Suomalaisen historiakulttuurin muovautumisen jäljillä

Historiakulttuuri tarkoittaa tapoja, joilla menneisyyttä koskevia mielikuvia tuotetaan, käytetään ja muutetaan. Se on oman aikansa nykykulttuuria, ja sellaisena yhtä historiallista kuin muukin kulttuuri. Sillä on omat pitkät kestonsa, jatkuvuutensa, epäjatkuvuutensa ja murroskautensa. Matti Klinge tarkastelee kirjassaan suomalaisen akateemisen historiakulttuurin muovautumista. 1800-luvulla kirjoitettujen kansallisten historioiden vaikutus ulottuu nykyisyyteen. Yliopistolliseksi oppikirjaksi sopiva teos esittelee ja taustoittaa useita 1800-luvun suomalaisissa yliopistopiireissä rakennettuja kansallisen menneisyyden tulkintoja.  

Klinge, Matti: Suomalainen ja eurooppalainen menneisyys. Historiankirjoitus ja historiakulttuuri keisariaikana.. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2010. 362 sivua. ISBN 978-952-222-208-4.

Historiakulttuuri ja historiankirjoituksen aktiivinen rooli tätä kulttuuria yllä pitävänä käytäntönä ovat nousseet Suomessa historian- ja kulttuurintutkijoiden kiinnostuksen kohteeksi viimeistään 1990-luvun lopulla. Ruotsissa historiakulttuurin tutkijoille on olemassa jo metodioppaita, mutta Suomessa aiheesta on tuotettu lähinnä artikkelikokoelmia. Matti Klinge on kirjoittanut ymmärrettävän yleisesityksen siitä, miten suomalaiskansallinen historiakulttuuri muovautuu 1800-luvun alusta vuoteen 1918. Teos on yllättävän yleistajuinen, suorastaan oppikirjamainen. Se kytkee keisariajan suomalaisen historiakulttuurin Euroopan yleisen historian ja historiankirjoituksen historian kontekstiin ilman, että lukijan on hankittava kohtuuttomasti esitietoja. Yliopistokäyttöön tarkoitetut suomenkieliset kurssikirjat luokitellaan Suomessa akateemisina suoritteina pelkäksi oppimateriaaliksi eikä niitä akateemisina suorituksina arvosteta kovin korkealle. Onneksi Klingen kaltaisen emeritusprofessorin ei kuitenkaan enää tarvitse laskea akateemisia suorituspisteitään.

Klinge tarkastelee historiakulttuuria älymystöhistorian rajatusta näkökulmasta. Kirjoittaja on valinnut näkökulman siten, että pystyy täydellisesti hyödyntämään laajaa eurooppalaisen korkeakulttuurin tuntemustaan. Persoonallisen professorin persoonallisesta teoksesta olisi helppo poimia ärsyttäviä yksityiskohtia, mutta niihin keskittyminen ei tekisi oikeutta teoksen käyttökelpoisuudelle: Suomalainen ja eurooppalainen menneisyys esittelee akateemisen oppineisuuden vaikutuspiirissä vallinnutta historiakäytäntöä. Klingen valitsema näkökulma tuottaa esitykseen elitistisiä vivahteita, joten niiden, jotka kaipaavat johdattelua esimerkiksi Suomen kansanomaisen historiakulttuurin muovautumiseen, kannattaa lukea jokin toinen kirja.

Klingen teos ei ole opinnäyte eikä metodiopas. Siinä ei ole johdantoa, jossa kirjoittaja perustelisi tekemiään tutkimuksellisia valintoja. Rakenteeltaan kirja on monografiaksi hahmottuva kokoelma lyhyitä, itsenäisiä esseitä. Teoksen viiteapparaatti on esseemäisen kevyt, eikä kirjoittaja dokumentoi aiemman tutkimuksen kanssa käymäänsä keskustelua. Suomalainen ja eurooppalainen menneisyys on rakennettu kurssikirjamaiseksi kronologisesti eteneväksi kuvaukseksi siitä historiallisesta prosessista, jossa suomalainen akateeminen tapa esittää, ymmärtää ja selittää menneisyyttä muovautui.

Vaikka Klinge ei dokumentoikaan aiemman tutkimuksen kanssa käymäänsä keskustelua, hän tunnustaa intellektuaalisen velkansa monille kansallisen historiakulttuurin ja historiografian tutkijoille. Suomalaisista historiografeista saa tunnustusta esimerkiksi Juhani Mylly, historian metodologian historian asiantuntijat Pekka Ahtiainen ja Jukka Tervonen sekä suomalaiskansallisen historiallisen imaginaarion muovautumista analysoinut Derek Fewster. Kansainvälistä keskustelua Klinge käy erityisesti ranskalaisten, ruotsalaisten ja saksalaisten tutkijoiden kanssa. Keisariajan suomalaisen historiakulttuurin yhteydet venäläiseen historiakulttuuriin jäävät suhteellisesti niukemmiksi kuin yhteydet läntisen Euroopan aatemaailmaan. Lukija jää kaipaamaan hiukan enemmän esimerkkejä siitä, millaisia keisariajan historiakulttuuri ja historiankirjoitus Venäjällä olivat.  Yksittäiset maininnat osoittavat, että kirjoittaja olisi pystynyt esittelemään aihetta laajemminkin.

