Hitlerin Saksan nousu ja tuho toisen maailmansodan melskeissä on yksi 1900-luvun suuria kertomuksia ja kiinnostus mainitun valtion sotakoneistoon näyttää joillain tahoilla ehtymättömältä. Aivan erikoisen kiinnostuksen kohteeksi ovat nousseet Waffen-SS:n joukko-osastot: vähäinenkin googlaus ja nettikirjakauppojen penkominen tuottaa tulokseksi uskomattoman määrän historiikkeja joita on laadittu mitä merkityksettömimmistäkin yksiköistä. Marginaaliset markkinat ehkä, mutta sitäkin kyllästetymmät. Gummeruksen omistukseensa hankkiman Ajatus Kirjat -kustantamon julkaisema suomennos George H. Steinin teoksesta ”Waffen-SS – Hitlerin eliittikaarti sodassa” ei kuitenkaan ole marginaalia vaan mitä tukevinta valtavirtaa: kirja julkaistiin jo 1964 ja lukeminen tuottaa jatkuvia deja vu -elämyksiä, niin paljon tätä klassikkoa on kaikessa länsimaisessa asiaa sivuavassa kirjallisuudessa sen koommin siteerattu. Stein kuljettaa kertomustaan kahdella tasolla. Ensimmäinen on SS-järjestön kehitys Adolf Hitlerin henkivartiostosta koko Kolmannen valtakunnan kansanmurhaprojektia pyörittäneeksi koneistoksi ja Waffen-SS.n eriytyminen siitä omiksi rintamajoukoikseen. Kuten Stein osoittaa, ei tämä eriytyminen koskaan ollut täydellistä, osa ensimmäisistä taistelujoukoista muodostettiin keskitysleirien vartijoista ja henkilöstövaihto leirien ja kenttädivisioonien välillä jatkui koko sodan ajan. Alkuperäisen Waffen-SS:n oli tarkoitus toimia valikoituna eliittinä, johtajalleen ehdottoman uskollisena poliittisena armeijana, pelkäsihän Hitler erityisesti sitä että hänet saatettaisiin syöstä vallasta marraskuun 1918 tapaisessa vallankumouksessa. Rintamapalvelu sodan sytyttyä taas legitimoisi tämän eliittiaseman. Tappioiden kasvaessa ei rauhanajan tasoa kauan pystytty säilyttämään. Saksan asevoimat joiden hallussa kutsuntalaitos oli, ei ollut halukas jakamaan alokkaita SS:lle joten järjestön johtaja Heinrich Himmler ja hänen tarmokas värvärinsä Gottlob Berger alkoivat jo varhain tähyillä Saksan rajojen taakse. ”Germaanista” sukujuurta olevia skandinaaveja sekä hollantilaisia ja Belgian flaameja alettiin värvätä mukaan, ja myös suomalaiset kelpuutettiin germaanien riveihin. Itä-Euroopan laaja saksalaisväestö (Volksdeutsche, vastakohtana valtakunnan alueen väestölle, Reichsdeutsche) tuli hyvin pian suoranaisen asevelvollisuuden piiriin varsinkin Balkanin alueella joten alkuperäiselle vapaaehtoisuuden periaatteelle jätettiin hyvästit viimeistään tässä vaiheessa. Stalingradin jälkeen kelpasi jo melkein kuka hyvänsä ja SS:n riveihin koottiin kirjava kokoelma etnisiä ryhmiä jotka parempina aikoina olisi muitta mutkitta luokiteltu ali-ihmisiksi. Steinin kertomuksen toinen taso on Waffen-SS:n merkitys Saksan sodankäynnille. Alun menestyksen vuosina SS-joukot olivat vielä liian vähäisiä vaikuttamaan taistelun tulokseen, joskin korkeasta taistelutehostaan ne antoivat todistuksen alusta alkaen. Erityiseen maineeseen nämä alkuperäiset ensimmäiset divisioonat nousivat sodan loppuvuosina 1943-45 jolloin ne kerta toisensa jälkeen onnistuivat paikkaamaan liittoutuneiden hyökkäyksen repimän rintaman ja mitä ilmeisimmin pitkittämään sodan kestoa. Teoksen lopussa Stein käsittelee Waffen-SS:n tekemiä julmuuksia siviilejä ja sotavankeja kohtaan. Sota itärintamalla oli tietysti jo alun pitäen tuhoamissotaa, sitä pyhää taistelua johon kansallissosialistinen valtio oli valiojoukkonsa koulinut. Raakuuksia tapahtui kuitenkin kaikkialla missä SS-joukkoja taisteli. Steinin mukaan koko SS:n sotilaskoulutus perustui omasta elämästä piittaamattomalle hyökkäyshengelle eikä siinä vastustajankaan elämälle silloin tietysti paljon arvoa annettu ñ ja ylipäätäänhän kansallissosialistin kuului rakastaa sotaa ja taistelua. Mistä tämä tehokas fanaattisuus sitten oli peräisin? Stein hakee esikuvia ensimmäisen maailmansodan aikaisista rynnäkköjoukoista (Stosstruppen) ja välittömästi sotaa seuranneen ajan vapaajoukoista (Frei Korps) joiden nihilismi ja elitismi tulevat lähelle Waffen-SS:n soturi-ihanteita. Pidemmälle hän ei tätä ajatusta vie mutta luonnollisesti tulee taas mieleen että fasismi syntyi samoissa juoksuhaudoissa joissa 1800-luvun porvarillinen idylli kuoli. Kokonaan toinen asia, ja Steiniltä käsittelemättä jäänyt, on se että sodan loppuvuosien vastarintaa inspiroi (eikä vain SS:n osalta) jo pelko puna-armeijan kostosta sen tullessa yhä lähemmäs Saksan rajoja. Waffen-SS taisteli siis loppuun saakka mutta entä lopun jälkeen? Euroopan kahtiajako ja kylmä sota jouduttivat osaltaan järjestön jäsenten rehabilitointia läntisessä Saksasaa, ja 1950-luvulla ilmestyi joukko SS-kenraaleiden muistelmia joissa maineenpalautus vietiin niinkin pitkälle että tämä kieltämättä sangen kansainvälinen joukko nähtiin kerrassaan NATO:n edeltäjäksi – nykyään kai innokkaimmat apologistit kutsuisivat sitä jo euroarmeijaksi. Konrad Adenauer totesi puheessaan jo 1953 että Waffen-SS:n jäsenet olivat ”Soldaten wie andere auch” mutta Steinin mukaan näiden sodankäyntitavat poikkesivat liian usein yleisesti hyväksytyistä että voitaisiin sanoa heidän olleen ”sotilaita kuten muutkin”. Kirjan loppuun on suomentaja Jouni Suistola lisännyt luvun suomalaisen SS-vapaaehtoispataljoonan vaiheista ja jopa samaisen joukon henkilömatrikkelin. Ottaen huomioon Mauno Jokipiin julkaisemat korkeatasoiset esitykset aiheesta, on moinen lisäys tässä yhteydessä täysin tarpeeton, samoin kuin kuvitus joka käsittelee melkein yksinomaa suomalaispataljoonaa. Näitten lisäysten sijasta olisi voitu keskittyä paremmin itse päätehtävään – kääntämiseen ja vaikkapa karsia erinäisiä tekstiin jääneitä anglismeja.