei olisi vielä yhtä antoisaa kuin 2030-luvulla tulee olemaan tarkistaa, vieläkö Kiljunen seisoisi sanojensa takana.

Kirja ei ole kovin huolellinen hakuteokseksi. Löytämäni virheet ovat nimenomaan uusimmasta painoksesta, vaikka selvästikin se suorastaan välttelee täsmällisiä päivämääriä ja joidenkin maiden osalta on hieman vaikea hahmottaa, milloin ja missä järjestyksessä lippuja vaihdettiin. Tietolaatikoissa ei ole varsinaisia itsenäisyyspäiviä tai kansainvälisten järjestöjen kuten YK:n jäsenyyksiä. Sen sijaan kirjassa on veksillologista (lipputieteellistä) kunnianhimoa ja vaikka moni muusta kirjallisuudesta tai internetistä lainattu tieto (lähdeviitteet puuttuvat tyystin) onkin jäänyt tarkistamatta, sitä on hauska lukea ja se antaa harvinaisen hyvän kokonaiskuvan maailmasta, joka on kirjava muutenkin kuin saloissa hulmuavien kansallisten symboliensa kautta.