 

Suomalaisen identiteetin rakentamisen tarina instituutiohistoriallisesta tutkimuksesta narratiivisiin kansallishistorioihin

Klingen mukaan heimokäsitysten muovautuminen ideologiseksi kansa-käsitteeksi kuuluu Euroopan historian suuriin teemoihin. Teoksen punaisena lankana kulkee historiankirjoittajien panos ideologisen suomalaisuuden tuottamiseen. Klinge seuraa sitä, miten historioitsijat 1800-luvun alusta lähtien etsivät, Voltairen, Montesquieun, Schlözerin ja Herderin kaltaisia esikuvia seuraten, suomalaiskansallisen olemisen tapojen historiallista olemusta. Teos esittelee myös erilaisten kansallisen historiografisten koulukuntien varhaisvaiheita.  ”Suomalaisen historiankäsityksen” (sitaatit Klingen) uranuurtajat tulevat kertomuksen edetessä esitellyiksi omissa pikku esseissään. Kertomuksen pääjuoni etenee oppikirjamaisesti Tengströmin ja  Franzénin kirjoituksista eurooppalaisten historiadebattien suomalaisten vastineiden kautta 1900-luvulle ja Voionmaan ja Suolahden historiografisiin orientaatioihin.  

Teoksen kuvitus on rakennettu suomalaisen historiankirjoituksen historian näkökulmasta tärkeiden ensipainosten varaan. Suomalaisen historiakäsityksen uraa ovat tämän teoksen valossa uurtaneet pikemminkin tekstit kuin niiden kirjoittajat, joista ainoastaan muutama on päässyt kuvaan. Yrjö-Koskisen ja Topeliuksen kaltaiset historiakulttuuriin vahvasti vaikuttaneet toimijat ovat vahvasti esillä myös henkilöinä, mutta pääroolia tässä teoksessa näyttelee se, mitä historiasta on suomalaisessa yliopistossa sanottu. Suuriruhtinaskunnan ainoassa yliopistossa tulkitun kansallisen historian kontekstina Klinge esittelee tässä yliopistossa käytyjä metodikeskusteluja, virantäyttökiistoja ja historiaoppiaineiden muovautumista.

Klinge ei analysoi ainoastaan historiaoppiaineiden edustajien tuottamien tulkintojen aktiivisuutta: Oman lukunsa on saanut esimerkiksi 1800-luvun puolivälissä ilmasto- ja epidemiahistoriaa tutkinut lääketieteen professori Immanuel Ilmon. Klingeä kiinnostaa myös historian ja maantieteen rajapinta. Toisaalta Klinge tulee teokseen rakentamansa juonen tärkeässä käännekohdassa, suomalaisen kansanluonteen kuvaajiin siirtyessään, vetäneeksi liiankin terävästi rajan kansanluonteesta kertoneiden historiantutkijoiden ja suomalaisten etnogenesistä pohtineiden lingvistien ja folkloristien väliin.

Suomalaisten historiankirjoittajien luomissa kansakuntaa rakentavissa teksteissä näkyvät kansainväliset historiankirjoituksen suuntaukset.  Klinge esittelee esimerkiksi uuden eurooppalaisen sivistys- ja yhteiskuntahistorian vaikutteiden saapumista Ruotsiin ja sitä kautta myös suomalaisten kirjoittajien ulottuville. Hän kertoo, miten näiden suuntausten edustajien tekstien tarjoamien mallien enemmän tai vähemmän kriittinen omaksuminen jätti jälkiä suomalaiseen historiankirjoitukseen ja historiankirjoittajien rakentamiin kansa- ja kansallissankarikäsityksiin.

 

Mikä muuttaa menneen historiaksi ja kuka tekee menneestä historiaa?

Klinge tarkastelee historiakulttuurin muovautumista kansallisen sivistyksen laajenemisen näkökulmasta. Hän esittelee ja sijoittaa eurooppalaiseen toimintaympäristöönsä sen pienen akateemisen (mies)joukon, joka 1800-luvun aikana ja 1900-luvun alussa rakensi ja suuntasi tulkintoja suomalaisten menneisyydestä. Nämä tulkinnat otettiin omana aikanaan poliittiseen käyttöön, ja osaa niistä käytetään edelleenkin. 

Teoksessa on läsnä vahva sitoutuminen sivistyshistorialliseen edistysajatteluun. Menneisyyden tutkimustapojen muutokset näyttäytyvät Klingelle sivistyksen etenemisenä. Kertomuksen suomalaisen akateemisen historiakulttuurin muovautumisesta voisi rakentaa toisestakin näkökulmasta, mutta juuri erilaisten näkökulmien mahdollisuus tekee menneisyyden tulkintojen historiasta kiehtovaa.

Menneisyyttä ei voi kirjoittaa historiaksi ilman näkökulmaa. Klingen teoksessa näkyvät sekä kirjoittajan että hänen tutkimuskohteidensa tekemät valinnat. Se opettaa lukijalle, että kuolleiden kirjoittajien tekstit ovat nykyisyydessä aktiivisesti läsnä ja osallistuvat samaan tulkintaehdotusten omaksumisen ja hylkäämisen peliin kuin omana aikanamme kirjoittavien tutkijoiden puheenvuorot. Jokaisen historiografian tai historiakulttuurin tutkijan on oltava tietoinen tästä aktiivisuudesta. Menneisyydessä laaditut historian representaatiot ovat osa nykyistä historiakulttuuria.

Suomalaisten menneisyydestä rakennettujen tulkintaehdotusten keskinäiseen peliin ja tämän pelin moniulotteiseen politisoitumiseen keskittyvä juoni tekee tästä yleistajuisesta teoksesta kiinnostavan myös perusopintojen jälkeiseen vaiheeseen edenneelle historian harrastajalle. 

 

Sopii oppikirjaksi

Suomalainen ja eurooppalainen menneisyys kytkee erään kansallisen historiakulttuurin muovautumisen eurooppalaiseen kontekstiin ja antaa uskottavan kokonaiskuvan erään kansallisen historiakulttuurin toimijoista ja muuttuvasta toimintakentästä.  Teos sisältää runsaasti sitaatteja ja yksityiskohtia, mutta sopii tästä huolimatta esimerkiksi historiankirjoituksen historian tai historiakulttuurin tenttikirjaksi. Klinge paikantaa suomalaisen historiakulttuurin muutoksia ja jatkuvuuksia ja kuvaa huolellisesti muutosta tuottaneita ja jatkuvuutta ylläpitäviä kulttuuristen tapahtumien sarjoja. Teos sopii paitsi perinteisesti tentittäväksi, myös esimerkiksi suomalaisen historiakulttuurin muovautumista käsittelevän kurssin oheislukemistoksi.

Klingen teos ei sisällä johdatusta historiakulttuurin tutkimusmenetelmiin, mutta se on historiakulttuurin tutkimusmenetelmien opetuksen näkökulmasta hyödyllinen. Kirjoittaja määrittelee teoksessaan historiakulttuurin tutkimuksen keskeisiä käsitteitä ja opettaa lukijan käyttämään niitä. Määritelmiä ei ole koottu erilliseen johdantoon, vaan ne on ranskalaiseen tapaan ripoteltu historioinnin lomaan pedagogisessa järjestyksessä siten, että lukija pystyy teoksen edetessä rakentamaan itselleen historiakulttuurin tutkijan työtä palvelevan käsitteellisen työkalupakin. Klinge määrittelee esityksen edetessä esimerkiksi historiakuvan, aikalaishistorian, monumentin, instituutiohistorian ja historiannäkemyksen käsitteet niitä käyttämällä ja niitä käyttäessään. Lukijan työkalupakista muodostuu tietysti Klingen teoreettis-metodologisen orientaation mukainen.

Jos opiskelija alkaa jo aineopintovaiheessa kiinnostua historiografiasta tai historiakulttuurin tutkimuskysymyksistä, on hyvä tarjota hänelle tätä teosta ennen siirtymistä englannin- tai ruotsinkielisiin esityksiin. Suomalaisen kansallisen historiakulttuurin peruskertomukseen ja historiakulttuurin tutkimuksen terminologiaan on helpompi tutustua suomeksi kuin vieraalla kielellä. Klinge kirjoittaa viimeisteltyä suomea ja hänen käyttämänsä terminologia on suomenkielistä. Kieli lisää teoksen käyttökelpoisuutta oppikirjana. Historiografian ja historiakulttuurin tutkimuksen peruskäsitteiden sisältö tulee ymmärretyksi asiayhteydessään, ja opiskelija oppii tunnistamaan omaksumansa käsitteet myös vieraskielisistä esityksistä.

Historiakulttuurin kenttä on jännitteinen ja muuttuva. Tästä syystä teos kannattaa yliopistollisena oppikirjana asettaa dialogiin jonkin erilaista näkökulmaa edustavan esityksen kanssa. Kirjan seuraksi voisi esseellä suoritettavaan pakettiin niputtaa esimerkiksi Jorma Kalelan tulkintoja historiantutkimuksesta ja yhteisistä historioista. Opiskelija saisi esseessään itsenäisesti pohtia vaikkapa niitä tapoja, joilla historiaa on käytetty ja on mahdollista käyttää poliittisiin tarkoituksiin.

 

 

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *