Suojeluskuntien omaisuuden luovutukset alkoivat syksyllä 1944 kun alettiin olla vakuuttuneita siitä, että Suojeluskunnat tultaisiin lakkauttamaan. Omaisuutta luovutettiin syksyn mittaan, sekä erityisesti kiihtyvään tahtiin lokakuun lopulla liittoutuneiden valvontakomission vaatimuksen järjestöjen lakkauttamisesta tultua tietoon.

Juridiselta kannalta katsottuna ei nähty suurempaa ongelmaa luovutuksissa, jotka olivat tapahtuneet ennen puolustusministeriön antamaa lakkauttamispäätöstä. Sitä vastoin kyseenalaisia olivat tapaukset, joissa luovutus oli tapahtunut joko 7.11. tapahtuneen lakkauttamisen jälkeen tai sellaiseen tarkoitukseen minkä voitiin katsoa olevan välirauhansopimuksen ehtojen vastaista. Näitä kyseenalaisia luovutuksia selvittämään perustettiin ensin keväällä 1945 Esko Katajarinteen vetämä selvittelyelin, ja 1948 Oiva Oleniuksen johtama komitea. Selvittely jatkui aina vuoteen 1958 asti.

Kuva: Hakkapeliitta 6.11.1944

Virheellisesti luovutetun omaisuuden takaisinperinnän ohella seurattiin lahjoituksia saaneita yhdistyksiä ja säätiöitä suojeluskuntien omaisuuden jakoa tutkineen selvittelyelimen toimesta sen todentamiseksi, että rahat menivät hyväksyttävään tarkoitukseen.  Alussa selvitettävää oli paljon, mutta alkuvuosien jälkeen työn loppuunsaattamisen venyminen johtui pikemmin hallinnollisista ja poliittisista kiistoista: erityisesti ei kyetty päättämään siitä, mihin asetetaan takaraja hyväksyttäville omaisuuden luovutuksille. Tästä ei ollut täyttä yksimielisyyttä edes porvarillisissa piireissä. Jo lahjoitetun omaisuuden takaisinperintää jarrutti myös omaisuuden selvittelykomitean suojeluskuntamielinen koostumus.

Selvityspesään jääneen omaisuuden vastaisesta käytöstä asiaa selvittänyt komitea päätyi ehdottamaan varojen säätiöimistä. Säätiön nimeksi kaavailtiin Suomen Itsenäisyyden Säätiötä, ja tarkoitukseksi maanpuolustuksen edistäminen muun muassa liikuntakasvatuksen ja valistustyön kautta. Ulkopoliittisesti sekä nimi että tarkoitus osoittautuivat kuitenkin arveluttaviksi, ja hallituksen palautettua asian komitealle päädyttiin karsimaan liialliseksi koettua isänmaallista paatoksellisuutta. Suojeluskuntien jäljelle jääneillä varoilla perustettu Maanpuolustuksen kannatussäätiö rekisteröitiin vuonna 1954.

Poliittisia ristiriitoja

Ei liene järin yllättävää, että suuren omaisuusmassan siirto uusiin käsiin herätti myös ristiriitoja, eritoten kun kysymyksessä oli monin osin myös poliittinen kysymys. Taloudellista keinotteluakin tietysti harjoitettiin: joissain tapauksissa suojeluskunnan varat siirrettiin nopeasti muuanne, ja velat jätettiin valtion hoidettavaksi.

Suojeluskuntien talot tulivat politiikan välineeksi äärivasemmiston vaatiessa niitä käyttöönsä. Selénin mukaan kyseessä oli Helsingistä käsin masinoitu kampanja, jonka suoranainen tarkoitus lienee ollut muu kuin pelkkä tilantarve. Talojen hitaasta luovuttamisesta valitettiin pääministeri Paasikivellekin, samalla korostaen talojen nykyisissä käsissä olleessaan aiheuttamaa jatkuvaa uhkaa. Väitettiin Pohjanmaalla taloissa edelleen säilytettävän kivääreitä piakkoin tulevia tarpeita varten.  Luovutuksiin ei kuitenkaan ryhdytty muiden kuin suojeluskuntien käytössä olleiden entisten työväentalojen osalta. Selénin mukaan taloja yritettiin SKDL:n toimesta omia myös laittomasti taloja valtaamalla.

Tämän kirjan alun perusteella näyttäisi olevan paljolti salaliittoteorioita, esimerkiksi ne Tiedonantajassa vielä 1970-luvullakin esitetyt ajatukset siitä, että suojeluskuntien rahoilla olisi pyöritetty äärioikeistoa, ja rahoitettu sen uutta nousua sotien jälkeen. Monien epäilyjen kohteena olleet säätiöt, joita perustettiin suojeluskuntien rahoilla, ilmaisivat yleensä pyrkivänsä lievittämään sodasta aiheutuneita kärsimyksiä, kohentamaan kansanterveyttä, edistämään liikuntaa tai parantamaan nuorison opiskelumahdollisuuksia. Muunkinlaisia ilmaisuja toki löytyi: yksi säätiö pyrki esimerkiksi edistämään ”isänmaallista mielenlaatua ja kansalaishyveitä” Kulosaaressa. Mistään suoranaisesti äärioikeistolaisesta toiminnasta lahjoitusten kohteena ei sitä vastoin Selénin teoksen perusteella ole ollut kyse.

1944–1946 perustettiin lähes 30 uuttaa säätiötä suojeluskuntien varoilla. Muut suurimmat lahjoitusten saajakohteet olivat Punaisen Ristin ohella kunnat ja erilaiset manttaalikunnat ja maatalouden seurat. Suojeluskuntien kannatusyhdistyksienkin omaisuutta jaettiin myös eteenpäin, esimerkiksi Lahdessa väestönsuojeluyhdistykselle. Kannatusyhdistysten lahjoitusten profiili oli samansuuntainen suojeluskuntien kanssa.

Tämän ohella rahaa saivat myös yksityishenkilöt. Kun Suojeluskuntien johtajat jakoivat usein rahoja erilaisina palkkioina myös keskenään, olisi kiinnostavaa tietää herättikö tämä vastalauseita, tai oliko skismaa esimerkiksi sosiaalisten avustusten tai kunnianosoituksena annettujen avustusten jaossa. Tästä teos ei kuitenkaan tarkemmin kerro.

Suojeluskuntien omaisuutta selvittäneiden viranomaistoimijoiden kokoonpanoa Selén arvioi paikoin kriittisestikin. Esimerkiksi Katajarinteen selvityselin koostui reserviupseeritoiminnassa ja suojeluskunnissa toimineista, mikä saattoi asettaa heidät jääviysongelmien eteen. Toisaalta myötämielisyys suojeluskuntia kohtaan helpotti selvittelytyötä, toisaalta mahdollisti turhankin lepsun asenteen. Vaikka ilmeisesti tavoitteena oli epäpoliittinen ja vain hallinnolliseen ja juridiseen puoleen keskittynyt elin, voinee tätä tavoitetta vuoden 1945 oloissa pitää vähintäänkin haasteellisena.

Puuttuvat tarinat

Teoksia ei tietysti pitäisi arvioida sen perusteella mitä ne eivät käsittele vaan sen perusteella mitä ne käsittelevät, mutta niin paljon kiinnostavia käänteitä ja huhuja jää selvittämättä, että laajempi selvitys olisi perusteltua. Kirja on kirjoitettu täydennykseksi Selénin aiempiin Suojeluskunta-tutkimuksiin, mutta mitään kovin olennaista muutosta teos ei kuvaan tuo.

Jo Sarkatakkien maa. Suojeluskuntajärjestö ja yhteiskunta 1918–1944 -teoksessaan (2001) Kari Selén on suppeammin käynyt läpi omaisuuden luovuttamis- ja piilottamiskuvioita, nyt asiaa kuitenkin selvitetään hyvinkin yksityiskohtaisesti.  Kokonaisuutena lopputuloksena on paikoin kuivakkaakin hallinto- ja byrokratiahistoriaa, ja tarinoita lukujen ja omaisuuserien taustalla ei juuri kerrota. Tämä saattaa tietysti johtua lähdeaineiston niukkuudesta ja byrokraattisesta luonteesta.

Teoksessa liikutaan hallintodetaljien parissa ja kuvattujen tapahtumien yleisempi ja laajempi merkitys jää hahmottumatta. Kiintoisaa olisi tietää pystyivätkö Suojeluskuntien omaisuuden avulla perustetut säätiöt jollain tapaa tukemaan järjestöjen aloittamaa toimintaa niiden kieltämisen jälkeenkin, ja mikä poliittinen merkitys oli vaikkapa maanpuolustuksen tueksi säätiöidyllä rahalla. Esimerkiksi Maanpuolustuksen kannatussäätiö ja Urlus-säätiö  toimivat jo 1950-luvun puolivälissä yhteistyössä Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki ry:n kanssa maanpuolustuksen ja isänmaallisuuden sekä antikommunismin merkeissä, joutuen siten erityisesti äärivasemmiston kritiikin kohteeksi.

Sodan seurauksia, jälkiselvittelyä sekä poliittisia muutoksia käsittelevä laajempi konteksti ei nouse Selénin teoksessa juuri esille. Kommunistien vaatimuksetkin esitetään vailla yleisempää taustoitusta, ja jossain määrin oikeuttamattomina, vaikka ajoittain viitataan myös vaatimusten taktiseen merkitykseen.

Kerronnan seuraamista ja asioiden mittasuhteisiin asettamista hankaloittaa hieman sekin, ettei teoksessa kerrota siinä esitettyjen rahasummien suuruutta nykyrahassa tai suhteuteta niitä muulla tavoin johonkin aikansa kuluerään. Kokonaisuutena teos on huolellisesti laadittu, mutta kärsii aiheen liian tiukasta rajauksesta.

Kuva: Ylipäällikön päiväkäsky No. 136, 16.11.1944