John Keegan (s. 1934) kuuluu maailman sotahistorioitsijoiden kansainväliseen kärkijoukkoon. ”Sodankäynnin historia” on hänen yleistajuinen klassikkoteoksensa, joka ilmestyi alkujaan vuonna 1993. Se harppoo edestakaisin pitkin menneisyyttä ja hahmottelee sieltä sodankäynnin, sotimisen kulttuurin sekä soturien, armeijoiden ja aseiden historiaa.

Keeganin missio on osoittaa, että yksi maailman kuuluisimmista sotateoreetikoista Karl von Clausewitz oli väärässä. Tämä totesi aikoinaan teoksessaan ”Sodankäynnistä” (1832-34), että sota on ”todellinen politiikan väline, poliittisten suhteiden hoitamisen jatkamista, sen toteuttamista toisin keinoin.” Tämä on ollut 1800-luvulta saakka yleisesti tunnettu ja hyväksytty väite. Länsimaat omaksuivat idean jo tuolloin laajalti, mitä on pidetty yhtenä merkittävänä syynä siihen, että I- ja II-maailmansodan kaltaiset katastrofit pääsivät syntymään. Keegan ottaa Clausewitzin väitteen oman teoksensa lähtökohdaksi ja osoittaa pala palalta, miten Clausewitz ei ole ymmärtänyt sodan todellista luonnetta eikä ole kyennyt laaja-alaiseen ajatteluun. Kirjaa lukiessa tulee toisinaan mieleen, että kyse on jopa henkilökohtaisesta kaunasta, sillä Keegan yltyy panettelemaan edeltäjäänsä toteamalla esimerkiksi, että tämän ”älyllinen kunnianhimo lähestyi suuruudenhulluutta” ja että Clausewitz ei halunnut neuvoa aikalaisiaan vaan jakeli ikuisia totuuksia.

Keeganin keskeisenä ajatuksena on, että on olemassa ulkoisilta puitteiltaan kolme erilaista soturiperinnettä mutta ”vain yksi soturikulttuuri, jonka kehittyminen aikaan ja paikkaan sidottuna, ihmiskunnan alkuvaiheista oman aikamme maailmaan saakka, on juuri sodankäynnin historia”. Ensimmäinen soturiperinne on primitiivisten kulttuurien sodankäyntitapa, jolle on ominaista rituaalit ja seremoniat sekä suoran kontaktin välttäminen. Esimerkiksi Meksikon atsteekit eivät pyrkineet taistelussa surmaamaan vihollista vaan ottamaan tämän vangiksi. Vankeja tarvittiin uhreiksi heimojen jumalille.

Primitiivisten sodankäynnintapojen läpikäymisen avulla ”Sodankäynnin historia” viivähtää muun muassa Pääsiäissaarilla tai Afrikan zulu-soturien seurassa, mutta ne ovat mukana lähinnä eksoottisena lisämausteena. Kirjan fokus on Välimeren itäisessä päässä käytyjen sotien analyysissä. Keegan kuvaa, miten siellä kohtasi kaksi erilaista sodankäynnin tapaa: itäinen ja läntinen. Keegan osoittaa, miten aasialaiset hevoskansat onnistuivat tuhoamaan ja valloittamaan kerta toisensa jälkeen Euraasian sivilisaatiot mutta miksi ne eivät myöskään onnistuneet tai halunneet perustaa pitkäaikaista omaa valtiojärjestelmää. Heille riitti ryöstely, vaara, jännitys ja voiton tuomat elämykset.

Lopulta kuitenkin läntinen sodankäyntitapa osoittautui ylivoimaiseksi muita kulttuureja vastaan ja mahdollisti eurooppalaisten maailmanvalloituksen Aasiaa, Afrikkaa ja Amerikkaa myöten, mutta samalla juuri tuo läntinen sodankäynnintapa johti sen omaan tuhoon ja maailmanherruuden romahtamiseen.

Itä vastaan länsi

Itäiselle soturiperinteelle oli ominaista ratkaistutaistelun ja lähikontaktin välttely, viivyttely, epäsuoruus ja vihollista kuluttava sodankäyntitapa. He suosivat jousta ja keihästä, joiden avulla vihollista heikennettiin kunnes ratkaisevaan iskuun oltiin valmiita. Rynnäkössä he toki olivat armottomia eikä siinä ollut kyse primitiivisten kansojen tavoin rituaaleista vaan vihollisen tuhoamisesta ja lopullisen voiton saavuttamisesta. Aasialaisten vaunumiesten ja myöhemmin ratsuheimojen saavutukset eivät olleet vaatimattomia. Aroilta tulleet vaunumiehet valloittivat 300 vuodessa (1700-1400 eaa.) kaikki Euraasian jokilaaksojen sivilisaatiot kuten Mesopotamian, Indus-joen ja Egyptin suiston kulttuurit. Samoin Tsingis-kaanin johtamat mongoliheimot hallinnoivat 1200-luvulla noin puolta ihmiskuntaa. Se oli historian suurin yksittäisen kansakunnan koskaan hallitsema valtio.

Läntisen soturitradition ratkaiseva kehittyminen alkoi antiikin Kreikasta, jossa luovuttiin primitiivisen sodankäynnin tunnustelevuudesta ja rituaalisuudesta ja pyrittiin nopeasti mies miestä vastaan käytävään lähitaisteluun. Soturin kunniakysymys oli horjumattomuus kohdata vihollinen aikailematta ja epäröimättä ’voita tai kuole’ -periaatteella. Tämä oli täysin vastakkainen itäiselle soturiperinteelle, jossa ei ollut mitään häpeällistä väistää ratkaisevaa iskua ja käydä etätaistelua. Sen sijaan lännessä etäältä taistelua on halveksittu niin paljon, että esimerkiksi 1500-luvulla elänyt Bayard teloitutti jousimiehet välittömästi, koska heidän aseensa oli niin raukkamainen. Samoin ruutiasetta halveksittiin, koska se ei edellyttänyt vihollisen kohtaamista kasvokkain. Lisäksi se oli likainen ja meluisa eikä vaatinut edes lihasvoimaa. Ongelmallista vain oli, että sillä kykeni surmaamaan kunniakkaan miekkataiturin etäältä.

Keeganin jaottelusta voi toki olla erikin mieltä, sillä arvostivathan esimerkiksi japanilaiset samurait nimenomaan mies miestä vastaan käytävää lähitaistelua ja soturin kykyä kohdata oma kuolemansa. Samoin aroilta vyöryneet hunnit tai mongolit olivat tunnettuja musertavista rynnäköistä vihollisrivistöjä vastaan. Niin sanottu totuus lienee jonkinlainen sekoitus näitä kahta eri perinnettä mutta kysymys siitä, mikä on soturin kunnia toki eroaa. Läntisille sotureille kehittyi ajatus horjumattomuudesta rivissä, kun sen sijaan itäiset soturit olivat sitä mieltä, että taistelusta voi myös kunnialla vetäytyä ja odottaa uutta mahdollisuutta.

Kulttuurinen mielenhäiriö

Keeganin missio on siis osoittaa, ettei sota ole politiikan jatkamista toisin keinoin vaan oma kulttuurinen toimintonsa. Hän toteaa, että sota on kytköksissä diplomatiaan, politiikkaan ja talouteen mutta se on myös niistä eroava oma kokonaisuutensa. Hänen mielestään kaikkien sivilisaatioiden juuret palautuvat sotureihin ja kulttuurit muodostavat kasvualustan niitä puolustaville sotureille. Sota on aina kulttuurin ilmentymä, joskus kulttuuria määräävä tekijä ja joissain yhteisöissä kulttuuri itse. Tällä hän viittaa esimerkiksi arojen ratsusoturikulttuureihin. Mongoleilla oli tavallaan käytössä yleinen asevelvollisuus, sillä kaikki miehet kävivät lyhyen taistelukoulutuksen mutta valloitus- ja ryöstöretkille valikoitui miehistä vain osa. Lännessä ajatus, että kaikista miehistä pitää kouluttaa sotureita oli käytössä antiikin Kreikassa, mutta jo roomalaiset hylkäsivät sen, kunnes Ranskan suuren vallankumouksen yhteydessä tultiin siihen tulokseen, että kansalainen, asevelvollinen ja mies muodostavat pyhän kolminaisuuden. Keeganin soturikäsitys on mielestäni varsin romanttinen, sillä hän kirjoittaa, että ”sotilaat kuuluvat toiseen maailmaan, maailmaan, joka on perin vanhanaikainen, joka elää rinnakkain tavallisen maailman kanssa, mutta ei kuulu siihen.”

Keegan käyttää Clausewitzia keppihevosena, jolla kuljettaa kirjaa eteenpäin. Hän kuitenkin keskittyy ennen kaikkea läntisen ja itäisen soturiperinteen kuvaamiseen ja analyysiin. Yllättäen hän silti toteaa, että hänen kirjansa teema on osoittaa, että ihmiskunnan luotsaaminen sotaisasta menneisyydestä kohti rauhanomaista tulevaisuutta on mahdollista. Hän toteaa, että nykyihmiset luulevat lähihistorian sotia tarkastelemalla, että äärimmäisyyksiin meneminen kuuluu aina sodan luonteeseen. Sen sijaan historiaa tarkastelemalla voi todeta, että ihmisellä on ollut taipumus ja halu rajoittaa sotaa. Erityisesti primitiiviset kansat turvautuivat keinoihin, jotka säästivät sekä heitä itseään että vihollisia. Näitä keinoja olivat tiettyjen käytäntöjen sulkeminen pois, rituaalit, seremoniat ja sopimiset. Ennen kaikkea tulisi luopua ajatuksesta, että sota ja politiikka ovat samaa jatkumoa.

Keeganin mukaan näyttäisi myös siltä, että sota on alkanut menettää kykynsä uskotella ihmisille olevansa tuottoisa tai peräti järkiperäinen tapa ratkaista ristiriitoja. Sodan kustannukset alkavat ylittää siitä saatavat voitot. Tulisi luoda uusi kansainvälinen talous ja kulttuuri, jossa ei ole sijaa sodalle. Täten Keeganin teos olisi oivallista luettavaa myös viimeisimmälle läntistä soturiperinnettä edustavalle soturivaltiolle, joka on vyörynyt taisteluvaunuineen Mesopotamiaan.

”Sodankäynnin historiassa” on suurien linjojen ja rohkeiden väittämien lisäksi paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia. Esimerkiksi toisessa maailmansodassa mullistavaa sodankäynnin kannalta ei ollut saksalaisten kehittämä niin sanottu salamasota vaan brittien helmikuussa 1942 aloittamat alueelliset pommitukset siviiliväestöä ja ennen muuta teollisuustyöväestön moraalia vastaan, toisin sanoen alettiin jauhaa yksi kerrallaan kaupunkeja raunioiksi tavoitteena paitsi lamauttaa Saksan sotakoneisto niin myös musertaa siviiliväestön moraali. Kaupunkeja saattoi pommittaa jopa tuhat konetta kerrallaan. Vastaavaa siviileihin kohdistuvaa raakuutta ei ole sodassa ennen käytetty. Modernin läntisen sodankäynnin tavan kohdatessaan primitiiviset soturit eivät todennäköisesti edes tunnistaisi sitä sodaksi vaan pitäisivät sitä laajamittaisena yhteisöllisenä mielenhäiriönä.