Venäjän keisarin Aleksanteri II:n määrätessä vuonna
1870 yleisen asevelvollisuuden saatettavaksi voimaan
koko valtakunnassa tuli se koskemaan myös Suomen
suuriruhtinaskunnan miespuolista väestöä.
Autonomiansa turvin suomalaiset loivat kuitenkin täysin
omat, joskin pienet sotavoimansa: ennestään
olemassa olleen kaartinpataljoonan lisäksi perustettiin
vuonna 1881 kahdeksan tarkk’ampujapataljoonaa
reservikomppanioineen sekä vuosikymmentä
myöhemmin rakuunarykmentti. Venäjän sotaministeriö
ei tällaista erillisyyttä alun alkaenkaan hyväksynyt, koko
järjestelyä pidettiin sen taholta väliaikaisena, ja
venäläistämistoimien kiristyessä oli aika lailla
väistämätöntä että Suomen "vanha sotaväki" saisi
mennä. Tarkk’ampujapataljoonat ja rakuunarykmentti
lakkautettiin 1901, Haminan kadettikoulu 1903 ja
kaartinpataljoona 1905. Venäjän armeijaan ei
suomalaisia silti saatu, laajat kutsuntalakot pakottivat
Venäjän johdon luopumaan suomalaisten
asevelvollisuudesta ja korvaamaan sen Suomen
valtion maksamilla ns. sotilasmiljoonilla.

Kahden vuosikymmenen ajan Suomessa ehti kuitenkin
toimia yleiseen asevelvollisuuteen perustuva armeija,
jonka tuolloinen tehtävä nykyisen NATO-keskustelun
näkökulmasta näyttää peräti mielenkiintoiselta:
puolustaa Suomen rannikkoa (ja siis viime kädessä
Pietaria) lännestä tulevaa hyökkäystä vastaan. Olipa
hyökkääjäksi pelätty sitten Englantia tai Saksaa, ei
maihinnousua koskaan tullut ja armeija lakkautettiin
sen ehtimättä ampua laukaustakaan vihollista kohti.
Kun itsenäisen Suomen asevoimat vielä saivat aivan
toisen rintamasuunnan, ei liene ihme että
tarkk’ampujapataljoonat jäivät unohdetuksi luvuksi
muiden autonomian ajan joukko-osastojen tavoin.
Kuitenkin niiden sosiaali- ja paikallishistoriallinen
merkitys oli huomattava: jokaisen läänin pääkaupunki
sai oman pataljoonansa ja kun vielä 32
reservikomppaniaa ripoteltiin ympäri maaseutua,
painoi tämä sotalaitos jo pelkällä
kasarmiarkkitehtuurillaan näkyvän leimansa
1800-luvun lopun Suomeen.

Tämä "unohdettu armeija" on sittemmin saanut
historioitsijakseen englantilaissyntyisen J.E.O.
Screenin, jonka 1996 ilmestynyt teos "The Finnish Army
1881-1901: Training the Rifle Battalions" on
perusteellinen tutkimus varsinaisten
tarkk’ampujapataljoonien (pois lukien
reservikomppaniat ja rakuunat) koulutuksesta. Kirja
suomennettiin 2000 nimellä "Suomalaiset
tarkk’ampujat, Suomen ’vanha sotaväki’ 1881-1901", ja
on nyt saanut eräänlaiseksi oheiskuvastokseen
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaiseman
valokuvateoksen "Suomen ’Vanha sotaväki’ vanhoissa
valokuvissa – The Finnish ’Old Army’ in Old
Photographs".

Teos jakaantuu kymmeneen lukuun, joita jokaista
edeltää lyhyt esittely aiheesta (Sotaväen ylin päällystö,
Ammunnat, Maastoharjoitukset jne.). Esittelyt kuten
kuvatekstitkin ovat sekä suomeksi että englanniksi, ja
Pertti Luntinen on moitteettomasti suomentanut
Screenin alkuperäiset tekstit. Kuvia on kaikkiaan vajaat
parisataa, näistä noin puolet samasta lähteestä, Frans
Engströmin 1902 julkaisemasta "Suomen sotalaitos"
-teoksesta. Kun vielä kolmisenkymmentä kuvaa on
samoihin aikoihin julkaistusta "Suomen sotaväen
albumista", voi kirjaa pitää melkeinpä
uusintajulkaisuna. Museoviraston ja Sotamuseon
arkistoista on yhteensä 50 kuvaa, loput ovat
tarkk’ampujapataljoonia tavalla tai toisella käsitelleistä
kirjoista. Oletettavasti kahta edellä mainittua
muistojulkaisua on mahdoton ohittaa tämän tyyppistä
teosta tehdessä, valitettavaa vain on että 1900-luvun
alun valokuvateoksista kopioitujen kuvien laatu on
kovasti kehnonlainen verrattuna alkuperäisten
valokuvien tarkkuuteen, asia joka käy ikävästi ilmi aina
kun samalle aukeamalle on osunut sekä
muistoalbumikuva että valokuva-arkiston
alkuperäiskuva.

