Kirsti Lempiäinen tarkasteli väitöskirjassaan sosiologian oppikirjoja selvittääkseen millä tavalla sukupuoli esitetään niissä. Kaiken kaikkiaan aineistoon kuuluu 748 kurssikirjaa, tosin lähiluenta on rajattu vain viiteen.

Kurssikirjallisuus on aina valintaa ja heijastaa kyseisen laitoksen ilmapiiriä ja käsitystä sosiologiasta. Kirsti Lempiäisen teos on hyvin monisyinen. Se antaa pelkän sukupuolen esittämisen lisäksi vähintään viitteellistä tietoa myös sosiologian hierarkkisuudesta ja moninaisuudesta, eroista ja yhtäläisyyksistä Helsingin ja Tampereen yliopistojen sosiologian laitosten välillä, sekä yleensä sosiologian opetuksen historian kehityksestä, tai akateemisen argumentaation muuttuvasta luonteesta.

Kaikki edellä mainitut ovat tärkeitä tekijöitä ja palvelevat myös tutkimuksen päätarkoitusta. Jos tutkija haluaa tarkastella sukupuolen ilmaisemisen tapoja, kielellä ja sen käyttötavalla on erityinen merkityksensä. On kyse siitä, miten merkitys muodostuu kontekstissaan. Mutta siitä seuraa heti toisenlainen ongelma: osaako 2000-luvun tutkija tulkita 1940-luvun oppikirjojen sanomaa ”oikein” eli sillä tavalla kuin se on tarkoitettu? Käsitteiden vivahteet lienevät ainakin muuttuneet. Onko alisteiselta näyttävä käsite todella ollut sillä tavalla alisteinen kuin käsite nykyään ymmärretään?

Kirsti Lempiäinen kertoo, kuinka hänen mielestään (sukupuolinen) subjekti on tulkittava tekstikontekstissaan. Minua alkoi hieman häiritä se, että Lempiäinen ei varsinaisesti problematisoinut ajan käsitettä. Eikö se ole ongelma? Tutkimusmateriaali käsitti kuitenkin aineistoa useilta eri vuosikymmeniltä. Ovatko ne suoraan verrattavissa toisiinsa? Jos, niin millä perustein. Riittääkö pelkkä sosiologian konteksti? Lempiäinen pystyy kuitenkin aika hyvin vastaamaan esiin nouseviin kysymyksiin. Juuri kun pysähdyin pohtimaan ajallisuuden ongelmaa, Lempiäinen huomautti seuraavassa kappaleessa, ettei voi verrata keskenään sosiologian eri vuosikymmeniä ja ratkaisi ongelman keskittyen siihen, mikä on ollut sukupuolen jäsentämisessä pysyvää ajasta toiseen.

Onneksi Kirsti Lempiäinen muistaa tuoda esiin myös tutkijan väistämättä subjektiivisen tulkinnan ongelman ja sen mihin se perustuu: omaan kokemukseen sosiologian oppikirjoista ja myös teoreettisiin lähtökohtiin kriittisen luennan taustalla. Tämä taas johtaa väistämättä miettimään ihmistieteiden pyrkimystä kohti objektiivista totuutta – joka säilynee ikuisesti pyrkimyksenä. Mutta merkittävintä lienee kuitenkin se, että subjektiivisuus otetaan omaehtoisesti ja rehellisesti esiin ja että sen ongelmallisuus pyritään minimoimaan. Lempiäisen ratkaisu subjektiivisuuden ongelmaan on erottaa toisistaan analyysi ja kritiikki.

Kirsti Lempiäisen metodina tuntuu olevan aika pitkälle luokittelu, jaottelu ja tyypittely. Se on onnistunut ratkaisu laajan materiaalin suhteen, myös lukijaystävällinen. Haastavaksi tietenkin jää yhteenveto ja sen kattavuus. Lempiäinen on esimerkiksi jaotellut aineistonsa sen mukaan, esiintyykö niissä sukupuoli vai ei vai onko se jopa keskeinen kysymys. Sukupuolen esiin nostaminen on tietenkin aina valinta ja valintaan liittyy myös aina se, mitä ei ole. Lempiäisen mukaan politiikkaan tai talouteen liittyvät sekä metodologiaan keskittyvät kurssikirjat ovat pitkälti sukupuolivapaita. Joissain jopa perustellaan miksi tällaiseen ratkaisuun on päädytty. Lempiäisen hienoja oivalluksia onkin sen huomaaminen, että sukupuolettomuus nähdään näissä tapauksissa arvokkaampana kuin sukupuolta koskeva tieto. Ennalta arvattava tutkimustulos sen sijaan on se, että yleensä sukupuoli viittaa suoraan naiseen, kun miehen toiminta on ”normaalitila”, joka ei vaadi selittelyjä.

Kirsti Lempiäinen varmisti kirjastojen asiasanoituksen avulla, että hänen poisjättämissään sosiologian kirjoissa ei ollut sukupuoli keskeisenä tekijänä. Entisenä kirjastotyöntekijänä ilahduin tästä suuresti, koska sehän tarkoittaa, että Lempiäinen luottaa suomalaiseen korkeakoulukirjastojen henkilökunnan ammattitaitoon niin paljon, että pitää niiden asiasanoitusta kattavana. Tämä antaa toisaalta myös pohdittavaksi laajemman kysymyksen siitä, että kun materiaalia on paljon, mitä oikeastaan voi ottaa muualta valmiina – mihin voi luottaa?

En tiedä onko Kirsti Lempiäinen pyrkinyt tietoisesti itsekin oppikirjamaiseen esitykseen, mutta väitöskirjansa alussa hän näkee vaivaa selittääkseen ymmärrettävästi tutkimustyönsä teoreettista viitekehystä ja sitä, mihin hänen oma tutkimustyönsä sijoittuu niin sosiologiassa kuin myös sukupuolen tutkimuksen tieteentraditiossa. Tämäntyyppinen lukijaystävällisyys palvellee ennen kaikkea opiskelijoita, jotka aloittelevat omaa opinnäytetyötään ja joutuvat siten tutustumaan myös teoreettisen viitekehyksen muodostamiseen ja sen soveltamiseen aineistossa. Myös tutkimusmenetelmän ja edistymisen raportointi on kiitettävän yksityiskohtaista.

Vaikka varsinainen tutkimusongelma esitetään yksinkertaisesti, kyseessä on monisäikeinen teos. Kirsti Lempiäisen teksti on myös mielenkiintoista luettavaa. Lukijana kuitenkin jäi harmittamaan hieman nykyinen tapa asettaa viitteet loppuviitteiksi eikä alaviitteiksi. Alaviitteinä huomautukset ja lisäselvitykset olisi niin helppo vilkaista. Nyt täytyy koko ajan selailla ja lukea kirjaa kahdesta paikasta yhtä aikaa.