1990-luvun puolivälissä julkaistiin erityisesti opetuskäyttöön soveltuva trilogia, jossa valotettiin sosiologisen teorian klassikoita, nykysuuntauksia ja uusimpia virtauksia. Trilogian jälkimmäisestäkin osasta on kulunut aikaa kahdeksan vuotta, ja nyt teossarja on saanut jatkoa Keijo Rahkosen toimittamasta Sosiologisia nykykeskusteluja teoksesta. Kirjaa onkin mielenkiintoista tarkastella sen kannalta, mitkä asiat ja teoriat ovat tässä ajassa sosiologisen keskustelun keskiössä.

Kirjasarjan aiempien osien ilmestyessä 1990-luvun puolivälissä postmoderni edusti vielä uusimpia sosiologian virtauksia, mutta nykyään se on saanut väistyä uusien keskustelujen alta. Eräs sen syrjäyttäjistä oli Manuel Castellsin informaation aika. Castellsin (1996-1998) kirjasarja herätti varsin suurta huomiota ilmestyessään keskellä kuuminta IT-buumia. Verkostotalouden piti syrjäyttää perinteinen talous, ja antoipa eräs suomalainenkin tulevaisuudentutkija Helsingin Sanomissa lausunnon, jonka mukaan taloutemme on astunut uuteen aikakauteen, jossa perinteiset liiketaloudelliseen kannattavuuteen liittyvät säännöt eivät enää päde. Joitain viikkoja myöhemmin uuden talouden kupla puhkesi, mutta miten käy Castellsin teorian?

Risto Heiskalan mukaan Castellsin ongelmat liittyvät lähinnä käsitteiden epämääräisyyteen. Castells synnyttää paljon uusia informaatioyhteiskuntaan liittyviä käsitteitä, joiden määritelmät eivät useinkaan vastaa empiirisen aineiston käytäntöjä. Niinpä Heiskala oikeutetusti ihmettelee, onko maailmassa mitään, mitä Castells ei kutsuisi verkostoksi. Heiskalaa pitää kuitenkin Castellsin informaation aika teossarjaa hyvänä aikalaisdiagnoosina, ja näin liittää sen Sosiologisia nykykeskusteluja kirjan teemaan. Useimmat artikkelit sidotaan ainakin löyhästi tähän Arto Noron suomalaiseen keskusteluun tuomaan käsitteeseen. Valitettavasti omalla kohdallani tämä aiheutti lähinnä negatiivisen reaktion. En ole ollenkaan varma kyseisen lajityypin tarpeellisuudesta sosiologian kehittymisen kannalta.

Aikalaisdiagnoosi kertoo ”keitä me olemme” ja ”mikä on tämä aika”. Se hyödyntää yleistä teoriaa ja tutkimusteoriaa, mutta se muistuttaa monesti journalistiikkaa. Sen edustajia ovat muun muassa Ulrich Beck, Anthony Giddens ja Zygmunt Bauman. Aikalaisdiagnoosin tuloksena on syntynyt teoksia, jotka ovat synnyttäneet paljon uusia käsitteitä, kuten refleksiivisen modernin ja riskiyhteiskunnan. Noron mukaan aikalaisdiagnoosin, toisin kuin yleisen teorian, tuotoksia ei voida käyttää teorioina empiirisen aineiston tulkintaan. Tämä voidaan mielestäni ymmärtää myös niin, että niitä ei voi myöskään empiirisesti testata, jolloin tehtäväksemme jää vain lumoutua niiden kauneudesta. Pahimmillaan aikalaisdiagnoosi voi poimia tutkimusteorian tuotoksista vain väitettä tukevat löydökset, ja tehdä sosiologiasta nykyajan skolastiikkaa viitatessaan lähinnä vain toisiin aikalaisdiagnooseihin.

Varsin paljon huomiota saa sosiaalinen pääoma, josta kirjoittavat sekä Kai Ilmonen että Kalle Haatainen. Kirjoittajien näkökulma on kuitenkin varsin erilainen. Edellinen tuo ilmi käsitteeseen liittyviä ongelmia ja epäselvyyksiä. Sosiaalista pääomaa ei ole vain yhdenlaista, vaan siihen on sidottu useita erilaisia merkityksiä. Ilmonen itse pitää sosiaalisen pääoman liittämistä ”luottamukseen” kaikkein hedelmällisimpänä lähtökohtana. Ilmosen artikkeleihin viittaamatta on suomalaisessa kontekstissa varsin vaikea kirjoittaa sosiaalisesta pääomasta ja tässä kirjassa oleva artikkeli on varsin hyvä kriittinen yleisesitys aiheesta.

Kalle Haatainen puolestaan käsittelee Robert Putnamia esimerkkinä kommunitaristisesta nykykeskustelusta. Ratkaisu on toimiva. En mielelläni sijoittaisi Putnamia aikalaisdiagnoosien tekijäksi, kuten Haatainen, mutta moraliteetistahan hänen kohdallaan on pohjimmiltaan kyse. Putnam kuitenkin pohjaa tutkimuksensa varsin laajaan empiiriseen aineistoon, joskin hänen tuloksensa ovat herättäneet myös voimakasta kritiikkiä.

Jukka Gronow käsittelee artikkelissaan individualisoituvan yksilön ja muuttuvan sosiaalisen rakenteen suhdetta esteettisen arvostelukyvyn koulimiseen. Kirjoittaja lähtee liikkeelle sosiologian klassikoista ja etenee nykypäivän kirjoittajiin, joskin postmoderneimmat ajattelijat (viisaasti?) jätetään väliin ja läpikotaisin modernia yhteiskuntaa selitetään varsin perinteisillä mutta sofistikoituneilla teorioilla.

Olkoot vuosikymmen mikä tahansa Foucault tuntuu olevan aina ajankohtainen. Ilpo Helén esittelee foucaultlaista hallinnan analytiikkaa. Foucalt’n teoriat kuitenkin elävät, ja niinpä Helénin esittelyn lähtökohtana eivät ole Foucault’n omat kirjoitukset vaan Mitchell Deanin (1999) ja Nikolas Rosen (1999) teokset. Näissä kirjoittavat ovat koonneet hallinnan analytiikan perusteet, joita Helén nyt esittelee suomeksi. Artikkeli lienee hyvä lähtökohta niille, jotka haluavat perustiedot aiheesta, ja se tarjoaa paljon viitteitä alkuperäislähteisiin lisätiedon hankintaa varten.

Sosiologisia nykykeskusteluja kirjan luettuani minun ei enää tarvitse ihmetellä, mitä ihmettä se Bruno Latour oikein yrittää sanoa. Turo-Kimmo Lehtosen artikkeli yhteiskunnasta välityksinä ja koetuksina(!) tarjoaa kiitettävän selkeää tulkintaa Latourin ajatusmaailmasta.

Riitta Jallinoja puolestaan esittelee jonkinlaiseksi bestselleriksi nousseen Arlie Russell Hochschildin (1997) teosta perheen ja ansiotyön yhteensovittamisesta. Jallinoja ei kuitenkaan tyydy pelkästään esittelemään työeetoksen perhettä rapauttavia vaikutuksia Yhdysvalloissa, vaan hän pohtii tilannetta myös Suomessa. Jallinoja ei käsittääkseni niinkään pyri selvittämään ongelman laajuutta, mihin lehtikirjoituksiin perustuva aineisto olisikin väärä, vaan tuomaan esille kuinka myös Suomessa perheestä on tullut yleisesti tunnustettu ongelma lähinnä lasten ja nuorten pahoinvointia koskevan kirjoittelun yleistyttyä. Artikkeli on mielenkiintoinen ja selkeästi kirjoitettu.

Myös globalisoituvassa maailmassa tarvitaan suomenkielisiä korkeakoulutasoisia oppimateriaaleja. Sosiologisia nykykeskusteluja kirjasta opiskelijat saavat tietoa, mistä sosiologiassa tänä paivänä keskustellaan ja artikkelien lähdetiedoista on hyvä poimia itselle tärkeät kirjat. Toisaalta kyse ei ole pelkästään opiskelijoille tarkoitetusta kirjasta vaan se sopii varttuneimmille sosiologeillekin. Sosiologinen keskustelu on jakautunut niin moneen osaan, että kukaan ei voi hallita kaikkia osa-alueita ja tällöin tämäntyyppiset kirjat ovat varsin kätevä keino päivittää tiedot uusista käsitteistä ja teorioista.

Toisaalta kirja laittoi pohtimaan, johtaako jatkuva ”uusimman uuden” perässä juokseminen sosiologisen teorian kehittymiseen. Monet traditionaaliset käsitteet ja teoriat eivät suinkaan ole kadonneet mihinkään, vaan niillä yhä selitetään nykyistä yhteiskuntaa. Tarvitsemmeko koko ajan yhä uudempia käsitteitä, jotka monesti tulevat ja menevät jättämättä pysyviä jälkiä sosiologiaan? Onko yhteiskunta todella muuttunut niin totaalisesti, että vanhat käsitteet on syytä hylätä kokonaan ja luoda täysin uudet?