Marjo Laitalan ja Vesa Puurosensuojelukasvatusta koskeva tutkimus Yhteiskunnan tahra? Koulukotien kasvattien vaietut kokemukset sai alkunsa sattumasta, kun heistä toinen – kumpi? – kohtasi henkilön, joka oli ollut koulukodissa ja joka halusi ja osasi kertoa kokemuksistaan saaden näin mielenkiinnon aiheeseen viriämään. Kirjoittajat eivät ole itse olleet koulukodissa, mutta heillä on käsityksensä mukaan ollut mahdollisuus saavuttaa kertojien luottamus ja ymmärtää heidän kokemuksiaan ja jopa tunteitaankin riittävän hyvin, jotta voivat kertoa niistä uskottavasti.

Kirjoittajakaksikon toinen jäsen on työskennellyt 15 vuotta toimittajana ja tehnyt tuhansia haastatteluja, myös aroista aiheista. – Lukija voi arvata, että tämä henkilö on Laitala. – Tiimin toinen jäsen – ilmeisesti Puuronen – on toiminut 30 vuotta tutkijana ja tehnyt satoja haastatteluja erilaisten ihmisten parissa. Hän on tutkinut erityisesti rasismia ja nuorisoa ja julkaissut aikaisemmin mm. teokset Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta tienhaarassa (2005), Nuorisotutkimus (2006), Rasistinen Suomi (2011) ja Tappavat aatteet (2011). – Kirjoittajien osuuksia tutkimuksen teossa ja Yhteiskunnan tahra?-kirjan kirjoittamisessa ei eritellä.

Pitääkö koulukotipoikien ja -tyttöjen vuosikymmenien takaista elämää tutkia? Eikö menneet ikävät asiat voisi jättää penkomatta? Eikö riitä, että jo vuonna 2013 televisiossa esitettiin Ari Lehikoisen dokumentti Varastettu lapsuus, joka syntyi Puurosen alkuideasta, ja vuonna 2014 Luurankokaappi, jossa yksi koulukotinuoruuden elänyt mies kertoi kokemuksistaan puhumattakaan muista viime vuosina tiedotusvälineissä olleista jutuista? – Pitää! Ei saa! Ei riitä! – Muistitietohistorioitsijana kannatan kaikkien aikojen ilmiöiden tutkimista nimenomaan ihmisten omien kokemusten kautta. Sitä paitsi suojelu- ja parantamiskasvatusoppia eli erityspedagogiikkaa opiskelleena ja myös ”poikkeavien” lasten kanssa työskennelleenä kannatan jokaista eettisesti toteutettua alan tutkimusta – paljastaapa se miten hirveitä asioita tahansa.

Laitala ja Puuronen ovat kiinnostuneet nimenomaan koulukotien (vuoteen 1947 kasvatuslaitosten) kasvattien vaietuista kokemuksista ja ovat sitä mieltä, että vaikeita asioita pitää tutkia. ”On yhteiskunnallisesti arvokasta ja moraalisesti oikein antaa ääni ihmisille, jotka eivät ole aikaisemmin tulleet kuulluksi vaan jotka on vaiennettu.” Tärkeää on myös, että ”[v]aiettujen käytäntöjen ja kokemusten esiintuominen edesauttaa yhteiskunnan itsereflektiota ja kenties ehkäisee yhteiskuntapoliittisia virheitä tulevaisuudessa.” Itsekin toivon, että sote-uudistuksen pyörteissä kieppuvat poliitikotkin pysähtyisivät sen verran, että ehtisivät lukea tämän tutkimuksen ja ottaisivat opikseen!

Taistelevaa tutkimusta

Tapanin tarina aloittaa Pohjolan Poikakodista Yhteiskunnan tahra?-teoksen. Se on koottu yhden entisen koulukotikasvatin haastattelusta ja se johdattaa suomalaisten suojelukasvatuslaitosten synkkään maailmaan. Niin kuin kirjoittajat toteavat, koulukotien kasvattien elämästä tiedetään vähän ja laitosten kokemuksellinen ulottuvuus on jäänyt vaille riittävää huomiota. Aikaisemmissa tutkimuksissa on tarkasteltu koulukoti-ideaa ja kurin ideaa mutta ei käytäntöä sekä kasvatuksen ideaa mutta ei kasvatuskäytänteitä. Lähes kokonaan analysoimatta ovat jääneet myös laitoskasvatusta ohjanneet opit ja aatteet.

