Sudanilaisia suudelmia, postkoloniaaleja purujälkiä

Tutustuin sudanilaissyntyisen Leila Aboulelan proosaan ensimmäistä kertaa afrikkalaisen naiskirjallisuuden antologiassa Opening Spaces (1999). Ihastuin ensi lukemalta hänen tapaansa kertoa afrikkalaisen musliminaisen elämästä Euroopassa. Palkittu novelli ”The Museum”, samoin kuin hänen esikoisromaaninsa The Translator (1999) käsittelivät musliminaisen ja kristityksi kasvatetun miehen kohtaamista ja rakastumista Skotlannissa, vaikeita kulttuurisia ja uskonnollisia kriisejä, risteyskohtia ja valintatilanteita henkilökohtaisen onnen ja uskonnollisen vakaumuksen välillä. Kun sain käsiini hänen uusimman romaaninsa Minaret (2005), pystyin jo kirjan nimestä arvaamaan, ettei Aboulela vielä ole käsitellyt loppuun jokaisen aloittelevan kirjailijan suuria teemoja: Jumalaa, seksuaalisuutta ja kuolemaa.

Aboulela, Leila: Minaret. Black Cat, 2005. sivua. ISBN 9780802170149.

Tutustuin sudanilaissyntyisen Leila Aboulelan proosaan ensimmäistä kertaa afrikkalaisen naiskirjallisuuden antologiassa Opening Spaces (1999). Ihastuin ensi lukemalta hänen tapaansa kertoa afrikkalaisen musliminaisen elämästä Euroopassa. Palkittu novelli ”The Museum”, samoin kuin hänen esikoisromaaninsa The Translator (1999) käsittelivät musliminaisen ja kristityksi kasvatetun miehen kohtaamista ja rakastumista Skotlannissa, vaikeita kulttuurisia ja uskonnollisia kriisejä, risteyskohtia ja valintatilanteita henkilökohtaisen onnen ja uskonnollisen vakaumuksen välillä. Kun sain käsiini hänen uusimman romaaninsa Minaret (2005), pystyin jo kirjan nimestä arvaamaan, ettei Aboulela vielä ole käsitellyt loppuun jokaisen aloittelevan kirjailijan suuria teemoja: Jumalaa, seksuaalisuutta ja kuolemaa.

Minaret seuraa Najwa-nimisen naisen elämää kahdenkymmenen vuoden aikana vuodesta 1984 vuoteen 2004. Tyylikeinoina Aboulela käyttää takaumia ja muistin kerroksellisuutta; näkökulma on läpi romaanin vain ja ainoastaan Najwan. Najwan isä on Sudanin presidentin oikea käsi, herra kymmenen prosenttia, jonka asema takapiruna takaa perheelle mukavan transnationaalin elämän, palveluskunnan, asunnon Lontoossa, lomailun Euroopan metropoleissa, merkkivaatteet ja runsaat taxfree-tuliaiset. Perhe kuuluu Khartoumin kermaan, jonka pääasiallinen huolenaihe on laiskanpulskeiden nuorten jatko-opinnot ulkomailla. Samanaikaisesti Khartoumin yliopistossa saa suuren jalansijan kommunistinen liikehdintä, joka on mukana vallankaappauksessa, joka sysää Najwan isän vankilaan odottamaan kuolemantuomiota ja perheen maanpakoon Lontooseen.

Khartoumissa Najwan ainoa huolenaihe on epätoivoinen rakkaussuhde nuoreen kommunistiin, Anwariin, joka pilaa poliittista katu-uskottavuuttaan seurustelemalla taantumuksellisen poliitikon tyttären kanssa. Muu elämä on huoletonta teini-ikäisen elämää klubeilla, uima-altailla ja yksityisissä juhlissa. Aboulela kuvaa pistävän ironisesti Sudanin eliitin välinpitämättömyyttä ympärillä alkavasta nälänhädästä: nuoriso viettää aikaansa diskoissa ja katselee satelliittitelevisiosta Top of the Popsia samaan aikaan, kun Etelä-Sudanin ja Etiopian lapset nääntyvät nälkään. Etiopialaisia pakolaisia palkataan kotiapulaisiksi ja orpokodeissa vieraillaan, mutta Najwan ensimmäinen oppitunti hänen elegantilta äidiltään on, kuinka almuja annetaan hienostuneesti.

Muutettuaan Lontooseen Najwa kokee putoavansa yhteiskunnallisella arvoasteikolla kosmopoliitista eliitistä nimettömäksi, kasvottomaksi maahanmuuttajanaiseksi, jolla ei ole koulutusta edes yksinkertaisimpiin työtehtäviin. Perheen varallisuus typistyy, Najwan kaksoisveli tuomitaan elinkautiseen vankeuteen taposta ja huumekaupasta, ja viimeiset rahat kuluvat äidin yksityssairaalalaskuun. Najwa viettää parhaat vuotensa hoitamalla äitiään ja huoltamalla vankilassa istuvaa veljeään. Pian hänen haaveensa perheen perustamisesta valuvat hiekkaan: perinteistä verkostoa avioliiton järjestämiseksi ei ole, eikä tytär voi järkyttää kuolemansairasta äitiä lähtemällä jonkun hänen peräänsä telineiltä huutelevan brittirakennusmiehen kelkkaan, vaikka joskus sekin ajatus piristää päivää.

Jäätyään orvoksi Najwa kohtaa jälleen nuoruudenrakastettunsa Anwarin, joka on joutunut myös pakolaiseksi Lontooseen uuden vallankaappauksen jälkeen. Hän elää Anwarin kanssa aviottomassa suhteessa, rakastelee hänen kanssaan siivottomassa kimppakämpässä ja kuvittelee olevansa vihdoin vapaa kasvatuksensa kahleista. Mies käyttää Najwaa taloudellisesti hyväkseen ja menee sitten naimisiin suvun järjestämän serkkumorsiamen kanssa. Najwa ajautuu ensin taloudenhoitajaksi tuttavaperheiden koteihin ja lopulta yksityiseksi lastenhoitajaksi, palvelijaksi, jollaisia hän tottui entisessä elämässään kohtelemaan samanlaisena läpinäkyvänä ihmismassana kuin millaiseksi hän itse on Lontoossa tullut. Yhteiskunnallisen laskun kuvaus on romaanissa hyvin onnistunutta, ei säälittelevää eikä yltiöromanttista, vaan realistista ja purevaa. Piian kohtelu on usein julmempaa, jos työnantaja sattuu itse olemaan entisestä siirtomaasta. ”Omiensa” kautta pestatulla piialla tuntuu olevan vielä vähemmän oikeusturvaa kuin valkoisten brittien palveluksessa olevilla. Kohtalona Najwan päähän potkiminen tuntuu samalta kuin mitä tapahtuu hotellin henkilökunnalle elokuvassa Dirty Pretty Things.

Luopumisesta tulee Najwalle henkisen kasvun paikka: hän oppii hyväksymään oman paikkansa naisena, joka ei tule tekemään elämässään kaikkea, mitä kulttuuri, uskonto ja sukutausta häneltä edellyttävät. Keski-ikäisenä Najwa ottaa vastaan islamin, alkaa pukeutua hijabiin ja pitkään takkiin, käy moskeijassa naisten piirissä ja löytää elämäänsä uuden tasapainon. Tasapainoa järkyttää uskonnollinen nuorimies Tamer, hänen työnantajansa veli, joka rakastuu häneen ja tarjoaa avioliittoa kuten Profeetta Muhammed tarjoutui menemään naimisiin häntä viisitoista vuotta vanhemman Khadijan kanssa.

Minaret on naisen henkisen kasvun odysseia, joka ei sorru orientalistiseen kurkisteluun ”elämästä hunnun takana”, vaan tarjoaa yleisinhimillisen tarinan, johon kuka tahansa, mihin uskontokuntaan tahansa kuuluva tai kuulumaton lukija voi samastua. Se liikkuu syvällisesti Lontoossa asuvan muslimiyhteisön sisällä ja paljastaa sieltä käsin yhteisön sisäisiä valtarakenteita ja hierarkioita: kaikki ei ole uskovaisten ihanaa sisaruutta, vaan musliminaiset kykenevät sortamaan toisiaan aivan samalla tavalla kuin ei-muslimit. Kirjassa on temaattisia yhtymäkohtia mm. Monica Alin Brick Lanen (2003) ja Hanan al-Shaykhin Vain Lontoossa (2001) kanssa, mutta sävyltään se on yksilökeskeisempi, tummempi ja traagisempi. Karnevalismi ei kuulu Aboulelan tyylilajeihin ainakaan vielä; hän on pikemminkin yksilön sisäisten matkojen ja psykologisen syvyyden taituri kuin sosiologi, paikallisten asuinyhteisöjen monikulttuurisen mosaiikin tarinankertoja.

Samalla Aboulela tarjoaa terävän postkoloniaalin analyysin pakolaisuudesta Euroopassa.
Hänen postkolonialismin ymmärryksensä on monisäikeistä: hän ei nosta missään tekstissään brittejä ainoiksi syypäiksi afrikkalaisten kurjaan asemaan, vaan pyrkii ennen kaikkea tutkimaan, mitä syntyperäiset eliitit ovat saaneet aikaan kotimaassa ja eurooppalaisessa diasporassa, kuinka ”mielen kolonisaatio” jatkuu afrikkalaisten henkisessä perimässä, ja kuinka paluu islamiin voi voimistaa ja edesauttaa joidenkin yhteisön jäsenten oman paikan ja äänen löytämistä. Ehkä kirjan tärkein ansio on kuitenkin tämän päivän hysteeristen terrorismiuutisten nyrjäyttämisessä paikoiltaan: ennen kaikkea Minaret on poliittinen kannanotto eurooppalaisen islamin moninaisuuden puolesta näinä pelon ja epäluulon aikoina.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *