Uhtuan piiri sijoittuu kartalla alueelle, joka on Suomen rajalta Suomussalmen korkeudelta itään. Sen suurimmat kylät ovat itse piirikeskus Uhtua, venäläisittäin Калевала (Kalevala), Vuokkiniemi, Kontokki, Jyskyjärvi ja Paanajärvi. Seutu tuli tunnetuksi karelianismin aikana kulmakuntana, josta suomalaiset kansanrunojen kerääjät ja taiteilijatkin hakivat vaikutteita niin muinaisrunojen maailmaan kuin myyttiseen alkuaikaan suomalaisen taiteen kultakautena.

Romantiikasta punaiseen Vienaan

Poliittinen Uhtua on kuitenkin toisen näköinen. Vienan Karjalan läntisten kylien suhteet Suomeen ovat olleet kautta aikain tiiviit, kaupankäynti on ollut molemminpuolista, parhaiten ehkä tunnetaan Vienan laukkukauppiaat. Sukulaissuhteita on luotu karjalaisen ja suomalaisen väestön välillä. 1900-luvun alussa, neuvostovaltion synnyn myötä poliittinen tilanne Karjalassa, kuten muillakin Neuvosto-Venäjän raja-alueilla, loi epävarmuutta, syntyi tyytymättömyyttä huonoihin olosuhteisiin ja uuden valtakoneison tunkeutumisesta perinteiseen yhteiskuntaan.

Vienassakin alkoi kansannousu, joka lopulta johti olosuhteisiin nähden laajamittaiseen pakoon Suomen puolelle puna-armeijan otettua asutukset haltuunsa. Kun kylät tyhjenivät, ja kun samoihin aikoihin punapakolaisia siirtyi Suomesta itään ehkä jopa viitisentoista tuhatta, katsoi neuvostovalta, että osa tästä väestä ohjattaisiin myös Vienaan. Erityisesti tämä koski Suomen sisällissodan jälkimaininkina syntynyttä niin sanottua läskikapinaa, johon osallistuneita pakeni rajan yli itään. Osa pakolaisista ohjattiin punaupseerikouluun, osa suoraan Vienan tyhjentyneisiin kyliin, erityisesti Uhtualle. Täällä alkoi yhteiskunnan rakentaminen sosialismin hengessä. Leniniläinen kansallisuuspolitiikka nosti esiin kulttuuriset vähemmistöt ja niiden olemassaolon oikeuden, ja sotakommunismista kurjistunutta taloutta pyrittiin elvyttämään niin sanotun NEP-politiikan kautta. Tämä antoi myös punasuomalaisille mahdollisuuden soveltaa osuustoimintaliikkeen perusteita kehittyvään neuvostotalouteen. Tämä toimi aikansa, ennen kuin 1930-luvun puolivälin pakkokollektivisointiaalto muutti järjestelmää, ja osuustoimintaliike myös poliittisesti nähtiin, jos ei nyt porvarillisena, niin ainakin revisionistisena.

Siirtolaisuutta itään

Toinen merkittävä suomalaisen väestön muuttoliike Vienan Karjalaan tapahtui 1930-luvun alussa, kun Neuvostoliiton puunjalostusteollisuuden tarpeisiin värvättiin pulakauden riivaamista Yhdysvalloista ja Kanadasta suomalaisia siirtolaisia rakentamaan ihanneyhteisöä Karjalaan. Jopa kuusi tuhatta amerikansuomalaista pakkasi tavaransa ja siirtyi Karjalan metsiä hyödyntämään. He rakensivat omaa infrastruktuuriaan, toivat uutta teknologiaa metsäteollisuuteen. Pian he joutuivat kuitenkin huomaamaan, että onnistuminen oli kovan työn takana, eikä karjalaisväestö, venäläiset, eivätkä myöskään punapakolaiset heistä juuri pitäneet. Osa muuttajista lähtikin pian takaisin, mutta osa, etenkin ne, jotka olivat luopuneen passeistaan, jäivät alueelle ja katosivat sitten Stalinin vainojen nieluun.

Kolmaskin siirtolaisaalto Suomesta Neuvosliittoon syntyi aivan suomalaisin voimin, kun neuvostopropaganda houkutteli ja suomalainen oikeistopolitiikka ja lama työnsivät niin sanottuja loikkareita eli laittomia siirtolaisia rajan yli itään. Tätä väestöä ei kyllä juurikaan Vienassa näkynyt. Venäläiset viranomaiset ja turvallisuuskoneisto pitivät näitä ihmisiä epäluotettavina, eikä heidän sallittu asettautua rajaseudun läheisyyteen.

Hybris ja nemesis

Tämän väestökehityksen myötä tapahtui myös Karjalan ja etenkin Vienan seutujen poliittinen suomalaistuminen. Leninin vähemmistöpolitiikka suosi osaavia ja taitavia suomalaisia, mainittakoon vaikka vain Edvard Gylling ja Otto Wille Kuusinen paikallisten puoluepomojen nokkamiehinä. Punasuomalaiset saivat suhteellista osuuttaan huomattavasti merkittävämmän aseman neuvostojen maassa, mikä johti suomen kielen aseman vahvistumiseen, vaikka määrällisesti suomenkielisiä oli vain murto-osa karjalan- ja venäjänkielisistä. Alkoi Karjalan ja etenkin Vienan Karjalan kielellinen suomalaistaminen, mikä lopulta koitui suomenkielisten kohtaloksi.

Karjalaisten ja venäläisen tyytymättömyys kieli- ja kulttuuripolitiikkaa kohtaan nousi ja johti vuodesta 1935 alkaneeseen tietoiseen kampanjaan punasuomalaisia kohtaan. Nostettiin syytteitä ilman perusteita, ihmisiä katosi, ja suuri levottomuus heräsi suomalaisten keskuudessa. Ja kun pakkokollektivisointi, bolševistipuolueen yliote, ylhäältä johdetut osittain epäonnistuneet talousuudistukset ja voimistunut venäläistämispolitiikka kerran lähtivät liikkeelle, sitä ei voinut enää pysäyttää. Otto Wille selvisi hengissä, mutta muut Karjalan autonomisen sosialistisen neuvostotasavallan suomaalaisperäiset johtomiehet ja harvat poliittisesti aktiivit naiset sekä tahattomasti poliittis-kulttuurisen kamppailun jalkoihin jääneet arjen sankarit joutuivat 1937 alkaneiden vainojen uhreiksi ja hävisivät historiasta – ainakin neuvostohistoriasta. Karjalassa tuomittiin vuosien 1937–1938 aikana yhteensä noin 11 300 asukasta, näistä suomalaisia oli noin 4 700. Suhteellisesti tämä tarkoittaa, että kun koko Karjalassa noin reilut kaksi prosenttia väestöstä tuomittiin, tuomittiin suomalaisista noin kolmannes. Uhtuan piirin osalta tilanne oli vielä karmeampi: siellä asuneesta suomalaisesta työikäisestä väestöstä lähes kaikki vangittiin ja teloitettiin, ja perheet karkotettiin muualle Karjalaan ja kauas Venäjälle. Kyseessä oli siis selvä etnis-poliittinen vaino.

Tarkkaa työtä

Pekka Vaara on Karjalan Sivistysseuran varapuheenjohtaja ja Vienan Karjalan historiasta kirjoittanut historioitsija. Eipä ihme, että Vaara on kiinnostunut Vienan Karjalasta, sillä hänen sukujuurensa ovat Uhtualla. Hänen isoisänsä näet oli Andronovin laukkukauppiassukua. Vaara on aiemmin kirjoittanut Vienan viime vuosisadan alun historiasta teokset Viena 1918 – Kun maailmansota tuli Karjalaan (Docendo 2018) ja Viena 1919-1922 – Kun neuvostovalta tuli Karjalaan (Docendo 2020).

Nyt käsillä olevaa teosta voi hyvällä syyllä pitää tarkkana, aina mikrotasolle ulottuvana poliittisena historiateoksena. Vaara on käyttänyt kiitettävästi aineistonaan Suomessa ja Neuvosto-Karjalassa julkaistua tutkimuskirjallisuutta, historiateoksia ja aikalaismuistelmia, teoksen kokoamishetkellä vielä avoinna olleita karjalaisia arkistoja sekä niiden sulkeuduttua myös toisen käden kautta Pietarin arkistoja. Hän ei kaihda myöskään viittaamista karjalaissuomalaiseen kaunokirjallisuuteen. Hän toteaa saman kuin minkä Karjalan kansalliskirjailija Ortjo Stepanov taannoin sanoi minulle, kun puhuimme suomenkielisestä kirjallisuudesta Karjalassa: ”Tärkeä on osata lukea rivien välistä ja myös lukea ne kokonaiset luvut, joita en ole voinut kirjoittaa.” Hänen karjalaiseepoksensahan Kotikunnan tarina (Karjala-kustantamo 1979) unohtaa kokonaan ajanjakson 1930-luvun puolivälistä vuosikymmenen loppuun!

Erityisen mielenkiintoista aineistoa tarjoavat Petroskoissa ja Uhtualla ilmestyneet suomenkieliset sanomalehdet, joiden usein kärkevääkin kirjoittelua neuvostohallinnon toimenpiteistä voi Vaaran teoksesta mielenkiinnolla lukea, kunnes lehdet 1930-luvulle tultaessa alkoivat muuttua puoluekoneison ohjaamiksi ja turvallisuuselinten valvomiksi. Ne kertovat, kuinka tarkkaan neuostohallinto pyrki lehdistön välityksellä ohjaamaan väestön ideologista kasvatustyötä. Mutta samalla ne kertovat arkipäivän elämästä ja tapahtumista ja tuovat lukijan lähemmäksi kertomussubjekteja.

Kirjassa esiintyy suuri joukko paikallisia henkilöitä tarkasteluhistorian eri vaiheissa. Lähes aina näiden henkilöiden kohdalla on kuitenkin nootti, joka ohjaa lukijan alaviitteeseen, kuten esimerkiksi ”Kyllönen, Jaakko s. 1910 Suomi, loikkasi 1929, Kalevalan piiri Uhtuan kolhoosin puheenjohtaja, tuomittiin 2.1.1938 § 58/6, ammuttiin 9.1.1938 Karhumäessä.” Keskeisimmistä henkilöistä tai ehkä myös esimerkkihenkilöiksi valikoituneista on laadittu pienoiseläkertoja kainaloteksteiksi. Näin on tehty esimerkiksi suomalaisesta maineikkaasta kommunistijohtaja Eero Haapalaisesta, joka ennen loppuaan oli muun muassa Karjalan ASNT:n tieteellisen tutkimusinstituutin historian osaston johtaja: ”vuonna 1926 hän oli Neuvostoliiton turvallisuuselinten paljastaman Suomen tiedustelun agentti Kotirannan kanssa muodostaneet Uhtuan kylään vastavallankumouksellisen ryhmän, järjestänyt ryhmälleen laittomia kokouksia ja harjoittanut trotskilaista agitaatiota”. Haapalainen ammuttiin 27. marraskuuta 1937 Petroskoissa.

Näitä alaviitteitä lukiessa tulee todella paha mieli. Muuten kirjan tarkkuus ja tekstin luontevuus pikkutarkkuudestaan huolimatta antaa lukumieltymyksen tunteen.