Siksi kirjoittajat käsittelevät monipuolisesti myös vähälle huomiolle jääneitä aihepiirejä. Ennen kaikkea he haluavat tuoda koulukoteihin sijoitettujen vaietut kokemukset julkisiksi, kuvata menneisyyden todellisuutta ja pyrkiä analysoimaan haastattelujen perusteella kasvattien kokemusten taustalla olevia ajattelutapoja ja institutionaalisia käytäntöjä. Kirjoittajat siis nostavat koulukoti-instituution virallisen tiedon rinnalle ”toista tietoa” laitosten elämästä, sisäisistä kulttuureista ja tavoista silläkin uhalla, että kokemusten edustama toinen tieto voi olla virallisen tiedon vastaista.

Kuva: Varastettu lapsuus -dokumenttielokuvasta (Yle)

Laitalan ja Puurosen koulukotikirja on ”taistelevaa tutkimusta”. Se taistelee oikeiden ja hyvien asioiden – inhimillisyyden, oikeudenmukaisuuden, solidaarisuuden ja tasa-arvon – puolesta. Kirjoittajat eivät peittele näkemystään, että huostaanotoissa ja koulukotisijoituksissa on tapahtunut vääryyksiä, joihin yhteiskunnan tulisi reagoida vaikka jälkikäteen. Monissa maissa eri tavoin kaltoin kohdelluille on esitetty julkisia anteeksipyyntöjä ja maksettu jopa korvauksia heidän kärsimyksistään. Milloin meillä Suomessa? Asiahan on ollut esillä julkisuudessa muutaman vuoden ajan. Laitala ja Puuronen vaativat, että valtion on selvitettävä perusteellisesti koulukodeissa ja muissa lastensuojelulaitoksissa sijoitettuna olleiden ihmisten kokemat vääryydet. Poliittisten päätöksentekijöiden ja valtion on lisäksi ryhdyttävä toimiin virallisen anteeksipyynnön esittämiseksi ja korvausten maksamiseksi huonosti kohdelluille.

Kirjoittaessaan koulukotien historiaa kasvattien näkökulmasta Laitala ja Puuronen käyttävät päälähteinään noissa laitoksissa olleiden haastatteluja ja viljelevät niistä poimittuja lainauksia ahkerasti pitkin teosta. Kuitenkin he jättävät ne mainitsematta lähdeluettelossa. Lukija ei siis saa luetteloa vilkaisemalla tietää, montako haastattelua on tehty ja milloin, kuka ne on tehnyt, mihin koulukoteihin ne liittyvät, kuka on tekstintänyt haastattelut eli muuttanut puheet kirjoitettuun muotoon ja millä tavoin sekä mihin haastattelut on arkistoitu. Eri puolilta teosta selviää kuitenkin, että tutkijat ovat saaneet helposti riittävän määrän vapaaehtoisia haastateltavia ja että haastattelut on tehty ”viime vuosina”, että haastateltuja entisiä koulukotinuoria on ollut kaikkiaan 35 (31 miestä ja 4 naista), että he ovat olleet koulukodissa vuosien 1940–1985 välisenä aikana ja että haastateltaessa he ovat olleet 43–80-vuotiaita. Työekonomian vuoksi haastatteluja ei ole tehty enempää, minkä jokainen muistitietotutkija hyvin ymmärtää.

Suurin osa haastatelluista on ollut Pohjolan Poikakodissa Muhoksella, sillä laitoksen 75 entiselle kasvatille lähetettiin kutsu haastatteluun ja heistä 19 osallistui. Loput kertojat ovat olleet Kulhossa, Käyrässä, Lausteella tai Suvilinnassa Turun seudulla,  Järvilinnassa, Kotiniemessä tai Pernasaaressa Jyväskylän lähettyvillä sekä yksi Kylliälän koulukodissa Limingassa. Kaikki tutkimukseen mukaan tulleet kertojat ovat vapaaehtoisesti puhuneet vaikeista asioista ja tuoneet laitoskokemuksensa julkiseen keskusteluun. Heidät on hyvän tutkimuskäytännön mukaan anonymisoitu ja heille on annettu peitenimet. Sitä ei mainita, montako haastattelua kumpikin kirjoittaja on tehnyt eikä sitä, missä muodossa ja mihin haastattelut on sijoitettu vai onko ne arkaluontoisina ehkä tuhottu tai suljettu määräajaksi.

Muina lähteinään kirjoittajat käyttävät runsaasti eri tieteenalojen tutkimuskirjallisuutta ja lakeja, komiteamietintöjä, koulukotien ohjesääntöjä sekä arkistolähteitä – koulukotien oppilasakteja ja oppilaiden elämäkerrallisia tietoja. Lähdeluettelosta löytyy myös muutamia verkkojulkaisuja ja yksi TV-dokumentti. Historioitsijana ihmettelen, että tekijät ovat hyödyntäneet tutkimuksessaan vain kolmen laitoksen – Järvilinnan vastaanottokodin, Pernasaaren koulukodin ja Pohjolan Poikakodin arkistoja.

Marginaaliin sysättyjä

Yhteiskunnan tahra? on jaettu neljää päälukuun. Ensimmäisessä, ”Ei kyllin hyvä kansalaiseksi” -luvussa kirjoittajat hahmottelevat suojelukasvatuksen ja pahantapaisuuden käsitteiden merkityksiä, käyttöä ja keskinäistä yhteyttä. Michel Foucault’n ajatusten valossa he selvittävät miten ja miksi kasvatuslaitoksia syntyi ja mihin niitä yhteiskunnassa tarvittiin. He myös jäljittävät vaihtelevia kasvatusaatteita ja yhteiskuntapoliittisia näkemyksiä, kun he kirjoittavat suojelukasvatuksen keskeisistä vaikuttajista, päämääristä ja ”vaikean aineksen” muuttuvista käsittelytavoista.

Suojelukasvatus on sekä aate että aatetta soveltavia institutionaalisia ja hallinnollisia käytäntöjä. Käsitteestä on luovuttu jo 1980-luvulla, mutta se on tässä tutkimuksessa paikallaan. Se on osa lastensuojelun kokonaisuudesta. Se on laskelmoitua ja rationaalista toimintaa, joka pyrkii muovaamaan lasten ja nuorten ongelmallisena pidettyä toimintaa ja käyttäytymistä tietynlaisen hyväksytyn kansalaisuuden suuntaan. Sen tavoite on suitsia huonosti käyttäytyviä eli pahantapaisia – tätäkin käsitettä on pyritty välttämään 1980-luvulta lähtien – alaikäisiä ja välillisesti heidän vanhempiaankin. Sen tarkoitus on huolehtia pahantapaisista lapsista ja nuorista sekä parantaa, kehittää ja tarvittaessa myös rangaista heitä. Kirjoittajat kuitenkin kyseenalaistavat suojelukasvatuksen onnistumisen niissä muodoissa, joissa sitä on heidän tutkimusaikanaan harjoitettu.

Pahantapaisille lapsille ja nuorille löytyy heitä koskevista asiakirjoista monia ”leimoja”: mm. epärehellisyys, valehtelu, laiskuus, työkammo, vastuuttomuus, itsepäisyys, rivo puhe, röyhkeys, vilpillisyys, tottelemattomuus, uppiniskaisuus, taipumus väkivaltaan, psykopaattinen luonne ja kevytmielisyys. 1950-luvulla pahantapaisuuden rinnalle nousi sosiaalisen sopeutumattomuuden käsite, ja käsitteet kytkettiin ennen kaikkea ikään: lapset olivat pahantapaisia ja nuoret sopeutumattomia. Vuonna 1970 painetussa Lasten erityishuolto ja opetus-teoksessa murrosikäisten sosiaalisen sopeutumattomuuden oireina mainitaan lainvastaiset teot, juopottelu tai muu huumaavien aineiden käyttö, kuljeksiva, työtä kaihtava tai muuten irtolaistapainen elämä sekä erityisesti murrosikäisillä tytöillä esiintyvä nk. seksuaalinen holtittomuus. Kirjan mukaan nuoremmat lapset taas syyllistyivät näpistelyyn ja koulusta karkailuun. Koulukodeissa yhteiskunnan marginaaleihin sysättyjen ihmisten jälkikasvusta pyrittiin kitkemään pahantapaisuus ja kasvattamaan heistä hyödyllisiä yhteiskunnan jäseniä, jotka pysyvät omassa sosiaaliluokassaan. Toisaalta yhteiskuntaa pyrittiin suojelemaan heiltä.

Kuva: Pernasaaren kasvatuslaitos 1931–1946, Pernasaaren koulukoti 1946–1994.

”Kohti laitosta” -luvussa kirjoittajat kuvaavat koulukotikasvattien elämää ennen laitokseen sijoittamista. Laeissa ja muissa säädöksissä sijoittamiselle esitettiin erilaisia perusteita, jotka olivat monesti kaukana niistä syistä, joiden vuoksi koulukoteihin jouduttiin. Säädösten perusteella koulukoteihin olisi pitänyt sulkea pahantapaisia, siveellisesti hairahtuneita ja rikollisia lapsia ja nuoria. Haastatteluaineistosta voi kuitenkin päätellä, että köyhyys ja sen aiheuttamat sosiaaliset ongelmat olivat yleisin laitokseen joutumisen syy. Moni kärsi oppimisvaikeuksista ja löi laimin koulunkäyntiä, mikä ei kuitenkaan ole lain mukaan riittävä sijoitusperuste.

Sitä kirjoittajat eivät kerro, mistä koulukotiin siirtämisprosessi alkoi. Kuka huomasi lapsen tai nuoren kaipaavan huolenpitoa, jota hänen vanhempansa eivät pystyneet antamaan. Naapurit, opettajat, ”sosiaalitantat” ja poliisitkin lienevät olleet asialla. Sosiaalilautakunnan oli joka tapauksessa ryhdyttävä toimiin, kun poika tai tyttö oli saanut lähipiirinsä huolestumaan, ja otettava hänet huostaan vapaaehtoisesti eli vanhempien suostumuksella tai pakosta eli ilman tuota suostumusta. Valtion koulukoteihin lapset ja nuoret kulkivat Järvilinnan vastaanottokodin kautta, mutta yksityisiin koulukoteihin heidät sijoitettiin suoraan ilman tarkastusta ja varsin löyhin perustein.

Koulukotien alkuaikoina laitoksiin saapuvista huostaan otetuista lapsista ja nuorista ei tiedetty juuri mitään, mutta 1920-luvulla heille ruvettiin tekemään älykkyystestejä vastaanottokodissa, jossa päätettiin, mihin paikkaan heidät lopulta sijoitetaan. Uusien älykkyystestien mahtiin uskottiin vuosikymmenien ajan. Vasta 1940-luvun alkupuolella alettiin tehdä henkilötutkintoja. Nämä perustuivat Lapinlahden sairaalan ylilääkäri Martti Kailan laatimaan lomakkeeseen nuorten rikoksentekijöiden taustan selvittämiseksi. Lomakkeen otsikko vain muutettiin koulukotiin sijoitettavia varten: Lastensuojelulomake N:o 282/46. Sinä kyseltiin paljon perheenjäsenten sairauksista ja poikkeavuuksista sekä tietenkin lapsesta, sillä lomakkeen tarkoitus oli perustella huostaanotto ja koulukotisijoitus. Tutkija ja lapsi täyttivät erisisältöisen version.

1940-luvun lopulla koulukotisijoituksissa pyrittiin huomioimaan lapsen ikä, älyllinen kehitystaso, pahantapaisuus ja psykopaattisuus. Vuoden 1958 koulukotikomitea korosti kehitystason merkitystä jaotteluperusteena ja ehdotti lähimpään laitokseen sijoittamista, kun siihen saakka kasvatti oli sijoitettu mahdollisimman kauas kotoaan, jottei kodin paha vaikutus pääsisi leviämään. Se myös ehdotti, ettei samaan paikkaan pantaisi eri kouluvaiheissa olevia. Sen jälkeen kun valtion vastaanottokoti Järvilinna suljettiin vuonna 1969, eri koulukoteihin tuli omia vastaanotto-osastoja, joilla tehtiin mm. psykologisia testejä.

Ensimmäiset kasvatuslaitokset olivat perustamisaikansa eli 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun tuotteita, joilla pyrittiin puuttumaan yhteiskunnan yleisten rakenteellisten muutosten aiheuttamiin ongelmiin. Laitosten tavoite oli hallita muutoksen seurauksia. Kirjoittajat kuvailevat varsin laajasti muutoksia, jotka auttavat lukijaa hahmottamaan sitä yhteiskuntaa ja ilmapiiriä, johon kasvatuslaitokset syntyivät. He puuttuvat myöhempiinkin ajan ilmiöihin ja kirjoittavat mm. Marraskuun liikkeestä, vuonna 1967 perustetusta painostusryhmästä, joka tavoitteli ”järkiperäistä ja inhimillistä kontrollipolitiikkaa”. Se ei tarttunut valtion ja yksityisten koulukotien erilaisiin sijoitusperusteisiin, mutta saattoi julkisuuteen monia muita räikeitä epäkohtia. Se kiinnitti huomiota siihen, että keskiluokkaiset opettajat ja sosiaalityöntekijät olivat usein kykenemättömiä ja ehkä myös haluttomia ymmärtämään lasten ja nuorten käyttäytymistä ja sen syitä.

Kova paikka

Koulukotiin joutuminen oli useimmille lapsille ja nuorille järkytys. Huostaanoton jälkeen lähtö laitokseen tuli yllättäen; siitä ei etukäteen tiedotettu eikä huostaan otetulle kerrottu, mihin ollaan menossa. Yleensä saattajana oli poliisi. Vain harva kohtasi koulukodissa paremmat olot kuin hänellä oli sitä ennen ollut. Kirjan laajimmassa luvussa, ”Kova koulukoti”, kirjoittajat kuvaavat sijoituspäätöksen saaneiden matkaa laitokseen ja elämää laitoksessa. He esittelevät koulukotien käytäntöjä haastateltavien kertomuksiin perustuen, siis elettyinä ja koettuina. He tarkastelevat koulukotien kulttuuriin ja käytäntöihin sisältynyttä kaltoinkohtelua sekä väkivaltaa, johon turvautuivat sekä sijoitetut että henkilöstö.

Vaikka koulukodeissa oli koulu ja monet lapset oli siirretty paikkaan juuri oppimis- ja koulunkäyntivaikeuksien takia, koulun merkitys oli useimpien sijoitettujen elämässä vähäinen eikä tuetusta opetuksesta oltu kuultukaan. Vasta 1970-luvulla koulutuksen laatuun alettiin kiinnittää enemmän huomiota. Samaan aikaan myös työn merkitys laitosten toiminnan osana heikkeni. Aikaisemmin kasvattien edellytettiin tekevän raskasta työtä kuutena tai seitsemänä päivänä viikossa, eikä palkkaa yleensä maksettu tai maksettiin epämääräisin perustein. Työllä näet uskottiin olevan kasvattava vaikutus. Sitä paitsi oppilaiden työpanos pelloilla, navetassa, sikalassa, metallipajassa, puusepän- tai suutarinverstaassa, ompelimossa, kutomossa, keittiössä tai muussa kohteessa oli taloudellisesti hyvin tärkeä laitoksille. Monen haastateltavan muistoissa koulukoti on nimenomaan pakkotyölaitos.

Kuva: Pernasaaren koulukodin sementtivalimo (Yle)

Jotakin myönteistäkin laitoksesta saattoi sentään löytyä. Kun koulukotikasvattien vapaa-aika 1970-luvulta lähtien kasvoi, tulivat laitoksiin ensimmäiset vapaa-ajan ohjaajat. Silloin kävi aikaisempaa monipuolisempi harrastustoiminta mahdolliseksi. Laitoksissa urheiltiin, hiihdettiin, painittiin ja pelattiin lentopalloa. Myös näytteleminen, partio, pelit, bändit ja torvisoitto tarjosivat vaihtelua.

Koulukotioppilaiden hallinta perustui 1960-luvulle asti jatkuvaan ja hellittämättömään tarkkailuun ja ankaraankin rankaisemiseen. Liikkumista rajoitettiin sekä arkisin että vapaa-ajalla, eikä lomia herunut. Arestia ja piiskaa annettiin mitättömän tuntuisista rikkeistä. Vielä 1957 Veeti, joka oli suuttunut epäoikeudenmukaiseksi kokemastaan kohtelusta ja löi valvojaa niin, että tämän nenästä tuli verta, sai rangaistukseksi kymmenen lyöntiä johtajan kädestä kolmen henkilökunnan jäsenen läsnä ollessa. Lisäksi häneltä leikattiin tukka, kiellettiin tupakka, vähennettiin ruokaa, kiellettiin lukeminen ja annettiin 12 vuorokautta eristyskoppia – eli rangaistusta toisensa päälle.

Ruumiillinen kuritus koulukodeissa kiellettiin vasta vuonna 1965, vaikka se oli kielletty oppikoulussa jo vuonna 1832 ja kansakoulussakin vuonna 1914. Vanhempien oikeus kurittaa lapsiaan ruumiillisesti kiellettiin Suomen laissa vasta vuonna 1983! Rangaistusajattelun perusteet oli otettu Raamatusta sekä ajan kriminologiasta ja kasvatuskäsityksistä. Mutta kun käsitykset lapsista, nuorista, kurista, kasvatuksesta ja pahantapaisuudesta muuttuivat, myös yhteiskunnallisen hallinnan keinot muuttuivat. Kun ulkoinen kuri ei tuottanut tuloksia, alettiin huomio kohdistaa lapsen sisäiseen kehitykseen ja vastuuseen omasta elämästä.

Johtajan, opettajien ja muun henkilöstön rangaistuksiksi naamioitu väkivalta oli yleistä 1930-luvulla, mutta vielä 1980-luvullakin sitä esiintyi. Pojat itsekin pahoinpitelivät johtajia, opettajia ja ohjaajia, joskus muitakin. 1950- ja 1960-luvulla pojat tappelivat myös keskenään paljon, eikä henkilöstö puuttunut siihen. Tytöt taas huorittelivat, kiristivät rahaa ja veivät tupakat toisiltaan.

Henkilöstön – lähinnä koulukodin johtajan – antama ruumiillinen kuritus, raskas työ sekä henkilöstön ja vanhempien poikien harjoittama väkivalta ja seksuaalinen ahdistelu ja hyväksikäyttö tekivät monien kasvattien elämästä välillä sietämätöntä. Pelko oli kaikille yhteinen kokemus. Niin toverien kuin henkilökunnan väkivaltaa pelättiin. Perusturvallisuudesta ei koulukodissa voinut puhua, sillä monilla se oli murentunut jo lapsuudenkodissa. Ehkä raskainta oli se, ettei tulokas laitokseen joutuessaan tiennyt, miten kauan hän joutuisi viipymään siellä. Tietoa vapautumisesta ei annettu ennen kuin lähtöhetkellä; koulukodista pois pääsy kävi yllättäen kuten laitokseen joutuminenkin. Pahimmassa tapauksessa nuori joutui viipymään laitoksessa kymmenenkin vuotta. Vapaaksi hän pääsi viimeistään tullessaan täysi-ikäiseksi. Joku harva oli silloin niin laitostunut, ettei tahtonut enää lähteä, vaan jäi pysyvästi laitoksen työntekijäksi.

Eristäminen oli vitsakiellon jälkeen koulukotien tärkein rangaistusmuoto. Se saattoi kestää päiväkausia niin, että yksi tai useita poikia pantiin samaan tilaan. Eristyssellit olivat vankiloiden kovennetun kuritushuonerangaistuksen perillisiä. Uskomattomalta tuntuu, että vielä 1980-luvulla kasvatteja suljettiin helposti eristykseen. Mutta samaan aikaan alettiin lapsen etu nähdä ensisijaisena, ja yksinäisyyteen sijoittaminen kiellettiin. Muita rangaistuksia kuitenkin riitti. Yksi oli rinkikävely pihalla, ja ”syyllinen” voitiin määrätä kävelemään tunnin verran joka ilta jopa viikkojen ajan. Lomien menettäminen oli myös tavallinen rangaistus. Kun 1980-luvulla sallittiin tupakanpoltto, sen kieltämistä voitiin käyttää rangaistuksena. Koulukotien kasvateista suurin osa oli keskitien kulkijoita, jotka sopeutuivat olosuhteisiin eivätkä aiheuttaneet erityistä hämminkiä. Osa vetäytyi, osa alistui, osa hangoitteli vastaan tai nousi suoranaiseen kapinaan kestääkseen ja säilyttääkseen edes jonkinlaisen itsetunnon.

Kritiikistä huolimatta koulukotimaailmassa oli 1960-luvulla hiljaista, sillä käytännöt muuttuvat aina hitaammin kuin diskurssit: lait, asetukset, ohjesäännöt, julkinen kasvatuskeskustelu, kasvatusopit ja niihin liittyvät käsitykset kasvatuksen keinoista, lapsuudesta ja ylipäänsä ihmisen toiminnan selittämisestä tai ymmärtämisestä. Muutoksia hidastivat myös isäntävaltaa pitäneet johtajat ja tiettyihin kaavoihin vakiintunut koulukotikulttuuri. Koulukotiväki keskusteli kuitenkin omassa piirissään epäkohdista, ja seuraavalla vuosikymmenellä tehtiin monia uudistuksia. Ulkoiset olot muuttuivat: 1970-luvulla omien vaatteiden käyttö sallittiin, suurten makuusalien tilalle tehtiin pienempiä, yleensä kahden hengen huoneita ja kasarmeista siirryttiin kodinomaisempiin oloihin. Kaiken kaikkiaan vartioivasta ja rajoittavasta eli kustodiaalisesta kasvatuksesta siirryttiin perhekotijärjestelmään eli perhekeskeiseen ja terapeuttiseen toimintalinjaan. 1980-luvulla tytöt ja pojat sijoitettiin samoihin laitoksiin vaikkakin eri yksiköihin. Vuodesta 1983 lähtien uusi lastensuojelulaki velvoitti järjestämään koulukodeissa ja muussakin sijaishuollossa olleille nuorille jälkihuoltoa.

Vihdoinkin vapauteen

”Koulukodin jälkeen” -luvussa tekijät kirjoittajat siitä, miten haastateltavien elämä on sujunut laitoksen ulkopuolella. Aikaisemmissa koulukodin jälkeistä aikaa käsittelevissä tutkimuksissa on seuranta-aika ollut hyvin lyhyt, vain muutama vuosi, ja niissä on kiinnitetty huomiota erityisesti rikollisuuteen. Tässä tutkimuksessa haastateltavat ovat saaneet kertoa tapahtumista ja elämänvaiheistaan vuosikymmeniä koulukotivuosiensa jälkeen, joten seuranta-aika on tavallaan hyvin pitkä. Vaikka he ovat kertoneet oman valintansa ja harkintansa mukaan, he ovat tehneet sen avoimesti ja kaunistelematta edes rikoksiaan. Moni on kuitenkin häpeän vuoksi pyrkinyt ympäristössään salaamaan koulukotitaustansa, sillä se jätti rikollisleiman niihinkin, jotka eivät olleet syyllistyneet rikoksiin, ja vaikeutti tai esti koulutuksen ja työn saamista sekä ihmissuhteiden solmimista. Kaikki eivät ole paljastaneet menneisyyttään edes puolisolleen tai lapsilleen. Kuitenkin yksi haastateltu mies on vieraillut entisessä koulukodissaan lastensa ja lastenlastensa kanssa.

Koulukodit oli alkujaan perustettu rikoksen tehneiden lasten rankaisemiseksi, mutta laitos oli hyvä koulu rikollisuralle monille niillekin, jotka eivät olleet aikaisemmin syyllistyneet laittomuuksiin, ja he antautui rikolliselle uralle koulukodin jälkeen. Noin joka kolmas kirjan haastateltavista oli ollut vankilassa ainakin kerran, ja muutamat olivat jatkaneet rikoksia vuosikymmeniä tehden omaisuus-, väkivalta- ja päihderikoksia. Useimmat olivat kuitenkin jättäneet rötöstelemisen keski-iän lähestyessä.

Laitala ja Puuronen toteavat, että suurin osa heidän haastattelemistaan henkilöistä on viettänyt koulukodin jälkeen varsin sovinnaista elämää. He ovat selviytyjiä ja heidän elämänsä on jonkinlaisessa järjestyksessä. Heillä on asunto, usein vaatimattomat tulot, suurimmalla osalla eläke, monilla myös kestävä ihmissuhde, lapsia ja mielen tasapaino. Monilla on oma yritys. Alkoholiongelmia ei voi kieltää, mutta kertojien elämänkaari näyttää ainakin loppupuolellaan lohdulliselta. – Vaikka haastateltavat edustavat vain pientä murto-osaa kaikista elossa olevista koulukoteihin sijoitetuista, heidän kokemuksensa ja niiden muistot ovat aitoja ja tosia.

Yhteiskunnan häpeä

Kirjansa viimeisessä luvussa Laitala ja Puuronen esittävät keskeiset tutkimustuloksensa ja tulkitsevat kuvaamiaan ilmiöitä laajasta yhteiskunnallisesta ja teoreettisesta näkökulmasta. He nostavat keskusteluun myös kysymyksen yhteiskunnan virallisesta anteeksipyynnöstä ja yksilöiden kärsimysten hyvittämisestä ja korvaamisesta. Jo aikaisemmissakin luvuissa, mutta erityisesti tässä viimeisessä, odotin rinnastuksia koulukotien nykytilanteeseen, sillä halusin tietää, onko lastenhuollon tilanne parantunut menneiden vuosikymmenien tilanteeseen nähden. Odotin myös systemaattisia tilastotietoja (esim. liitteessä) koulukodeista, henkilöstöstä ja laitoksiin sijoitetuista tytöistä ja pojista. Nyt lukija joutuu tyytymään siellä täällä mainittuihin melko satunnaisiin tietoihin. Koulukoteihin sijoitettujen määrän kehitystä kuvaavat kirjan eri paikoista noukkimani tiedot: 1950-luvulla koulukodeissa oli noin 1000 kasvattia, vuonna 1972 yli 600 ja vuonna 1985 noin 430. Se jäi minulle kuitenkin epäselväksi, ovatko lapset ja nuoret muuttuneet kiltimmiksi vai ovatko suojelukasvattajat muuttuneet lepsummiksi vai onko suojelukasvatuksen tarve alettu määritellä uudella tavalla vai onko alettu käyttää muita kasvatuskeinoja kuin koulukotisijoituksia.

Viime vuosina tutkimuskirjallisuudessa on yleistynyt tapa sijoittaa metodologiset seikat kirjan loppuun. Myös Yhteiskunnan tahran? tekijät ovat päätyneet tähän ratkaisuun. Muistitietohistorioitsijana aloitin lukemisen juuri tästä liitteestä, ”Tiedontuotannon ehdoista”, koska haastattelemalla tuotettuun muistitietoon ja tutkimuseettisiin seikkoihin liittyvät asiat eivät tulleet esille perinteiseen tapaan johdannossa. Laitala ja Puuronen kertovat liitteessä tärkeistä asioista: kokemuksista ja muistitiedosta lähteinä sekä kokemusten ja muistin yhteydestä. He kirjoittavat myös tutkijan paikasta tutkittaessa vaiettuja ja arkoja aiheita, haastattelusta vuorovaikutuksena sekä tutkijan vastuusta ja tutkimusetiikasta.

Liite kiinnostanee lukijaa, joka ei ole aikaisemmin itse tehnyt muistitietotutkimusta tai -historiaa, mutta haluaa perehtyä siihen. Se tarjoaa myös hyvää kertausta sille, joka on itse tehnyt haastatteluja. Haastattelemallahan saadaan sellaista tietoa, jota ei löydy mistään asiakirjoista. On hyvä huomata, että koulukotikirjan kaltaisissa tutkimuksissa ei haastattelujen kertomistavalla ole suurta merkitystä, vaan tärkeää on haastattelujen sisältö eli se, mitä haastateltavat kertovat elämästään.

Erityisen tärkeä on kirjoittajien huomio, että alkuperäinen tapahtuma ja kokemus, muistettu kokemus ja kerrottu kokemus ovat eri asioita, ja tutkija voi tavoittaa vain tuon kerrotun kokemuksen. Laitalan ja Puurosen haastatteluissa osa kertojista pyrki tavoittamaan alkuperäistä kokemusta ja katsomaan tapahtunutta aikansa yhteyksissä. Osa taas tarkasteli menneisyyttä tämän päivän näkökulmasta pohtien sitä, miten hän koki sen nyt. Eri näkökulmat tuovat selvästi esiin sen, että kokijat antavat samalle tapahtumalle eri aikoina eri merkityksen. Muistitietoa käytettäessä olen usein puolustanut jälkiviisaan näkökulmaa. Sehän antaa kertojalle mahdollisuuden suhteuttaa kokemansa koko myöhemmän elämänsä kehyksiin.

Menneisyyden tutkimuksessa on käytetty muistitietoa iät ja ajat silloin, kun se on pystynyt tarjoamaan tietoa, jota ei kirjallisista lähteistä saa. On totta, että tuo tieto on subjektiivista, vain kertojansa näkemys tapahtuneesta, mutta kuten kirjan tekijät toteavat, muistin subjektiivisuuteen voi suhtautua hyvinkin negatiivisesti tai siihen voi ottaa kokemustiedon hedelmällisyyttä korostavan kannan. Muistitietohistorioitsija Jorma Kalela korostaa nimenomaan tiedon hedelmällisyyttä.

Kirjansa lopulla Laitala ja Puuronen pohtivat uusrasismia sekä valtiorasismia, jolla hallitaan yhteiskuntaa. Michel Foucault’n, Martin Barkerin ja Etienne Balibarin koskevat ajatukset yhdistäen he päätyvät valtiollisen uusrasismin käsitteeseen. Koulukodit voidaan nähdä osana valtiollisen uusrasismin järjestelmään. Siihen sisältyy mm. biologisiin ja yhteiskuntatieteellisiin käsitteisiin ja teorioihin perustuvia alistavia käytäntöjä, jotka kohdistuvat alhaisessa sosiaalisessa asemassa oleviin ryhmiin. Koulukoteja ja niissä vallinneita sorron ja alistuksen muotoja on perusteltu rotuopillisin ja sosiaalidarwinistisin ajatuksin, ja laitoksiin sijoitetuista valtaosa on kuulunut yhteiskunnan alaluokkaan, joihin on suhtauduttu kuin alempirotuisiin. Huostaanotto on ollut yhteiskunnan tapa pitää kontrollissa huono-osaisimpia ja tuottaa heidän avullaan varoittavia esimerkkejä siitä, mitä normien rikkomisesta seuraa. Niin lapsia ja nuoria kuin heidän vanhempiaan on katsottu patologisoivasta näkökulmasta. Heidän valvontaansa, kontrolloimistaan ja eristämistään on perusteltu mm. kasvatustieteellisillä ja psykologisilla teorioilla. Koulukodit ovat osaltaan uusintaneet yhteiskunnan sosiaalista jakautuneisuutta.

Laitalan ja Puurosen tutkimus on kriittistä ja emansipatorista tutkimusta. Sitä tehdessään ja siitä kirjoittaessaan he kokevat olevansa vastuussa ennen kaikkea tutkittavilleen, joille he ovat antaneet äänen Yhteiskunnan tahra? -kirjassa.