Suomen Filmiteollisuudesta ei ole tehty aikaisempaa varsinaista yhtiöhistoriaa, ja yrityksen vaiheita on laajimmin käsitelty Kari Uusitalon teoksissa ja ennen kaikkea T. J. Särkän elämäkerrassa Legenda jo eläessään (1975), joka on edelleen käyttökelpoinen teos. Yhtiön omisti Särkkä, joka hallitsi yritystään persoonallisella tavalla. Särkässä yhdistyivät omaperäisesti liikemies T. J. Särkkä ja taiteilija Toivo Särkkä.

Kirja Unelmatehdas Liisankadulla koostuu lukuisista artikkeleista, jotka käsittelevät hyvin erilaisia aihepiirejä. Varsinainen SF:n historia kirja ei ole, vaan artikkelit ovat itsenäisiä kirjoituksia. Silti kirjassa ei ole juurikaan turhaa toistoa, vaikka samoja asioita sivutaan eri kirjoituksissa. Artikkelirakenteen vuoksi kirjasta muodostuu kuitenkin hajanainen esitys, vaikka artikkelit on järjestetty tietyn periaatteen mukaisesti ja kirja on hyvin toimitettu.

Outi Hupaniittu käsittelee yhtiön alku- ja loppuvaiheita huolellisesti. Vaiheista tulee hyvin esiin yhtiön alkuun ja loppuun liittyvät epätavalliset piirteet. Varsinaisia yhtiön suurtuotannon huippuvuosia ei käsitellä tällaisesta näkökulmasta, vaikka sellainen lähestymistapa olisi antanut lukijalle kokonaiskuvan yhtiön toiminnasta. Yhden yhtiön toiminnan esitteleminen erillään muusta elokuvamaailmasta rajaa tarkastelua, mutta varsin useissa artikkeleissa sivutaan muitakin yhtiöitä.

Suomen Filmiteollisuuden toiminta painottui pitkien elokuvien valmistamiseen toisin kuin kahden muun suuryrityksen, joilla oli runsaasti myös elokuvateatteri- ja maahantuontitoimintaa. Kirja keskittyy SF:n pitkien näytelmäelokuvien käsittelyyn.

Artikkelit ovat hyvin erilaisia. Osassa kirjoituksia pohditaan perusteellisesti elokuviin ja elokuvamaailmaan liittyviä kysymyksiä. Joissakin artikkeleissa vain luetellaan asioita ilman suurempaa analyysiä. Toisinaan elokuvien juonia selostetaan tarpeettoman paljon, ja kokonaiskuva kirjasta jää vaihtelevaksi. Joissakin artikkeleissa on pieniä epätarkkuuksia, vaikka kirjoitukset on laadittu varsin huolellisesti.

Kirjaan on saatu mukaan olennaiset SF:n toimintaan ja elokuviin liittyvät asiat. Mukana on myös harvemmin käsiteltyjä aiheita: kirjassa valotetaan erilaisten elokuvatyöntekijöiden toimintaa studiojärjestelmän kaudella ja kerrotaan SF:n filmikoulusta, joka huolehti aikoinaan osaltaan elokuvanäyttelijöiden koulutuksesta Suomessa. Alan koulutuksen merkitystä olisi voinut pohtia perusteellisemminkin, sillä filmikoulussahan koulutettiin vain näyttelijöitä.

Kimmo Laineen artikkeli SF-elokuvien genreistä, sykleistä ja sarjoista olisi lukijan kannalta voitu sijoittaa teoksen alkupuolelle, koska sen kautta esitellään hyvin SF:n tuotantolinjoja yhtiön koko toiminnan ajalta. Artikkeli olisi toiminut johdantona muiden elokuvien analysointiin. Laine on nähnyt suurten yhtiöiden tuotantolinjoissa selkeitä eroja, joita on ollut tapana korostaa.
SF:lle tyypillisenä tuotantona on pidetty 1950-luvun rillumarei-elokuvia. Epäilemättä rillumareilla oli yhtymäkohtia vennamolaisuuteen, kuten kirjassa todetaan, mutta aivan rinnakkaisia ilmiöitä ne eivät olleet. Varsinaiset rillumarei-elokuvat tehtiin ennen kuin Vennamo perusti pientalonpoikien puolueensa. Rillumarei-käsikirjoittaja Reino Helismaan tuotannossa oli kuitenkin unohdettua kansaa käsitteleviä piirteitä, jotka tulevat ehkä selkeimmin esiin elokuvassa Mullin mallin, joka ei tosin ole SF:n tuotantoa. Helismaan iskelmätuotannossa oli mukana myös runsaasti selviä poliittisia viitteitä 1950-luvulla, mikä osaltaan saattoi vaikuttaa häneen kohdistuvaan vastustukseen. Helismaan käsikirjoittamat Pekka Puupää -elokuvat olivat SF:n selkeää tuotantoa, jota muut eivät jäljitelleet.

Anneli Lehtisalo käsittelee elokuvien ulkomaanmyyntiä ja eräistä elokuvista tehtyjä ruotsinkielisiä versioita. Tällainen toiminta ei ollut vain SF:n erikoisuus vaan nimenomaan Teuvo Tulion käytäntöä, sillä Tulio teki useista filmeistä samaan aikaan myös ruotsinkielisen version. Ulkomaankauppaa käsitellessään Lehtisalo esittelee hyvin myös muita yhtiöitä. Varsin mielenkiintoinen on Tytti Soilan käsittelemä näkökulma ruotsalaisten aiheiden käytöstä Suomessa, sillä Soila tarkastelee SF:n lisäksi myös muita yhtiöitä. SF teki 1960-luvulla yhteistyötä myös saksalaisen tuottajan kanssa, mutta tätä kirjassa ei käsitellä. Kyseistä elokuvaa ei ole edes otettu SF:n pitkien näytelmäelokuvien luetteloon, vaikka kansallisfilmografian mukaan Suomen Filmiteollisuus oli sen tuottaja saksalaisyhtiön ohella.

Elokuvien tekijöistä ohjaajat ja näyttelijät jäävät vähäisemmälle huomiolle, vaikka heitä runsaasti mainitaankin. Toisaalta heistä on muissa yhteyksissä kirjoitettu varsin paljon, joten ratkaisu on perusteltu. Näyttelijöistähän useimmat vaihtoivat yhtiötä tarpeen mukaan, vaikka osalla oli kuukausipalkka ja he olivat nimenomaan SF:n tähtiä. Näistä tähdistä esitellään Assi Nortia, jonka lyhyestä mutta erikoisesta elokuvaurasta kirjoittaa Riikka Pennanen. Anu Juva kirjoittaa perusteellisesti säveltäjien työstä SF-elokuvissa, ja Raija Talvio esittelee lyhyesti SF:n käsikirjoittajia. Myös elokuvien äänityksestä on kirjoitettu lyhyesti.

Yhtiön viimeisten vuosien tuotannosta Jaakko Seppälä esittelee Suomessa valmistetut Eddie Constantine -elokuvien mukaelmat, ja Tommi Römpötti kirjoittaa nuorisoelokuvista. Ne olivat vain pieni osa yhtiön silloisesta tuotannosta, sillä SF valmisti tällöinkin hyvin erilaisia elokuvia. Samaan aikakauteen sijoittuu myös Mikko Niskasen ohjaama Pojat, jota analysoi Mervi Herranen.

Kirjan kuvitus on hyvä, ja mukana on runsaasti värikuvia erillisinä liitteitä. Jokaisessa artikkelissa on lyhyt lähdeluettelo. Verta käsissämme ja Ingen morgondag -elokuvia käsittelevän artikkelin lähdeluettelossa mainitaan vain Svensk filminstitutissa säilytettävä ruotsinkielinen käsikirjoitus. Suomenkielisen elokuvan käsikirjoitus on Kansallisessa audiovisuaalisessa instituutissa ja luultavasti sitäkin on käytetty, vaikka sitä ei lähdeluettelossa olekaan mainittu. Artikkeli jää hieman epäselväksi käsikirjoitusversioiden suhteen.

SF:n tunnetuinta ja koko Suomen parhaiten menestynyttä elokuvaa Tuntematonta sotilasta käsitellään vain yhdessä lyhyessä artikkelissa, jossa Aymeric Pantet tarkastelee, miksi filmi ei osallistunut Cannesin festivaalille. Tuntemattomasta sotilaasta on kirjoitettu niin runsaasti, että ratkaisu on aivan perusteltu. Artikkelin näkökulma on uusi ja siinä on käytetty ranskalaista arkistoaineistoa.

Suomen Filmiteollisuuden arkisto ei ole säilynyt täydellisenä, mikä on monien kirjoittajien mukaan vaikeuttanut heidän työtään. Eräissä artikkeleissa on käytetty lähteinä myös haastatteluja. Elokuvaneuvos Kari Uusitalon muistelmat yhteistyöstään T. J. Särkän kanssa on oivallinen päätösartikkeli kirjalle.

Kirjoittajat ovat lähestyneet kohdettaan tutkijan otteella. Eläviä muistoja Suomen Filmiteollisuudesta löytyy Peter von Baghin TV-sarjasta SF-tarina, jota ei kuitenkaan löydy Yle Areenasta. Muutama kirjoittaja on käyttänyt sitäkin lähteenään.