Epäilemättä häkellyttävin seikka mihin kuvia selatessa
törmää, on se miten "venäläinen" näiden
tarkk’ampujien ulkoasu oli. Aina välillä on vaikea uskoa
että tässä on todella Hämeenlinnan pataljoonan
upseereita (s. 124), ei jonkun Tambovin kuvernementin
sotilaita, niin tuttuja monista Venäjän ancien régimeä
esittävistä kuvista. Kuten odottaa sopii, mukana on
monia "komppania poseeraa kasarminsa edessä"
-otoksia, mutta myös ilahduttavan paljon arkisempia
tilanteita: keittiöitä ja leipomoita, pesuloita ja
sairastupia, koulutusta ja harjoituksia kasarmilla ja
maastossa, vapaa-ajanviettoa upseerikerholla ja
sotilaskodissa, leirejä kesäisin, hiihtoharjoituksia
talvisin… Joskus häivähtää lähes porvarillisen
pittoreski idylli: sivun 140 kuva Vaasan pataljoonan
upseereista rentoutumassa perheineen saaristossa
tuo suorastaan mieleen Edelfeltin maalaukset. Entäpä
sivun 149 hämmästyttävän spontaanin oloinen kuva
kaartinpataljoonan jäähyväisillallisilta vuodelta 1905:
juhlapukuinen nainen on kääntynyt katselemaan
viereiseen pöytään – mikä tarina siihen sisältyy?

Lähdekritiikin kannalta ei tietenkään voi unohtaa että
alkuperäisten muistoalbumien tavoin tässäkin kirjassa
on esillä se puoli, jota kyseinen sotalaitos tahtoi
itsestään esitellä. Kuva uutterasti harjoittelevasta
miehistöstä ja pataljoonien kirjastohuoneissa
innokkaasti opiskelevasta upseeristosta on Screenin
tutkimuksen mukaan kuitenkin oikean suuntainen, niin
siloiteltu kuin se onkin. Ampumaharjoitusten tuloksissa
suomalaiset saavuttivat Venäjän armeijan keskitasoa
parempia tuloksia, ja myös Krasnoje Selon leirille
vuorollaan lähetetyt pataljoonat kunnostautuivat, vaikka
yksittäiset sotilaat viinan vuoksi joskus vaikeuksiin
joutuivatkin. Upseeristo taas tuotti kirjoituksia kahteen
aikakauslehteen, ruotsinkieliseen upseereille
suunnattuun Finsk Militär Tidskriftiin ja sotamiesten
sivistykseksi tarkoitettuun sekä suomeksi että ruotsiksi
julkaistuun Lukemisia suomen sotamiehille
-lehtiseen. Lisäksi on muistettava että monilla
upseereilla oli sotakokemusta Venäjän imperiumin
palveluksessa, erityisesti vuosina 1877-78 käydystä
Turkin sodasta.

Kovakantisena ja kaksikielisenä teosta lienee ajateltu
lahjakirjaksi mahdollisimman suurelle yleisölle. Vaikea
sanoa missä määrin nämä kotimaassaankin
tuntemattomat tarkk’ampujapataljoonat kansainvälistä
kiinnostusta herättävät, mutta 1800-luvun lopun
Suomen materiaalisen kulttuurin kuvauksena kirja joka
tapauksessa on antoisa, kuvista löytää paljon
mielenkiintoisia yksityiskohtia ja periodista
kiinnostuneelle sitä voi hyvin suositella.

Lopuksi kannattaa mainita että
tarkk’ampujapataljoonien asepukuja ja muuta
esineistöä on säilynyt runsaasti, mikä vanhojen
sotilaspukujen ja varusesineiden osalta on harvinaista.
Pataljoonien lakkauttaminen oli joka tapauksessa osa
venäläistämistoimia, mikä eräällä tapaa ylevöitti niiden
kohtaloa ja sitä myöten materiaalista jäämistöä, jota
runsain mitoin lahjoitettiin Suomen tuolloisiin
museoihin. Ehkäpä kuvateos tästä aineellisesta
perinnöstä löytää joskus tekijänsä?