Kahden maan kansalainen, professori Anne Applebaum (s.1964) asuu Englannissa ja Puolassa ja on erikoistunut Itä-Euroopan historiaan. Vuonna 2003 ilmestynyt Gulag. A History. kertoi Neuvostoliiton vankileireistä ja vuonna 2012 julkaistu Iron Curtain: The Crushing of Eastern Europe, 1944-1956. Itä-Euroopan neuvostovallasta toisen maailmansodan jälkeen.

Applebaum on arvostettu kolumnisti muun muassa Washington Post -lehdessä. Siltalan vuonna 2018 julkaisema Punainen nälkä. Stalinin sota Ukrainassa (alkuteos Red Famine: Stalin´s War on Ukraine, 2017) on ensimmäinen laajempi suomennos tekijän tuotannosta. Teos on samalla perusteellisimpia tutkimuksia Ukrainan nälänhädästä 1930-luvun alussa, sen esihistoriasta ja seurauksista.

Ukrainan holodomor 1932-33

Sana “holodomor” tulee kahdesta ukrainankielisestä sanasta: holod=nälkä ja mor=tuho. Applebaum pitää Ukrainan nälänhätää suurelta osin tarkoituksellisena kansanmurhana, joka oli hyvin tiedossa myös Stalinin lähipiirissä Kremlissä.

Punainen nälkä on myös mittava ja monipuolinen tutkimus Ukrainan historiasta 1900-luvun ensimmäiseltä puoliskolta. Sen suomentaja, Antero Helasvuo on tehnyt pätevää ja aikaa vievää työtä ja se näkyy sujuvassa ja osaavassa käännöksessä.

Applebaum aloittaa Ukrainan vallankumousvuosista 1917-18 ja sisällissodan kiemuroista. Lähes puolet kirjasta on oikeastaan varsinaisen aiheen vähemmän tunnettua esihistoriaa, mutta erittäin perusteellista. Lopulta julmasti ja käsittämättömän typerästi toteutettu kollektivisointi laukaisee varsinaisen holodomorin 1932-33: Ukrainan maatalous, koko Neuvostoliiton vilja-aitta tuhotaan, osaavat talonpojat eli kulakit vangitaan, ajetaan mailtaan tai teloitetaan.

Siinä sivussa Moskova-mieliset kommunistit tappavat tai vangitsevat myös ukrainalaisen kulttuuriväen, intelligentsijan ja ns. “kansallismieliset” poliitikot: “johtava kansallinen kommunisti” Mykola Skrypnyk ei näe muuta vaihtoehtoa kuin itsemurhan.

Punaisen nälän luvut 5, 6 ja 7 kertovat kollektivisoinnista ja sen epäonnistumisesta sekä luku 11 nälkäkuolemista keväällä ja kesällä 1933. Ne ovat puistattavaa luettavaa. Dokumentoinnit joukkokuolemista, nälän “anatomiasta”, ruokatakavarikoista, rangaistuksista, ihmissyönnistä ja siitä miten puolue ohjeistaa raahaamaan nälkään kuolleet tien varsille, josta ne on helpompi kuljettaa maakuoppiin, pistävät kovahermoisenkin lukijan ajattelemaan.

Applebaumin tutkimuksen mukaan nälänhätä vei koko Ukrainassa lähes neljä miljoonaa ihmistä. En ihmettele, jos holodomoria muisteltiin kauhulla vielä 1970-luvulla, jolloin vietin kuukauden Länsi-Ukrainan Hmelnitskissä, opiskelijaystäväni perheessä.

Punainen nälkä perustuu vankkaan arkistomateriaaliin. Lähteitä luetellaan noin 75 sivun verran. Anne Applebaum ei tee suoria johtopäätöksiä 1930-luvusta nykypäivään, mutta vaietun holodomorin kieltäminen tai vähättely on Neuvostoliiton hajottua 1991 ja Ukrainan itsenäistyttyä ollut jatkuvasti esillä maitten välisissä suhteissa.

Neuvosto-Karjalan nousu ja tuho

“Räätäli Kalle Lahti vangittiin Neuvosto-Karjalan Rajakonnussa syksyllä 1937. Hänet tuomittiin kuolemaan vakoilusta ja vastavallankumouksellisesta toiminnasta. Lahti teloitettiin, vaikka hän uskoi vahvasti sosialismiin, Leniniin ja Staliniin.”

Harrastajahistorioitsija Ossi Kamppinen sai kimmokkeen tietokirjan kirjoittamiseen, kun kuuli kaukaisen sukulaisensa tulleen teloitetuksi Neuvosto-Karjalassa vuonna 1937. ”Ajoi kuorma-auto pihaan ja miehet lavalle. Ja sen koommin ei heitä sitten nähtykään.”

“Punainen maa

Sä olit orjain mieliuni yössä,

kun riiston ruoska selkänahkaa söi.

Punainen maa. Sua haaveiltihin työssä,

kun tuli räiskyi, rauta kipinöi.

Sä annoit voimaa, kestämisen mahdin…”

(Ragnar Rusko 1898-1939)

Ossi Kamppisen tietokirja Palkkana pelko ja kuolema. Neuvosto-Karjalan suomalaiset rakentajat (2019) on sivistävää jatketta useammallekin viime vuosina samasta aiheesta julkaistulle teokselle ja fiktiolle. Jos on lukenut vaikkapa Antti Tuurin romaanin Ikitie ja katsonut AJ. Annilan samannimisen elokuvan, Kamppisen kirjasta löytyy tuttuja yhtymäkohtia, vaikkapa Aunuksen pelloille suomalaisten pystyttämän “Säde”-kommuunin historiasta.

Suomalaiset tulivat Neuvosto-Karjalaan monessa vaiheessa ja monella tavalla: ensin vuoden 1918 kansalaissodan jälkeen punapakolaisina, sitten 1920-luvulla ja 1930-luvun lamavuosina amerikan- ja kanadansuomalaisina rakentamaan sosialismia, mutta myös rajaloikkareina ja Lapuan liikkeen muiluttamina vasemmistolaisina aivan 1930-luvun alussa.

Suomalaisten lukumääränsä nousi parhaimmillaan kymmeniin tuhansiin, mutta silti esimerkiksi Neuvosto-Karjalassa he muodostivat vain pienen, mutta poliittisesti ja kulttuurisesti erittäin aktiivisen vähemmistön. Heidän roolinsa on esitelty hyvin myös tutkimuskirjallisuudessa. Esimerkiksi teoksissa Markku Kangaspuro: Neuvosto-Karjalan taistelu itsehallinnosta. Nationalismi ja suomalaiset punaiset Neuvostoliiton vallankäytössä 1920-1939 (2000) ja Eila Lahti-Argutina: Olimme joukko vieras vaan. Venäjänsuomalaiset vainouhrit Neuvostoliitossa 1930-luvun alusta 1950-luvun alkuun (2001) Mikko Ylikangas: Rivit suoriksi. Kaunokirjallisuuden poliittinen valvonta Neuvosto-Karjalassa 1917-1940 (2004). Neuvosto-Karjalaan liittyvistä muistelmateoksista kiinnostava on mm. Vieno Zlobinan vuonna 2017 julkaisema Säde-kommuunista kertova teos: Heidän ihanteensa murskattiin. Tyttären tarina Säde-kommuunasta Neuvosto-Karjalassa.

Ossi Kamppinen on kerännyt Palkkana pelko ja kuolema -kirjaansa paljon uutta tietoa suomalaisten kohtalosta 1920-30-luvuilla. Hän on etsinyt materiaalia myös haastattelemalla vielä elossa olleita, jopa tuon yllämainitun Säde-kommuunin kokeneita. Kamppinen keskittyy pääosin mielenkiintoisiin yksilötason kohtaloihin eikä niinkään esimerkiksi nimimiesten, Edward Gyllingin tai Kustaa Rovion politikointiin.

Neuvosto-Karjalan suomalaiset olivat paitsi aatteellisesti innostuneita sosialismista, myös useimmiten rivakoita työmiehiä ja naisia. He toivat esimerkiksi Amerikasta uusia työvälineitä ja menetelmiä metsä-, maatalous- ja rakennustöihin. Heitä kadehdittiinkin, sillä rapakon takaa saapuneilla oli mukanaan paitsi dollareita, jopa autoja ja traktoreitakin.

Petroskoin lähistöllä sijainneet Matroosa ja Vilga olivat vilkkaita metsätyökyliä. Vapaa-aika oli täynnä urheilu- ja kulttuuriharrastuksia ja isompien paikkakuntien klubeilla soi jopa jazz. Ragnar Rusko loi paljolti tyhjästä Karjalan Kansallisen suomalaisteatterin, Petroskoissa Kirja-kustantamon julkaisema kirjallisuus oli voittopuolisesti suomenkielistä ja muuan Robert Lynn valmensi Neuvosto-Karjalaan koko neuvostomaan parhaan baseball-joukkueen.

Vaikka suomalaisten, karjalaisten ja venäläisten suhteet olivat päällisin puolin kunnossa, pinnan alla oli paljon kyräilyä kun pieni punasuomalaisjoukko johti koko laajaa Karjalanmaata Petroskoista käsin. Suomi pärjäsi kielenä venäjän ohella, karjala jäi kolmossijalle.

“Minä pyydän paljastamaan valheen”

Lopputuloksena ja palkkana oli sitten pelko ja kuolema, syytökset “nationalismista”, “vakoilusta” ja “yhteyksistä valkosuomalaisiin” sekä terrorin aalto, joka alkoi kiihtyä jo 1930-luvun puolivälissä. Huipentuma oli Suuri Terrori vuosina 1937-38. Pidätykset ja teloitukset olivat mielivaltaisia ja sattumanvaraisia; kuka vain saattoi löytää itsensä ensin “troikan” mustista listoista, sitten Siperian vankijunasta tai Sandarmohin tai Krasnyi Borin hiekkakuopan reunalta, teloitusryhmän edestä.

Ossi Kamppinen lainaa teoksessaan (s. 265-268) kirjailija-runoilija-teatterimies Ragnar Ruskon viimeistä kirjettä O.W. Kuusiselle. Se on päivätty 10.1.1938 “matkalla Habarovskiin”, siis vankileirille. Kirje on paljonpuhuva dokumentti. Siitä käy ilmi, ettei Ruskokaan voi ymmärtää mistä on kysymys, mutta tajuaa hyvin mikä valtava valhe on päässyt vallalle koko yhteiskunnassa. Hän ei suoranaisesti pyydä Kuusiselta mitään apua tai toimia, mutta kirjoittaa: “Minä pyydän paljastamaan valheen”. Pyyntö kaikui kuuroille korville. Kuusinen vaikeni ja suojeli itseään kuten niin monet muutkin.

Ragnar Rusko teloitettiin tiettävästi jossakin Amurin alueella. Hänen, kuten tuhansien Karjalassa teloitettujen hautapaikkaa ei tunneta.