Stadin salaiset suojelijat

Maaliskuussa 1944 perustetun Osasto H:n historia on osoitus siitä, että jatkosodan ajassa on vielä paljon tutkimatonta. Pääkaupungin suojaksi perustettu joukko-osasto ei – Helsingin ja helsinkiläisten onneksi – joutunut tositoimiin.

Haapanen, Atso : Osasto H. Pääkaupungin salainen joukko-osasto . Docendo, 2019. 169 sivua. ISBN 978-952-291-672-3.

Varhaiskeväällä 1944 Suomen armeijan päämajassa Mikkelissä oltiin huolestuneita. Helmikuussa Neuvostoliitto oli tehnyt kolme pommitusiskua Helsinkiä vastaan ja mahdollista oli, että pommituksia jossakin vaiheessa jatkettaisiin. Suomi ei ollut taipunut sille esitettyihin rauhanehtoihin, sillä ne olivat valtio- ja sotilasjohdon mielestä liian ankarat.

Maaliskuun lopussa ylipäällikkö Mannerheim antoi kenraaliluutnantti Woldemar Hägglundille käskyn perustaa joukko-osasto, jonka tuli suojata pääkaupunkiseutua mahdollisilta vihollisen ilmaiskuilta, maihinnousulta ja laskuvarjojoukkojen maihinlaskulta. Myöhemmin uhkakuvaan tuli Neuvostoliiton lisäksi Saksa, mutta kumpikaan ei lopulta todella uhannut Helsinkiä eikä osasto siis missään vaiheessa joutunut taisteluihin.

Siinä ehkä onkin syy, että joukko-osasto on jäänyt tuntemattomaksi. Varsinainen sotasalaisuus se ei silti ole eikä ehkä ollutkaan: sodan aikana vain ei ollut tapana tiedottaa joukkojen liikkeistä tai edes niiden perustamisesta.

Pommitusten jälkiä Helsingissä Pietarinkadulla helmikuussa 1944. Kuva: Hedenström, Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0.

Jatkosodan pikkujättiläisen aikajanalla mainitaan osasto H:n perustaminen. Sotapäiväkirjat ja muut asiakirjat löytyvät Kansallisarkistosta, mutta ilmeisesti kukaan ei kiinnostunut niistä ennen kuin Atso Haapanen tarttui asiaan.

Hän tekeekin perusteellista työtä. Kirja alkaa välirauhan ajasta, jolloin Hanko on vuokrattuna sotilastukikohdaksi Neuvostoliitolle ja Suomen armeija tekee suunnitelmia mahdollisen tulevan sodan varalle. Ilmasuojelujoukot perustettiin keväällä 1941, vaikka niihin sodan puhjettua saatiin miehiä hiukan nihkeästi: asekuntoiset lähtivät rintamalle, muita tarvittiin muun muassa metsätöissä, miinanraivauksessa ja sotavankien vartioinnissa. Alaikäiset pojat, joita jatkosodan alussa oli maanpuolustustehtäviin tarjolla runsaasti, lähetettiin kotiin kasvamaan.

Taistelut Hangon rintamalla jämähtivät nopeasti asemasodaksi, ja Neuvostoliitto tyhjensi tukikohdan jo ennen joulua 1941. Asemasodankin aikana varauduttiin kaikkeen, myös siihen melko epätodennäköiseen vaihtoehtoon, että Neuvostoliiton laivasto pääsisi Pohjanlahdelle ja hyökkäisi sieltä. Pelko alkoi kuitenkin olla todellista vasta vuonna 1944, jolloin Hägglund lähti päämajasta pääkaupunkiseudulle panemaan ylipäällikön käskyä täytäntöön. Haapasen kirjan mukaan sodanjohto epäili, että Neuvostoliitto yrittäisi jäidenlähdön jälkeen murtautua Suomenlahden pohjukasta Itämerelle. Otaksuttuja maihinnousualueita olivat kaikki satamat Loviisasta Hankoon, ja myös laskuvarjojoukkojen tuloa pidettiin mahdollisena.

Pommitustuhoja Helsingissä heinäkuussa 1944. Kuva: SA-kuva.

Lottapatterillekin aseet

Hägglund ei antanut miespulan haitata. Hänen ja lähimpien alaisten suunnitelmissa pääkaupunkiseudun puolustus rakentui paljolti lomalla olevien rintamasotilaiden varaan. Näitä kaupungissa oli arviolta 7 000–8 000 miestä kerrallaan. Kiinnostavaa on lukea myös, miten miltei olemattomia materiaalipuutteita oli tarkoitus korvata: tarpeen tullen autoja hankittaisiin pakkoluovutuksella lähialueilta aina Lahtea myöten. Epäselvää on, olisiko se tosipaikan tullen onnistunut, sillä siviilikäytössä oleva vähäinen kuljetuskalusto oli tietysti aina ajossa (tai korjattavana) ja kuljettajien tavoittaminen 1940-luvun viestintätekniikalla olisi ollut epävarmaa tai ainakin erittäin aikaa vievää.

Kirjasta saa yksityiskohtaisen kuvan siitä, mitä kaikkea Helsingin suojaksi oli suunnitteilla ja mihin niukka miehitys ja aseistus olisi sijoitettu. Onneksi noita suunnitelmia ei tarvinnut koskaan panna täytäntöön.

Kesäkuussa 1944 lomalaiset lähtivät Kannaksen suurhyökkäystä torjumaan, jolloin vuosisadan vaihteessa syntyneitä, aiemmin kotiutettuja ikäluokkia kutsuttiin aseisiin. Samoin nuorimpia, vielä koulutuksessa olevia asevelvollisia. Lisäksi taisteleva armeija tarvitsi hevosia ja ne autot, joita ei ollut viety jo aiemmin. Kuka Helsinkiä olisi puolustanut? Sekö lottien ilmavalvontapatteri, joka ainoana naisosastona sai aseet ja koulutuksen niiden käyttöön, vaikka virallisesti Lotta Svärd -järjestö oli aseeton?

Kun Risto Ryti luopui presidentin virasta elokuun 1944 alussa ja hänen tilalleen valittiin Mannerheim, oli taas aihetta pelkoon. Sillä kertaa se kohdistui toiseen suuntaan eli kanssasotijamaa Saksaan. Saksa oli kaapannut vallan kahdessa muussa liittolaismaassaan, Unkarissa ja Romaniassa, kun nämä olivat yrittäneet irrottautua sodasta. Pohjois-Suomessa saksalaisjoukkoja oli noin 200 000 miestä, ja juuri elokuun alkupäivinä yksi saksalainen divisioona oli matkalla Lappiin.

Mannerheimin virkaanastujaiset heinäkuussa 1944. Kuvassa Mannerheim kättelee Martti Turusta, edessä vasemmalla Väinö Hakkila. Kuva: F. E. Fremling, Museovirasto – Musketti, Historian kuvakokoelma, F. E. Fremlingin kuvakokoelma. CC BY 4.0.

Varautuminen mahdolliseen saksalaismiehitykseen aiheutti sen, että osasto H asetettiin hälytystilaan, johon liittyvä toiminta nostatti levottomuutta ja huhuja. Hyökkäystä ei tullut, ja Suomen sodanjohto huokasi helpotuksesta. Tie erillisrauhaan alkoi aueta.

Monipuolinen esitys tuntemattomasta aiheesta

Kirjan aihe on kiinnostava, ja siinä esitetyt väitteet on dokumentoitu. Haapanen on käyttänyt monipuolista lähteistöä eli sotapäiväkirjoja ja muita asiakirjoja, aikalaismuistelmia ja myöhempää tutkimusta. Tyyliltään kirja on lähempänä ns. perinteistä sotahistoriaa kuin nykyään niin suosittua tarinallista historiankirjoitusta. Osasto H:n aseistuksen ja miehistön määrät ja muut vastaavat tiedot on esitetty hyvin yksityiskohtaisesti, useimmiten taulukoiden, välillä luetteloina ranskalaisin viivoin.

Muutama kartta ei varmaankaan olisi ollut pahitteeksi. Ainakin pääkaupunkilainen lukija kykenee hahmottamaan, missä ovat Tuomarinkylä, Pukinmäki ja Westend, mutta esimerkiksi Helsingin ja Espoon edustalla olevat saaret ja niiden sijainti eivät ehkä kaikille ole tuttuja. Kartat olisivat selventäneet puolustusalueita ja ilmatorjuntapatterien sijoituksia. Kirja on myös täysin kuvaton, vaikka SA-kuvagalleriasta olisi todennäköisesti löytynyt hyvää, mahdollisesti jopa ennennäkemätöntä tai ainakin hyvin vähän esitettyä aineistoa.

Sotahistorian harrastajalle, etenkin pääkaupunkiseudulla asuvalle, tämä on silti kiinnostava palanen jatkosodan vähemmän tunnettua historiaa.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *