”Sulkavan Suslov” ja mesikämmen

Monipuolisella Venäjä-tutkijalla, professori Timo Vihavaisella ja NKP:n 1960-70-lukujen pääideologi Mihail Suslovilla ei taida olla paljon muuta yhteistä kuin hieman jäyhä ulkomuoto ja lievästi töksähtelevä puhetapa. Suslovin kirjalliset esitykset ja NKP:n julkilausumat - joiden muotoilijana hän usein toimi - eivät todellakaan säväytä samalla tavalla kuin Vihavaisen aina tieteellisen pätevä ja silti vivahteikas kirjoitustyyli. Sen aistii jopa venäjäksi - esimerkiksi tekijän vuonna 2004 ilmestyneessä venäläisen intelligentsijan aatehistoriaa käsittelevässä monografiassa Vnutrennyi vrag, joka ei ole valitettavasti suomeksi ilmestynyt -ainakaan vielä (syksy 2007) . Pidän kirjaa Vihavaisen parhaimpiin kuuluvana ja odottelen mielenkiinnolla jatkoa.

Kalleinen, Kristiina (toim.): Venäjä ja Suomi. Juhlakirja professori Timo Vihavaiselle 9.5.2007. Aleksanteri-instituutti, Aleksanteri-sarja, Helsingin yliopisto, 2007. 239 sivua. ISBN 978-952-10-3905-8.

Monipuolisella Venäjä-tutkijalla, professori Timo Vihavaisella ja NKP:n 1960-70-lukujen pääideologi Mihail Suslovilla ei taida olla paljon muuta yhteistä kuin hieman jäyhä ulkomuoto ja lievästi töksähtelevä puhetapa. Suslovin kirjalliset esitykset ja NKP:n julkilausumat – joiden muotoilijana hän usein toimi – eivät todellakaan säväytä samalla tavalla kuin Vihavaisen aina tieteellisen pätevä ja silti vivahteikas kirjoitustyyli. Sen aistii jopa venäjäksi – esimerkiksi tekijän vuonna 2004 ilmestyneessä venäläisen intelligentsijan aatehistoriaa käsittelevässä monografiassa Vnutrennyi vrag, joka ei ole valitettavasti suomeksi ilmestynyt -ainakaan vielä (syksy 2007) . Pidän kirjaa Vihavaisen parhaimpiin kuuluvana ja odottelen mielenkiinnolla jatkoa.

Kristiina Kalleinen on toimittanut keväällä 60-vuotta täyttäneen professorin juhlakirjan Venäjä ja Suomi. Se on kolmikielinen – suomi, venäjä ja englanti sukkuloivat sopivasti keskenään kuten Timo Vihavaisen tutkimusten lähdeluetteloissa yleensäkin. Kalleista ovat avustaneet Arto Luukkanen ja Marina Vituhnovskaja. Luukkanen muistelee tutkijauraansa vaikuttanutta opettajaa ja ohjaajaa sellaisella persoonallisella tavalla, mitä tyyliä ”vaiteliaanjäyhän filosofin” juhlakirjassa olisi sopinut olla enemmänkin. Luukkanen myös päättää juhlakirjan esittäen viimeisillä sivuilla arvioita Venäjän uudesta kansallisesta ideasta Vladislav Surkovin – tuon Putinin Venäjän keskeisen ideologin – ”helmikuun teesien” innoittamana.

Kansakunta ja Lenin rähmällään?

Muistan hyvin oman törmäämiseni Vihavaiseen. Väärinkäytin Suomalais-venäläisen koulun kuraattorin työaikaani lukemalla miltei yhtä soittoa läpi juuri ilmestyneen Kansakunta rähmällään -kirjan. Se säväytti, mullisti monen Suomi-kuvan ja aiheutti myös paljon itkua ja hammasten kiristystä eri piireissä. Tämä tapahtui vuonna 1991, jolloin elimme paljolti vielä ”Kekkoslovakiassa” eikä monien Suomen idänsuhteiden kömmähdysten myöntäminen ollut helppoa. Eipä sillä, en ole tänä päivänäkään Vihavaisen kaikista suomettumis-johtopäätöksistä ja olettamuksista samaa mieltä, mutta muistan kyllä millaisen myllerryksen opus aloitti omassakin tajunnassa. Myös juhlakirjassa Jarmo Erosen tulkinta suomettumisesta ja Suomen geopolitiikasta Kekkosen aikana on aika lailla toinen kuin juhlakalun: Suomi oli UKK-kaudella lännen etuvartio ja ETYK-kokous 1975 kolmansine koreineen lopultakin melkoinen uhka neuvostovaltiolle.

