Mikko Porvali on tarttunut kaukaisen sukulaismiehensä, isoäitinsä pikkuserkun, tarinaan. Porvali tiesi jo lapsena Nenosen kaatuneen Normandian taisteluissa, mutta eipä juuri muuta hänestä. Syy selvisi vasta myöhemmin: Olavin isä oli tuomittu Olavin syntymän aikoihin tehdystä ryöstömurhasta elinkautiseen, ja menneisyyttä paetakseen pojan äiti muutti Kanadaan, johon myös Olavi 15-vuotiaana vuonna 1938 päätyi.

Lyhyen kirjan alusta melkoisen osan lohkaisee Kurkijoella v. 1923 tapahtuneen henkirikoksen selvittely. Porvali perustelee tätä sillä, että juuri isän teon vuoksi poika päätyi Kanadan armeijaan. Itse luulen, että rikospoliisina työskentelevä kirjoittaja ei ammattinsa vuoksi ole kerta kaikkiaan malttanut jättää murhamysteerin pienimpiäkään yksityiskohtia käsittelemättä.

Maahanmuuttaja Olavi Nenonen kuului Kanadassa etniseen ryhmään, jonka kotoutuminen oli tuolloin jättänyt paljon toivomisen varaa. Pohjois-Amerikan vankiloissa oli suomalaisia suhteessa jopa kaksi kertaa enemmän kuin väkivaltaisina pidettyjä irlantilaisia. Olavinkin tiedetään pyörineen nuorisojengeissä, mutta onnistuneen ”välttämään pahimmat ikävyydet”. Ilmeisesti näin oli, koska yhdessä kirjan kuvista Olavi poseeraa tyttöystävän ja uuden autonsa kanssa. Kuvista voisi päätellä myös äidin menestyneen hyvin uuden miehensä kanssa.

Olavi Nenonen värväytyi Kanadan armeijaan vuoden 1941 lopussa, mutta oliko syynä halu seikkailla vai todistaa sitoutumista uuteen kotimaahan? Emme tiedä, ja tässä tullaan kirjan suurimpaan ongelmaan. Sodassa kaatuneet eivät kertoneet tai kirjoittaneet muistelmiaan, mutta Olavi ei näytä myöskään pitäneen päiväkirjaa, eikä ainuttakaan hänen kirjoittamaansa kirjettä ole ilmeisesti säilynyt. Porvali ei myöskään kerro, olisiko saman joukko-osaston veteraaneja vielä ollut tavoitettavissa haastatteluja varten. Olavin armeijauran vaiheet, ylentämiset ja alentamiset sekä koko joukko kurinpitorangaistuksia, ovat luettavissa arkistoista, ja yksikön käymät taistelut sotahistorian kirjoista, mutta siitä, mitä Olavi itse tunsi tai ajatteli, emme tiedä kerta kaikkiaan mitään.

Nenonen kuljetettiin 1942 Englantiin, jossa hänestä tuli täydennysmies Dieppessä pahoja tappioita kärsineeseen The Roayl Regiment of Canadaan. Porvali on perehtynyt hyvin anglosaksiseen sotilasperinteeseen, joten ainakin se ympäristö, jossa nuori kurkijokelainen elämänsä kaksi viimeistä vuotta vietti, tulee hyvin esitellyksi. Päähenkilö vaikuttaa olleen lupaava sotilas, mutta altis hankaluuksiin joutumiselle. Jo kerran lance corporaliksi ylennyt mies kaatui sotamiehenä. Motiivina punttauksille Englannissa vaikuttaa olleen tyttö, jonka kanssa Olavi ehti kihloihin. Traagista kyllä, Britannian kuninkaallisten ilmavoimien naisvapaaehtoisjärjestössä (WAAF) palvellut Florence Spreadbury sairastui tehtävässään tuberkuloosiin ja menehtyi heti sodan jälkeen. Sulhasensa tavoin hänkin lepää sankarihaudassa, vain toisella puolen Englannin kanaalia.

Olavi Nenonen ei osallistunut D-päivän maihinnousuun, vaan tuli Ranskaan lähes kuukautta myöhemmin. Hänen yksikkönsä oli 2. kanadalaisen divisioonan 4. prikaati, johon ”Royalsit” kuuluivat yhtenä pataljoonana. Caenin kaupungin ympärillä käytiin lukuisia verisiä taisteluja, mm. operaatio Goodwood, johon myös 2. kanadalaisdivisioona osallistui. Yrittäessään vallata Louvignyn kylää heinäkuun 18. päivän iltana Royalsien D-komppania, Olavin osasto, joutui omenapuutarhassa saksalaisten kranaatin- ja raketinheittimien sulkutuleen ja menetti kymmeniä miehiä kaatuneina. Mitä todennäköisimmin Olavi Nenonen sai surmansa juuri tuolloin tai heti sen jälkeen.

Sotamies Nenonen haudattiin muiden kaatuneiden tavoin puutarhaan ja siirrettiin sieltä sodan jälkeen Kansainyhteisön sankarihautausmaalle Beny-sur-Meriin.  Kiveen hakattiin äidin toivomuksesta suomenkielinen muistoruno. 1900-luvun sotilaana Nenosesta jäi koko joukko jälkiä arkistoihin, mutta henkilökohtaisten muistojen puuttuessa hän jää eräänlaiseksi tuntemattomaksi sotilaaksi. Sitä suuremmalla syyllä jää kaipaamaan tietoja kertomuksen muista henkilöistä. Isä vapautui 1938, mitä hänelle sen jälkeen tapahtui? Entä äiti? Tiedämme vain, että hän teki kerran matkan poikansa haudalle ja kertoi ettei enää kestäisi toista käyntiä.

Porvalin sinänsä sujuvasti kirjoitettu teksti jättää lankoja auki. Virheitä en sotahistoriallisesta osasta löytänyt, sen sijaan kuvateksteissä on pari erhettä. Junon kaistalla maihin nousi 3., ei 9. kanadalainen divisioona ja Beny-sur-Merin sotilashautausmaata esittäväksi väitetty kuva esittää itse asiassa amerikkalaisten hautausmaata Colleville-sur-Merissä.

Kaiken kaikkiaan kirja on lukemistani Normandian taisteluista kertovista kirjoista erikoisin. Sotahistorian harrastajalle sillä ei ole kovin paljon annettavaa, mutta teoksen antia tuleekin tarkastella toisesta kulmasta.  Kirjan suurimman ongelman voi nimittäin kääntää myös toisinpäin: sukututkijalle ja paikallishistorian harrastajalle teos on hieno esimerkki arkistojen ja kirjallisuuden käytöstä ”tavallisen tallaajan” kohtaloiden kartoittamisessa ja elävöittämisessä.