Afrikka on noussut vaivihkaa uuteen globaaliin asemaan. Kiinan, ja vähemmässä määrin muiden Aasian maiden suhteista Afrikkaan on puhuttu jo jonkin aikaa ja aivan viime vuosina on maailmalla ilmestynyt useampia kirjoja, jotka kannustavat länsimaitakin huomioimaan Afrikan uuden esiinnousun. Näistä voisi mainita esimerkiksi viime vuonna julkaistut, poliittisiin ja taloudellisiin suhteisiin painottuvat A New Scramble for Africa? ja Le Temps de l’Afrique – teokset. Valitettavasti korkeatasoisesta Suomessakin tehdystä Afrikan tutkimuksesta huolimatta yleisessä keskustelussa suurin osa Afrikan saamasta huomiosta meillä Suomessa on edelleen säälittelevän holhoava tai vaihtoehtoisesti tuomitseva. Sotien, kärpästen ja nälkäänäkevien lasten Afrikka on paistanut ihmisten verkkokalvoilla aina Biafran sodasta lähtien. Maanosan inhimillisen kärsimyksen määrää ei pidä toki väheksyä, mutta vastapainoksi tulee muistaa, että massiivinen manner on paljon muutakin kuin toiseuden olemuksen tiivistävä, köyhien eristynyt maailmankolkka.

Afrikan ja afrikkalaisten kohteleminen muunakin, kuin kehitysapukohteena voidaan nähdä myös mahdollisuutena niin tieteen, taiteen, kuin talouden saralla. Suomessa muun muassa Pekka Haavisto on pitänyt yllä keskustelua Afrikan roolista mahdollisena yhteistyökumppanina ja esimerkiksi viime vuonna EVA:lle tekemässään raportissa ”Afrikan tähteä etsimässä” hän kirjoittaa, että ”Afrikka on meiltä suomalaisilta jäänyt usein unohdetuksi maanosaksi. Joko nyt olisi Afrikan aika?”.[1]

Suomen osalta Afrikan Aika on tullut juuri nyt. Annika Teppo on toimittanut kirjan Afrikan Aika, näkökulmia Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan, joka käsittelee humanistisella otteella Afrikkaa ja suomalaista Afrikan tutkimusta. Käsissä on suomenkielinen, yleistajuinen ja laajalle yleisölle suunnattu kriittinen teos Afrikan nykypäivästä ja erityisesti siihen suunnatusta keskustelusta, tutkimuksesta ja näiden vaikutuksista. Tilausta kirjalle selvästi on ollut, ja näinä maahanmuuttokriittisyyden aikoina jos milloin tarvitaan stereotypiat ylittävää keskustelua Afrikasta ja sen tutkimuksesta.

Kirjan alkusanoissa kerrotaan sen olevan tarkoitettu ”kaikille Afrikasta kiinnostuneille”. Laaja lukijakunta aiheuttaa paineita sisällölle – miten osoittaa teksti yhtä aikaa Afrikkaa tunteville ja siihen vasta tutustuville? Tehtävässä on joka tapauksessa onnistuttu hyvin. Artikkelit ovat tutkijoiden kirjoittamia, vahvalla kriittisellä, akateemisella otteella, mutta ilman tekstin raskaaksi tekevää yliopistollista jargonia tai massiivisia viitteitä. Teksti on helppolukuista ja varmasti helposti lähestyttävää myös muille kuin aluetta työkseen tutkiville. Mantereen kanssa toimivat yhteisöt, järjestöt ja jopa liike-elämän kumppanit saavat varmasti kirjasta uutta ajateltavaa. Kirjaa voi pitää myös mielenkiintoisena johdantona aiheeseen niille, jotka eivät ole olleet paljoakaan Afrikan tai sen ihmisten kanssa tekemisissä.

Kirja on jaettu neljään osaan. Ensin teoksessa puretaan suomalaista Afrikka-kuvaa ja sen perusteita, jonka jälkeen siirrytään käsittelemään tämän päivän Afrikan ilmiöitä eri teemojen kautta. Valtio- ja valtionhallintokeskustelusta edetään ”perinteisen ja modernin liukumaan” ja lopulta näkökulmiin afrikkalaisista kaupungeista. Perinteinen ja moderni sekä termeinä, että polariteettimalleina särähtävät korvaani, ja aiheen alla käsitellyille, sinänsä mielenkiintoisille kysymyksille olisi ollut parempi otsikko, joka olisi tukenut ajatusta jatkuvista historiallisista muutosprosesseista ilman alleviivaavaa erottelua ”vanhaan” ja ”uuteen”.

Kirjassa käsitellään niin Afrikkaa, kuin suomalaista Afrikan tutkimusta kiitettävän monelta kantilta. Suomessa tehdyn tutkimuksen painotukset, Namibia ja itäinen Afrikka ovat edustamassa tutkimuksen paikallisia perinteitä. Ehdottomasti raskain maantieteellinen painotus kirjassa hyökyy Itä-Afrikkaan ja erityisesti Tansaniaan, joka toki kuvaa hyvin Suomessa tehdyn tutkimuksen maantieteellistä fokusta, mutta jota teoksen tasapainon vuoksi olisi ollut hyvä keventää. Osittain Tansania-keskeisyydestä johtuen Afrikan kartalle jää nyt monia valkoisia, täysin käsittelemättömiä alueita, joista kirjoittamiseen olisi Suomesta kuitenkin varmasti löytynyt osaajia.

Artikkeleiden väliin on sijoitettu kymmenen lyhyttä tietolaatikkoa, joissa esitellään laajemmin artikkeleissa esiin tulleita, tai niitä tukevia aiheita aina islamista ilmastonmuutokseen. Vaikka esiin on nostettu mielenkiintoisia aiheita, myös laatikoissa käsiteltyjä teemoja olisi voitu hajottaa: nyt mukana on muun muassa kieliä käsittelevien kahden artikkelin lisäksi vielä kaksi kielistä kertovaa tietolaatikkoa.

Kirjassa käsitellyt teemat ovat keskenään sopusointuisiksi mietittyjä kokonaisuuksia, joiden rajaus jo toki poistaa osan muista varteenotettavista aihevalinnoista. Myös kirjan tekstit yksittäisinä artikkeleina ovat melko hyvässä tasapainossa keskenään. Mukana on muutama varsin laaja yleisesitys koko mannerta käsittelevistä aiheista, kuten historiasta tai vaikkapa Liisa Laakson teksti poliittisten vapauksien kehityksestä. Eri esimerkkien kautta teemoja käsittelevät tekstit, kuten noituus tai Aunion kielet ja koulutus demokratian ja talouskehityksen edellytyksenä taas tuovat maanosaa ja sen ihmisiä ja arkea lähemmäksi lukijaa.

Erityisen kiitollinen olen kirjan yleislinjan kiinnittymisestä kriittiseen jälkikoloniaaliseen katsantokantaan.  Afrikkaan johdattelu alkaa artikkeleilla, jotka keskittyvät repimään mahdollisten ennakkoluulojen perusteet juurinen pois luoden samalla tilaa avoimelle pohdinnalle nyky-Afrikasta. Kun Löytty ja Rastas aloittavat alustamalla suomalaisten itselleen luomista Afrikan rajoista, jatkaa Harri Englundin katsaus aiheen syväluotausta. Hän esittelee ulkoatuotetun tutkimuksen ja tulkintojen ongelmakohtia ja kiinnittää huomiota muun muassa populistiseen suhtautumiseen mantereen ihmisiin ja ongelmiin. Ensimmäinen artikkelipaketti on kokonaisuudessaan erinomainen johdanto uudenlaiseen ja uuden sukupolven Afrikka-keskusteluun, ja onkin kokonaisuutena kirjan parhainta antia.

Valtiot, demokratia ja kansalaisuus – osuus jatkaa jälkikoloniaalista pohdintaa ja osaltaan myös historiankäyttöä nykytilanteen ruotimiseen. Nykypäivän ongelmien taustojen avaamisesta Lotta Aunion kielet ja koulutus – artikkeli sekä Lalli Metsolan katsaus itsenäistymisen jälkeiseen muutostilaan ovat hyviä esimerkkejä. Ehdottoman tärkeää onkin huomata, ettei Afrikka jäänyt siirtomaavallasta vapautumisen jälkeen staattiseen tilaan, vaan joutuu rakentamaan toimintaansa uudenlaisessa voimasuhteiden balanssissa. Kolmas osuus, perinteisen ja modernin liukuma, on kokonaisuutena hajanaisin ja tyytyy antamaan kolme esimerkkiä ”perinteiseksi” ja ”moderniksi” koettujen rajapinnoilta. Kirjan viimeinen paketti sen sijaan painottuu erityisesti kaupunkitutkimukseen. Kirjan erinomaiseksi lopuksi ainakin jokaisen Afrikan tutkijan olisi hiljennyttävä hetkeksi jälkisanojen äärelle. Niissä Jeremy Gould herättelee tutkijoita siihen perimmäiseen kysymykseen mikä on tutkijan suhde kohteeseensa yleisesti ja erityisesti Afrikkaa tutkittaessa.

Kirjan kaksi selvää tarkoitusta: suomalaisen Afrikan tutkimuksen esittely ja toisaalta Afrikan esittely suomalaisille ovat melko hyvin tasapainossa, vaikkakin suomalaisen tutkimuksen kiinnepisteiden merkitys korostuu. Mikäli kirja olisi nimenomaisesti tarkoitettu antamaan ainoastaan yleiskuva nyky-Afrikasta, niin teemoja kuin maantieteellisiä painopisteitä olisi pitänyt hajottaa lisää. Koko mannerta ei tietenkään voi sulloa yhteen kirjaan, mutta esimerkiksi perinteisen ja modernin rajapinta-osuudessa olisin mielelläni nähnyt analyysin uskontojen asemasta ja liikkeistä Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Mielenkiintoista olisi ollut myös lukea nopean kulutuskäyttäytymisen muutoksen ongelmakohdista tai saada afrikkalaisnäkökulmaa kulttuuri ja kehitys – keskusteluihin ja niihin liitettyihin uhkakuviin.

Kokonaisuudessaan kirja esittelee vahvaa Afrikan tutkimuksen osaamista Suomessa. Se purkaa myyttejä, joita jokainen voi tunnistaa omassa ajattelussaan ja analysoi Afrikan ajan taustoja. Parhaimmillaan se ravistelee lukijan omaa Afrikka-kuvaa ja herättää kysymään miksi minä näin olen ajatellut. Afrikkaa käsittelevään mielikuvakauppaan ei kirjassa sorruta, mistä olen erityisen tyytyväinen. Vaikka köyhyyttä ja arjen epäkohtia käytiinkin rankalla kädellä läpi, ei kirjassa alennuttu säälittelyyn tai populismiin. Fyysisesti kirja on käteen sopiva ja kaunis katsella. Kaiken kaikkiaan Suomessa tarvitaan nyt raikasta tieteellistä keskustelua Afrikasta. Afrikan Aika auttaa nostamaan mannerta stereotypioiden suosta.

[1] Haavisto, Pekka (2010). Afrikan tähteä etsimässä, lukijalle.

Haavisto, Pekka 2010. Afrikan Tähteä Etsimässä, EVA, Yliopistopaino: Helsinki.

http://www.eva.fi/wp-content/uploads/2010/04/afrikan_tahtea_etsimassa1.pdf

A New Scramble for Africa? Imperialism, Investment and Development, toim. Southall, Roger ja Melber, Henning 2009, University of KwaZulu-Natal Press.

Severino, Jean-Michel and Ray, Olivier: Le Temps de l’Afrique 2010, Odile Jacob.