Timo Vihavaisen tutkijauran esittelee komeasti Osmo Jussila, jolla on kirjassa toinenkin puheenvuoro. Jussilan artikkeli Leninin vallankumouskäsitys pudottaa ikonin kokonaan valtaistuimeltaan, ainakin vallankumousjohtajana. Tottahan Suuri Lokakuu vääristeltiin massojen kapinaliikkeeksi ja Eisenstein-elokuvista tuli ”dokumentteja”, mutta että Leninkin olisi ollut koko ajan tapahtuneesta täysin jälkijunassa tai pihalla? Miltei jää odottamaan Lenin-museon johtajan ja Lenin-tuntijan Aimo Minkkisen vastinetta…

Kun Venäjän monilla vesillä purjehtinut Vihavainen on viime vuosina keskittynyt myös venäläisen intelligentsijan tutkimukseen, on luonnollista, että juhlakirjassakin teemaa sivutaan.
Natalia Lebinan osuus ”Shestidesiatniks” (Varieties of Discourse and New Identity) tuo intelligentsija-teemaa lähemmäksi nykyaikaa käsittelemällä venäläistä 60-lukulaisuutta. Vihavaisen esittämä tulkinta ”sisäisestä vihollisesta” on tässäkin keskeisenä. Itsekin teemaa lähinnä elokuvan kautta tutkineena olen paljolti Lebinan kanssa yhtä mieltä siitä, miten 60-lukulaisuus tuotteistui neuvostovallan sisäisenä ilmiönä, ”20. edustajakokouksen lapsien” ja perivenäläisen ”luovan intelligentsijan” sukupolvi-ilmiönä. Vaikka brezhneviläisen stagnaatiokauden kärsineet 60-lukulaiset ovatkin eräs neuvostovallan sankarimyyteistä, heillä oli merkitystä nimenomaan revanssia hakeneena sukupolvena Mihail Gorbatshovin ajan perestroika-kehityksessä ja koko neuvostovallan kaatumisessa.

Mesikämmen, Mannerheim ja Tähtelän Kalle

Suhteessa pieniin naapureihinsa – ja erityisesti suomalais-ugrilaisten kansojen parissa – Venäjä on mielletty usein Isoksi Karhuksi. Tuon karhun syleilyihin on ollut vaarassa tukehtua moni Venäjä-tutkija ja journalisti, joskin aika moni on lempeitä halauksia hakenutkin. Karhu-mytologiasta ja sen eri vivahteista kirjoittaa persoonallisesti Elena Hellberg-Hirn artikkelissaan Russki medved – ot dikogo zverja k milomu drugu. Medved-sanan suora käännös suomeksi voisi olla vaikka mesikämmen, jolloin metsien kuningas ja naapureitaan uhkaava villipeto muuttuu melkein Moskovan olympialaisten herttaiseksi lemmikiksi, Mishka-karhuksi. Ei kai ole aivan sattumaa, että karhu on nyttemmin myös Yhtenäinen Venäjä -puolueen tunnuksena?

Alpo Juntusen osuus Venäläisen geostrategian vaikutus Mannerheimiin tuo esiin uutta marsalkan sotataidollisiin oppeihin ja oppi-isiin. Aleksanteri II:.n aikainen sotaministeri ja venäläisen geostrategian eräs luoja, sotilasmaantieteen professori D.A. Miljutin (1816-1912) näytti olleen myös Mannerheimin kannalta keskeisessä roolissa. Erityisesti Aasian halki ratsastaessaan Mannerheim noudatti lähes yksityiskohtaisesti Miljutinin ohjeita tiedonkeruussaan. Jo osallistuminen Venäjän-Japanin sotaan vei – Juntusen mukaan – Mannerheimin ”venäläisen geostrategian ytimeen” , ja venäläinen sotatiede avautui hänelle juuri ”imperialismin kautta”. Nuo kokemukset ja tietysti myös Puolan komennus tekivät kirjoittajan mielestä Mannerheimista reaalipoliitikon, joka tajusi mittasuhteita. Näin selittyvät sitten myös pidättäytyminen mm. Muurmannin radan katkaisemisesta ja aktiivisesta osallistumisesta Leningradin piiritykseen II maailmansodan aikana.

Mikko Ylikankaan Lentäjän kuolema on juhlakirjan toinen neuvostomytologiaa käsittelevä artikkeli. Se on oikeastaan aivan mainio case study -historian oppitunti, jota voi vilpittömästi suositella kaikille henkilö- ja pienimuotoisen historian ystäville (Aloitin juhlakirjan lukemisen Ylikankaasta – otsikon perusteella!). Lentäjän kuolema kertoo Kalle Tähtelästä (1891-1919), aloittelevasta journalistista ja kirjailijasta, joka päätyi Leppävirralta Amerikan kautta Venäjän kansalaissodan rintamalle lentäjäksi. 1917-18 -vuodenvaihteessa ja Suomen kansalaissodan aikana hän ehti toimittamaan myös Turussa ilmestynyttä Sosialisti-lehteä.

Ylikangas on kaivellut arkisto- ja muista lähteistä keskenään erinomaisen ristiriitaista todistusaineistoa siitä miten Tähtelästä tuli teloituksensa jälkeen myyttinen hahmo, jonka kuolemanjälkeiseen kohtaloon kiteytyvät neuvostohistorian ja mytologian monet käänteet. Sankarimyytti ja käsite ”hyvä vihollinen” aukenevat yksittäistapauksen kautta kuvaten neuvostovallan ja myös vallankumousromantiikan pimeitä puolia varsin vivahteikkaasti.
Kaiken tämän jälkimekastuksen keskellä Kalle Tähtelä itse oli epäilemättä hengeltään runoilija ja mieleltään taistelija, joka saavutti kuolemattomuutensa hieman omituisella tavalla, mutta aivan raamatullisesti: kuolemalla kuoleman voitti, kuten Ylikangas loistavan pienhistoriansa lopussa toteaakin.

Arvostelu on julkaistu aiemmin:
Idäntutkimus 3/2007 lehdessä

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *