Suomalainen koneen kokemus

Teknologian käsite herättää automaattisesti mielikuvan vain uusimmasta teknologiasta: tietoteknisistä uutuuksista, nykyään varsinkin kännykkäkulttuurista, jonka teknologisista uutuuksista uutisoidaan ehkä eniten. Tämä teknologian suora assosiaatio tietotekniikkaan ja nimenomaan median kautta on kuitenkin selkeä osoitus siitä, kuinka Suominen on osunut oikeaan rakoon tutkiessaan koneen kokemusta julkisuuden ja nimenomaan populaarijulkisuuden kautta. Jaakko Suomisen Koneen kokemus täyttää hienosti myös aukkoa, joka on maassamme ollut tietotekniikan tarkastelussa kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta. Suomisen päätavoite on tarkastella ihmisen ja koneen kohtaamisen kuvausta kulttuurisena ilmiönä populaarijulkisuuden näkökulmasta.

Suominen, Jaakko: Koneen kokemus. Tietoteknistyvä kulttuuri modernisoituvassa Suomessa 1920-luvulta 1970-luvulle. Vastapaino, 2003. 299 sivua. ISBN 951-768-139-9.

Teknologian käsite herättää automaattisesti mielikuvan vain uusimmasta teknologiasta: tietoteknisistä uutuuksista, nykyään varsinkin kännykkäkulttuurista, jonka teknologisista uutuuksista uutisoidaan ehkä eniten. Tämä teknologian suora assosiaatio tietotekniikkaan ja nimenomaan median kautta on kuitenkin selkeä osoitus siitä, kuinka Suominen on osunut oikeaan rakoon tutkiessaan koneen kokemusta julkisuuden ja nimenomaan populaarijulkisuuden kautta. Jaakko Suomisen Koneen kokemus täyttää hienosti myös aukkoa, joka on maassamme ollut tietotekniikan tarkastelussa kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta.

Suomisen päätavoite on tarkastella ihmisen ja koneen kohtaamisen kuvausta kulttuurisena ilmiönä populaarijulkisuuden näkökulmasta. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että Suomisen tutkimusmateriaalina on tavallisemman arkisto- haastattelu- ja tutkimuskirjallisuusmateriaalin lisäksi myös kaunokirjallisuutta, aikakauslehtimateriaalia, sekä elokuva- ja televisio-ohjelmia. Suominen rajaa tarkastelemansa modernisoitumisen aikavälille 1920-1970.

Tarkastelun näkyvimpinä teoreettisina lähtökohtina on mentaalihistoriallinen tarkastelutapa, jossa keskitytään kollektiivisin kokemuksiin ja niiden merkityksiin sekä media-arkeologinen lähestymistapa, jossa ei paneuduta yksittäisten innovaatioiden historiaan, vaan vertaillaan eri aikojen teknologiakulttuuria eli tekniikan käyttötapojen, kokemusten ja tulkintojen samankaltaisuuksiin.

TIETOTEKNIIKAN MAISEMINA FANTASIAT, TYÖ JA KOTI

Suomisen kirjan rakenne on kolmijakoinen. Ensimmäinen osuus Robotteja tapaamassa kattaa 1920-1950-luvut, ja siinä esitellään niitä tietotekniikkaan liittyviä symboleja, joita tavalliselle kansalle välittyi median kautta. Suuren yleisön omakohtainen tietotekninen kokemus oli vielä vähäistä. Suominen puhuu attraktion kaudesta tehden rinnastuksen elokuvan historian ensimmäisiin vuosikymmeniin, jolloin elokuvan tärkein ominaisuus oli elämysten tuottaminen katsojille. Toinen osio Tietokone työssä kertoo, kuinka 1960-luvulla tietotekniikasta tuli jo työväline, eli sen merkitys arkistui, kokemisesta tuli kokeneisuutta. Kolmas suuri aihio on nimeltään Visio henkilökohtaisesta tietokoneesta, ja siinä keskitytään tietotekniikan kehittymiseen 1970-luvulta lähtien tukemaan individualistisia pyrkimyksiä.

Tietoteknisiä toive- ja uhkakuvia olivat mm. koneihmiset ja robotit. Uhkakuvat eivät ole paljoa muuttuneet sitten Karel Capekin R.U.R. -näytelmän 1920-luvulla. Samanlainen uhkakuva robottien noususta rengistä isännäksi ja ihmisten pahimmaksi viholliseksi on edelleen – 80 vuotta myöhemmin – nähtävissä mm. Terminator -elokuvissa. Toinen maailmansota tietenkin muutti suhtautumista teknologiaan – atomipommin jälkeen kritiikitön teknologiaihannointi ei voinut olla enää mahdollista. Tottakai sota-aika edisti todellisuudessa suuresti myös tietoteknistä kehitystä: vanha totuushan on, että puolustusvoimien tarpeisiin panostetaan myös taloudellisesti ja yleensä se edustaa myös kehittyneintä teknologiaa. Vasta myöhemmin sota-ajan keksinnöille voidaan keksiä myös rauhanomaisia sovelluksia. Tunnetuin esimerkkihän tästä on Arpanet, josta kehittyi sittemmin Intranet. Suominen pitää attraktion kautta vuodesta 1920 1950-luvun puoliväliin pisimpänä kautena tietoteknistyvässä kulttuurissa, mutta hän ei huomioi, että onhan mennyt lähes 50 vuotta siihen, että tietotekniikka on lähes joka alalla työnteon arkipäivää.

Tietokone työssä -kappale alkaa sillä, että esitellään 1960-luvun alun työntekijöiden rekisteröimisprosessi maassamme. Mutta koska Suominen nojaa tutkimuksessaan mm. media-arkeologisen tutkimusperinteeseen, jossa yksittäisillä innovaatioilla ja ensimmäisyyksillä ei ole merkitystä, ei yhtäkkiä voikaan olla varma siitä, oliko tämä työntekijöiden rekisteröimisprosessi 1960-luvun alussa maamme ensimmäinen tietokone työssä -projekti, ensimmäisiä vaiko ei läheskään ensimmäisiä. Itse olisin ollut kyllä kiinnostunut tietämään sen: ensimmäisyyksillä on merkitystä tutkimusten lukutraditiossa – se auttaa lukijaa jäsentämään tapahtumia ja niiden yhteyksiä. Eihän lukutapa toki ole ainoa mahdollinen, mutta lukutapojen yleinen muutos on hidas prosessi. Tietokonetyöstä puhuttaessa voidaan puhua siitä, kuinka reikäkorttikoneista vähitellen siirryttiin kehittyneempiin versioihin, mutta kulttuurihistoriallisesta lähestymistavasta johtuen olennaista on myös sellaiset asiat kuin työn käsitteen muuttuminen ja sen muuttuminen, miten tietotekniikasta alettiin puhua uudella tavalla ja uusilla foorumeilla (mm. ammattilehdet). Esimerkiksi tietotekniikkaan liittyvät ammattinimekkeet kuten atk-suunnittelija luotiin tänä aikana.

Kulttuurihistorialliseen tarkastelutapaan on mahdollista sisällyttää lukuisia erilasia katsantokantoja – kulttuurihan on ihanan joustava käsite. Myös viihteellisyys ja trendikkyys ja siten tieteen popularisointi ja avautuminen maallikolle mahdollistuu. Trendikkäästi Suominen sivuaakin mm. sukupuolijakaumaa työpaikoilla tai sukupuolten erilaista käsittelytapaa (ammatti)lehdissä. Kulttuurintutkijoiden lisäksi tavallista lukijaa erityisesti kiinnostava aihealue lienee Suomisen tutkimuksessa tietotekniikkaan liittyvä koneiden nimeäminen, joka osaltaan on osa koneiden inhimillistämisperinnettä. Suominen pitää tätä kotoistamisen keinona. Maailmalla oli MANIAC, Ruotsissa SMIL ja MONA, Suomeen tuli ESKO ja Ensi. Nykyäänhän samantapainen nimeämisperinne on edelleen vahva tietokantojen kohdalla. Jos pääkaupunkiseudulla päättää hankkia käsiinsä kirjaston kirjan, voi ensin katsoa HELKAsta, sen jälkeen Helmetistä tai vaikkapa DIANAsta. Jos ei niistä tärppää, niin voi katsoa josko LINDAsta löytyisi tai sitten jos löytyisi muuta alan tietoa esimerkiksi Aleksista.

Visio henkilökohtaisesta tietokoneesta kulminoituu määritteisiin pienuus ja kotitietokone. Suominen rinnastaa – ehkä leikillään – vision henkilökohtaisesta tietokoneesta digitaaliseen rannekelloon. Nykyäänhän tämä visio on toteutunutkin. Kännykkähän on jo melkoinen tietokone; multimedia- ja wap-ominaisuuksien lisäksi se toimii myös vanhanaikaisena puhelimena ja monella myös kellona. Mutta tämä visio menee kauas väitöskirjan ajallisesta rajauksesta, sillä viimeisessä osiossa ollaan vasta 1970-luvulla. Suominen haluaa kyseenalaistaa 1970-luvun mikrovallankumouksen, jota hänen mielestään voidaan pitää liian deterministisenä. Mitä hän tällä tarkoittaa? Suominen myöntää, että mikrotietokoneiden käyttäjäkunta kyllä laajeni. Oikeastaan Suominen tuntuu kritisoivan sitä, että vallankumouksesta puhutaan yhtäkkisenä tapahtumana, joka olisi saanut alkunsa mikroprosessorin keksimisestä. Media-arkeologian periaatteiden mukaisesti Suominen haluaisi laajentaa tarkasteluaikakautta. Determinismillä (jolla on useampia määritelmiä) tarkoitetaan mm. sitä, että jostain tapahtu-masta välttämättä seuraa joku toinen. Ehkä determinismi-käsitteellä Suominen viittaa nimenomaan mikroprosessorin näkemiseen 1970-luvun murroksen ”alkulähteenä” tai ”ytimenä”. Lukijaystävällisesti Suominen olisi kuitenkin selkeämmin voinut esitellä mitä hän kyseenalaistaa ja miksi.

Suomisen karkea jaottelu on siis oikeastaan kolmiosainen: kuvitelma – työ – koti. Karkeaan jaotteluun on helppo yhtyä: suurien linjojen kautta tarkasteltunahan tietotekniikan eteneminen, koneen kokeminen, on tapahtunut tällä tavalla. Suomisen teoksesta jäi jotenkin puuttumaan ilmitasolle tuotu huomio siitä, että jokainen näistä tasoista attraktio – työelämä – henkilökohtainen kone ovat jatkaneet kulkuaan rinnakkain nykypäivään asti, että kyse ei ole evolutionaarisesta siirtymästä tasolta toiselle, jolloin edellinen olisi tuhoutunut tai sulautunut seuraavaan. Kyllähän Suominen huomauttaa, että hänen työnsä kolme osuutta ovat erillisiä ”pienoistutkielmia”, mutta niiden sijoittaminen teoksessa myös kronologisella tasolla toistensa perään väkisinkin tuo lukukokemukseen jatkumon tunteen. Siis yhä edelleen ja jatkuvasti vastaanotamme mediavälitteisiä toive- ja uhkakuvia, työpaikkojen tietotekninen kulttuuri kulkee, kehittyy, muuttuu ja neuvottelee. Samoin jatkuu kotitietokoneiden kehitys miltei muuttumattomin kriteerein: pienuus, henkilökohtaisuus ja kolmantena ehkä tehokkuus. Suominen ei vie tutkimustaan millään tavalla nykyaikaan, edes viittaa siihen tahi perustele ratkaisuaan tämän tekemättömyyden suhteen. Sitä ihmettelen.

LOPPUTULOS

Koneen kokemus on lähtökohdiltaan pelottavan laaja kokonaisuus. Varsinkin teoreettisilta lähtökohdiltaan, media-arkeologisista ja mentaalihistoriallisista lähtökohdista. Tämän vuoksi tutkimuksen tarkka rajaaminen on ehdoton edellytys. Onko lopputulos kattava? Voiko se sitä edes olla? Vaikka olenkin eri mieltä Suomisen kanssa joistain asioista, mm. tietotekniikan määritelmästä (hän määrittelee tietotekniikan ns. laa-jan määritelmän kautta, jolloin tietotekniikkaan sisältyy myös tietotekniikkaan liittyvä kulttuuri ja kulttuuriset toimijat, ihmiset), katson hänen onnistuneen tässä puheenvuorossaan varsin hyvin. Suominen keskittyy esittämään asiansa alussa määriteltyjen raja-aitojen sisällä. Maantieteellisen, ajallisen, teoreettisen ja metodologisen rajauksen jälkeenkin matkaamme teoksessa lavealti Kansallisteatterin R.U.R. -näytelmästä sukupuolittuneille ja arvohierarkkisille työpaikoille, science fiction -kirjallisuudesta tietokoneiden mainoskuviin ja aikakauslehtien pilapiirroksiin. Suominen onnistuu hyvin kerronnassa, myös viihteellisellä tasolla – jota hän pitää Paul N. Edwardsia mukaillen yhtenä historiantutkimuksen kolmesta päätehtävästä. Suomisen väitöskirjaa voisi luonnehtia valikoivan deskriptiiviseksi.

Yleistäen ja tiivistäen voisi todeta, että Suomisen historiallinen lähestymistapa on kertomus siitä, kuinka ihminen on sopeutunut ajatukseen koneesta. Siitä kertoo palasen se, että reikäkorttikoneita myytiin ensin konttoritarvikkeiden joukossa, sittemmin ne eriytyivät konttoritarvikkeista. Yksi osa on rouva Eira Kuoringan muotitietoisen, menestyvän ja onnellisen ohjelmoijan profiili IBM Katsauksessa 2/1969, aikana, jolloin juuri oltiin otettu käyttöön uusia ammattinimikkeitä. Suomisen materiaali on tuhansina pieninä paloina eri lähteissä, ja hän on kärsivällisesti koonnut ne yhteen kuvaksi jota voi katsoa.

Teosta voi käyttää tietotekniikan kulttuurihistorian oheislukemistona tai oppikirjana, kuten sitä jo käytetäänkin. Nykyajan tutkijan refleksiivisyyttä korostavana aikana olen iloinen, että myös Suominen ottaa esiin paitsi historiantutkimuksen yleisen problematiikan ja luonteen, myös tutkijuuden problematiikan eli historiantutkimuksen tekemisen aina tutkijalähtöisesti alkaen tutkimusongelman rajaamisesta ja näkökulman valitsemisesta. Tästä voi johtaa sen päätelmän, että Koneen kokemusta voidaan tulevaisuudessa lukea 2000-luvun alun näkemyksenä tietotekniikan kokemisesta menneisyydessä tietyn teoreettisen rajauksen kautta. Tämäkin teos on kohta tietotekniikan historiaa juuri niin kuin Suominen sen määrittelee: palanen tiedonkäsittelyyn ja loogisen päättelyn automatisointiin tarkoitettuihin sähköteknisiin elektronisiin laitteisiin liitettyjä käsittämisen ja kuvaamisen kulttuureja.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *